maanantai 26. syyskuuta 2016

Eri sukupolvia museossa

Viikonlopulla oli mukava yllätys. Meillä oli 9 henkeä. Yksi 81-vuotias syntymäpäiväsankari isoäiti toi ison perheensä tänne monine sukupolvineen Montpellier'sta sunnuntaina. Hän soitti jo edellisenä maanantaina ja kysyi, jos ollaan auki. Täällä oli sitten hänen hauska synttäripäivänsä erikoisohjelma. Siinä hyvä idea ikimuistettaville juhlahetkille. Museovierailu päivän kunniaksi yhdessä perheen kanssa.

Tämä viehättävä pieni belgialaissyntyinen harmaapää vanhus katseli vanhinta nukketaloani 1880-luvulta ja kertoi sen muistuttavan hänen isovanhempiensa kotia. He olivat silloin yläluokkaa, kuten 1800-luvulla luokkaerot olivat hyvin suuret.

Huvittavaa muuten oli, koska mummo sanoi löytäneensä tämän museon internetistä. Aikaansa voi seurata vaikka 100 vuotiaaksi asti. Hänen noin viiskymppiset poikansa kertoivat yllättyneensä siitä, miten vanhat lelut voivat toimia historian ja yhteiskunnan tulkkeina eri ajoista. Niin se on, kun näkee pintaa syvemmälle. Lelu ei ole vain lasten lelu, vaan ajan kuva. Siksi vanhat esineet ovat mielenkiintoisia, koska ne ovat paljon "puhuvia". Niiden takaa löytyy tarinoita milloin mistäkin ajasta ja paikasta, vaikka loputtomiin, jos vaan ottaa selvää.

10 vuotias poika tutki kaikkea kuin pieni professori. Eikä ollut pettynyt, vaikka täällä ei ole paljoa poikien leluja. Teinityttö taas piti vanhasta koululuokastamme.

Samanaikaisesti tuli yksi eläkeläispariskunta, joka sanoi olevansa kyläläisiämme. Heillä oli mukanaan 50-luvun selluloidinukke, josta he halusivat hinta-arvioni. Annoin vähän yläkanttiin ihan heidän mieliksensä. Hyvä kokemus tämä heidän vierailunsa, koska he olivat yllättävän positiivisia ja myötämielisiä museoon nähden, toisin kuin viime viikonlopun kyläläisemme.

Kun kysyin, mistä pitivät nämä sunnuntai vierailijat eniten täällä museossa. Kuin yhdestä suusta tuli vastaus, että kaikki oli hienoa ja he olivat yllättyneitä näkemäänsä.

Pienelläkin museolla on paikkansa, kun se saa iloiseksi yhdenkin ihmisen.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Syyskuun kulttuuripäivistä

Viikonlopulla oli Euroopan Kulttuuripäivät, johon me ollaan osallistuttu jo monta vuotta. Tänä vuonna kylämme linna oli myös lauantaina siinä mukana, mutta ei sunnuntaina. Viime vuonna se ei osallistunut ollenkaan.

Täällä kävi väkeä ihan mukavasti, lauantaina oli 17 ja sunnuntaina 19, vaikka linna ei ollut enää auki.

Pääsylipun sai euron halvemmalla kuin normaalisti. Museon kukkaroon tuli 148 euroa. Se oli hyvä tulos. Jokainen euro on meille tärkeä. Pennissä on miljoonan alku, sanoi vanha kansa.

Lauantain joitakin linnakävijöitä tuli tänne. Vien aina siirrettävän museokyltin sinne tänne päin tietä ohjaamaan. Markkinoida täytyy tavalla tai toisella, muuten ei kukaan tule käymään, vaikka voisi olla kiinnostunut.

Mutta varmaan juuri nuo linnakävijät olivat niitä muutamia tyytymättömiä ovemme takana, koska agressiivisena he olisivat tulleet sisälle maksamatta pääsymaksua. Heidän mielestään ihan joka paikkaan täytyy päästä ilmaiseksi kulttuuripäivinä. Ranskalainen temperamentti oli vähemmän ihastuttavaa, päinvastoin, se oli nyt vihastuttavaa! Pahalta tuntui, kun tämä museo on kotitalossani, ja täällä on yksityinen kokoelmani. Vaikka toimintamuoto on ei voittoa tuottava yhdistys, joka viittaa julkiseen paikkaan. Eri asia olisi, jos olisi kyseessä kunnan museo, jolloin kunta maksaa nuo sisääpääsymaksut kaikkien puolesta kuten linnassa, veronmaksajilleen. Joku on aina maksumiehenä, kun jotakin on ilmaista. Meidän minibudjettimme ei sitä mahdollista. Ei mikään ilmaiseksi pyöri. Emmekä me kuulu minkään subvention eli raha-avustuksen piiriin.

Muuten vierailut menivät oikein mukavasti. Kävijöiden joukossa oli paikallisia ja kauempaa tulleita ranskalaisia lomalaisia. Ikäjakautuma oli aika pieni, arviolta 25 vuotiaasta 93 vuotiaaseen. Ei siis lapsia, enimmäkseen eläkeikäisiä.

Joukossa oli ainakin kaksi madamea kylästämme. Toinen heistä ovesta sisään tullessaan heti alkoi valittaa pääsymaksusta. Ihmettelen noita ihmisiä. En minä vaan kehtaisi nurista 4 eurosta. Se on niin kun kannatusmaksu. En antanut periksi. Sanoin, että museotoiminnalla on kulunsa ja kokoelma tulee kalliiksi. Matameilla uteliaisuus voitti ja he suostuivat sitten maksamaan. Toisin kuin vieraampi rouva, joka kiukkuisena lähti pois ja jäi tuijottamaan syyttävänä ulos porukkansa kanssa.

Nuo pari kyläläistämme kysyivät vanhimmat vahanuket nähtyään, mistä ne on "saatu". Sanoin, että se on salaisuus....Sitten he jatkoivat, että onko ne kylästämme yhdestä talon vintista tuotu. Siellä kuulema oli ollut vanhoja nukkeja. Käytös oli ihmeellisen negatiivista ja toisen omaisuutta kyseenalaistavaa. Tai jos käytän toista sanaa, he olivat kateellisia, kun täällä oli hienoja nukkeja. Psykologian tunnilla koulussa opittiin, miten monenlaista reagointitapaa voikaan kateus kätkeä taakseen! Vierasviha paistoi tästä rumasta käytöksestä. Jo sekin, että ulkomaalainen ostaa talon Ranskasta, saa heidät näkemään punaista. Saati sitten perustaa museon, joka voisi menestyä heidän maan kamarallaan. Mutta kun alkukankeudesta päästiin, nämä nurinkurisetkin vierailijat muuttuivat ihan ok positiivisiksi. Nukkenallemuseo tempaisi heidät lumoihinsa. Täällä säilytetään vanhassa kirstussa nimittäin Onnen avainta. Ja sillä on taikavaikutuksensa kaikkiin.

Linnamme yhdistysryhmän pitäisi tulla museoon toisen vieraan ryhmän kanssa vasta joulukuussa. Luulin heidän tulevat aikaisemmin. Saa nähdä.

Kerron kaikki suorasuuna ja totuudentorvena, vaikka meistä ei aina tykätä.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Takaisin Keski-Ajalle!

Tänään käytiin Dixoun kanssa Sauve kylässä, 20km täältä. Se on keskiaikainen salaperäinen kätkökylä, elämää muuritalosokkeloissa. Niin me vaellettiin satoja vuosia taaksepäin.

Dixou jaksoi nousta portaita aika paljon, vaikka väsyy helposti. Se täyttää 16v tämän kuun lopussa.

 http://www.gard-tourisme.com/uk/index.php

http://www.gard-tourisme.com/ville-village/sauve.php

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Härkätaistelu kulttuurissa

Sisko kuvasi härkiä naapurilaitumilla. Joukossa oli tämä söpö pieni vasikka.

Nämä härät päätyvät härkätaistelujen areenoille.

35km päässä Nîmesissä on Rooman vallan aikaiset areenat, jossa organisoidaan samoja härkätaisteluja kuin antiikin aikana. Vaikka ei niitä härkiä enää tapeta taistelujen lopuksi kuten ennen muinoin, verestetään ne kuitenkin raaoilla pistoilla niitä härnäten. Barbaarinen traditio se on edelleen.

Nîmesin kaupunki puolustaa tätä suurta yleisötapahtumaa. Kauppa käy noina päivinä hyvin, ilman sitä kaupunki köyhtyisi. Mutta silmät suljetaan eläinten kärsimykseltä.

Leipää ja sirkushuveja, sanoivat roomalaiset.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Panem_et_circenses

Me ollaan anti-corrida eli härkätaistelujen vastustajia, koska se on eläinten kidutusta.

http://www.arenes-nimes.com/en

http://www.ot-nimes.fr/

Huonekalut löydetty!

Löysin huonekalut tämän koulun yläkertaan, jossa opettaja asuu.

Katso linkki alla, jossa kaikki vaiheet kuvina.


https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/sets/72157670444922511

torstai 1. syyskuuta 2016

Syksyn tunnelmaa

Diksua ulkoiluttaessa peltoteillä löytyy usein tien varsilta villiviikunapuita. Tässä me syödään viikunoita.

Sevennit näkyvät taustalla.

"Eteenpäin elävä mieli..."

Syyskuun 1.päivä ja täällä hellekesä jatkuu. Yli 30°C helteet alkoivat kesäkuussa ja ovat jatkuneet siitä asti. On ollut hyvin kuiva kesä.

Viime vuonna sitä vastoin satoi ja ukkosti paljon kesällä rankoista myöhemmistä syysilmoista puhumattakaan. Marraskuun Suomen matkallani piti majoittua hotelliin Nîmesiin lähtöpäivänä, koska luvattu rankkasade olisi voinut jättää tien poskeen. Seuraavan päivän lentokoneesta ei saanut myöhästyä, muutenkin oli kaikki pysähdyspaikat matkan varrella jo valmiiksi ostettu netistä. Se oli poikkeuksellista. Ja vielä paluumatkallani tuo Sevennien vuoriston sadeilmiö jatkui.

Kun on kaunista, tai oikeastaan kuuma intiaanikesä, turistit viihtyvät rannalla veden ääressä vilvoittelemassa. Museot kiinnostavat vähemmän.

Täällä Nukkenallemuseossa oli tavallista hiljaisempi kesä. Turismi on hyvin epäsäännöllistä.

Mutta mitäs siitä! Yleensä ottaen kaikki museokävijät olivat tyytyväisiä museokäyntiinsä. Meillä oli mielenkiintoiset keskustelut. Vieraskirjaan tuli paljon hyvää palautetta kuin kouluaikana muistivihkoon muistovärsyjä koulukavereilta ja ystäviltä. Niin voisi sanoa, että museo sai taas paljon uusia ystäviä.

Nukkenallemuseoyhdistyksen kukkaro jäi nyt vähän tyhjemmäksi kuin muina kesinä. Toisaalta sinne mahtuu vielä paljon ropoja, koska ei ole liian paksu. Eikä voida ylpeillä. Pieneksi ja nöyräksi tuntee itsensä kuin mahtavien luonnonvoimien edessä.

Mitä me opittiinkaan latinan tunnilla koulussa? "Eteenpäin elävä mieli, kuollut vain taaksensa katsoo."


maanantai 29. elokuuta 2016

Kun öljylampun valossa läksyjä luettiin

Tässä voi olla melkein sata vuotta vanha puinen koululaukku. Ennen kaikki tehtiin kotona, myös koululaukku.

Tällaisia on ollut täällä Keski-Euroopassa vuoristoalueella. Se on ollut monitoiminen. Rihvelitaulun, sulkakynän, eväiden yms...kouluun kantamisen lisäksi sillä on voinut laskea mäkeä ja sen päällä on voinut kirjoittaa.

Isoäidin aikaan ei ollut nykyajan tavaravuoria. Talojen vintit olivat kuin "kauppoja", josta sai ilmaiseksi kierrätettyä vanhaa uuteen käyttöön. Meillä äiti sanoi, ettei saa heittää pois milloin mitäkin, koska voi sitä tarvita jälkeenpäin, muuten joutuu ostamaan kaupasta.

Tämä laukkuvanhus näyttää korpimetsäläisen laukulta meidän silmissämme, kun olemme tottuneet katselemaan joka lukuvuosi uusiutuvaa erilaista värikästä laukkumuotia. Pinnallinen kulutusyhteiskuntamme vie helposti kaikki mukaansa.

Onneksi nykyään kierrätys on myös jo muotiasia. Niin voi sanoa, kun katselee kaikkialla järjestettyjä kirpputoreja. Niissä on myös sympaattinen sosiaalinen puolensa varsinkin kesäisin, kun on ulkoilmakirppareita. Ainakin Ranskassa sinne mennään myymään tai ostamaan niin kuin muihinkin kesätapahtumiin ihmisten ilmoille. Ilo on tavata tuttavia ja ystäviä. Ketä näit viimeksi siellä, kysytään.

Ranskan uutisissa puhutaan joka lukuvuoden alkaessa mitä tulee maksamaan koulutarvikkeet ja miten paljon enemmän kuin edellisenä vuonna.

Ristiriitainen tämä meidän yhteiskuntamme. Toisaalta tämä on kulutushullua ja toisaalta lamasta puhutaan. Miten vähällä ennen on pärjätty!

Laitan kuvan tähän omasta  ensimmäisestä alakoululaukusta 60-luvulta. Sekin on jo 50 vuotta vanha! Isolla veljellä oli nahkainen salkku 50-luvun lopulla. Niin nahka muuttui muoviin. Se oli muovin vallankumousta, kun kaikki tehtiin vähitellen muovista.

Telkkarista katseltiin silloin koulun jälkeen Kivisiä ja Sorasia. Sama aihe on tässä laukussa. Televisio oli 60-luvun ylellisyyttä.

Puisen koululaukun aikaan ei olisi voitu kuvitellakaan, mitä 100 vuotta myöhemmin joka kodista löytää: tietokone(ita), kännyköitä, älypuhelimia...Meille nuo alkavat olla jo itsestäänselvyyksiä, välttämättömyyksiä eikä luxusta.

Mutta tarvitaan vain sähkökatko jumittamaan korkeateknologiamme.  Silloin otamme esiin ikivanhat konstit. Kynttilästäkin tulee korvaamaton valopilkkumme.

Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia, sanoi vanha kansa. Ei niitä saa kokonaan unohtaa.

Minun täytyy löytää vanha myrskylyhty museoon. Joskus sen valossa olisi jännä esitellä museota! Vanhan ajan tunnelma olisi taattu.