tiistai 20. kesäkuuta 2017

Radiossa huomenna

Paikallisradio oli tänään täällä tekemässä ohjelmaa museosta. He ottivat yhteyttä sähköpostitse.

Nuori radiotoimittaja tuli sitten tänään. Hän oli löytänyt museomainoksen Alèsin turistitoimistosta, ei tiennyt ennen tämän museon olemassaolosta, vaikka on naapurikylästä. Kiinnostusta oli ja sen huomasi, koska radioäänitystä kesti 40min, vaikka toisaalta sitä leikataan aina. Meillä oli mukava keskustelu.

Nätti punapäinen teerenpisamakasvoinen ranskatar kertoi tykänneensä aina nukeista ja isän tekemä nukketalokin hänellä oli ollut pienenä. He olivat paljon matkustaneet perheen kanssa. Siinä yksi syy, miksi hän tuli tänne katsomaan.

Sanoin, että tämä museo on syntynyt matkojeni varrella. Ideoita saa matkustaessa ja matkatessa lähemmäs tai kauemmas, kun on liikkeellä, vaikka kävellen olisi. "Ikkunat" ovat silloin auki koko maailmaan. Mieli on avoin, ollaan kuin löytöretkellä elämässä. Ajatukset tuulettuvat enemmän kuin silloin, jos pitää "ikkunansa" aina kiinni ja jää suljettuna omaan pieneen maailmaansa.

Siitä on aikaa, kun ollaan päästy radioon viimeksi. Se riippuu toimittajista. Ei ole ketään meistä kiinnostunut pitkään aikaan.

Huomenna päivällä tuo haastattelu tulee radiosta. Uusinta perjantaina ja lauantaina. Alla linkki radion sivuille:

https://www.radiointerval.fr/

Vieraskirjaan pyydän kaikkia kirjoittamaan aina kun vaan se on mahdollista. Tällä kertaa ei ollut kiirettä haittaamassa, kuten nykypäivänä liian usein on monilla ihmisillä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kauan odotettu kesäkuu



Tänään piti mennä autoajelulle Sommières'iin vanhan tavaran torille, noin 34km, koska oli lomatunnelmaa. Puolen vuoden stressi ohi. Juhlan aihetta. Vielä kaunis kesäpäivä ja auto alla. Mitä muuta sitä voisi toivoa!

Aamulla kannattaa lähteä, koska päivä menee äkkiä. Sommières'in kirpputori on suuri tapahtuma, koska kylä on kaunis turistipaikka ja torilla on parempaa tavaraa kuin tavallisella kirpparilla. Väkeä on aina valtavasti, ympäröivät isot parkkipaikat ovat täynnä. Jätin auton kauimmaiselle parkkipaikalle, jossa oli myös hedelmän myyntikoju vieressä.

Oli hauska katsella kaikkea torilla pitkästä aikaa. Löysin saksalaisen sitran eli kanteletta muistuttavan folklorisen soittimen. Se on oikea eikä lelu. Soittimet ovat tervetulleita museoon, koska ne rikastuttavat kokoelmaa ja tekevät sen monipuoliseksi. Museokävijöissä on usein muusikkoja, jotka ovat tyytyväisiä, kun musiikkia ei ole unohdettu. Lisäksi ostin pienen rustiikin puukehyksisen valokuvataulun nukketaloon.

Autolle takaisin tullessa oli ikävä yllätys. Viereisen auton kuljettaja sanoi, että autoni etupyörän kumi on puhki. Voi kurja! Miten tästä nyt selvitään kotiin, ajattelin. Ei ole ennen sattunut, muutakuin 11 vuotta sitten Nîmesiin mennessä, kun oli saanut ajokortin.

Ajattelin, uskallanko pyytää tätä miestä auttamaan. Hänen vaimonsa hymyili mukavasti. Uskalsin ja mies ryhtyi tuumasta toimeen. Varapyörä vaihdettiin rengasrikon tilalle ja sitten vielä käytiin supermarketin bensa-asemalla ilmaa pumppaamassa. Mies touhusi hiki hatussa helteessä ja rouva jutteli. He olivat käyneet nuorena Pohjoismaissa, Pohjoisnavalla asti, ja myös Suomessa. Arto Paasilinna on näillä ranskalaisilla yksi lempikirjailijoista. Annoin heille museomainoksen ja käskin käymään. He olivat kuin enkeleitä maan tiellä. Onni onnettomuudessa. Nykyään on tapana sanoa usein, että ei ole aikaa. Heillä oli aikaa.

Nyt kerron, miksi joulukuusta tähän 9.päivään eli eiliseen asti oli stressiä. Joulukuun 31 hengen ryhmävaraus piti jännityksessä, vaikka he maksoivat 20% maaliskuussa. Pitää pyytää ennakko, muuten ryhmät jättävät helposti tulematta ilman mitään ilmoitusta. Viimeiseen asti en ollut varma, jos tulevat tai ei. Tällä kertaa he tulivat ja varmistivat tulonsa uudestaan toukokuun lopulla. Vähän jälkeen sovittua aikaa klo 17 perjantaina tuli puhelinsoitto: " Me olemme nyt Lézanin kylässä apteekin lähellä". Käskin heidän odottaa, lupasin mennä vastaan. Niin voin ohjata linja-auton parkkeeraamaan kylän leipomo-kahvila viereen. Siellä osa ryhmästä voi käydä kahvilla tai vessassa, kun toiset tulevat museoon eli 10 henkeä kerrallaan.

Se oli eläkeläisryhmä, iso ystäväporukka, voi olla entinen työporukka, Keski-Ranskasta. He olivat löytäneet tämän museon internetistä ja tulivat tänne Gardin alueellemme ensimmäistä kertaa. Bambupuisto, Anduzen turistijuna, Alèsin puutarhapaikka...oli jo nähty viime päivien aikana.

Kun astuttiin sisälle pieneen museoon, ja kun aloin kertomaan kokoelmastani, jopa 10 henkeä tuntui liialta, niin täyttä täällä oli. Ja he olivat hiukan yllättyneitä nähdessään kotimuseon. Matkan järjestäjä madame kommentoi myöhemmin, että he odottivat isompaa paikkaa isoine vitriinineen kuten valtion museot yleensä ovat. Täällä olikin vastassa keräilijän salaperäinen aarreaitta tarinoineen. Se ei vastannut heidän odotuksiaan. Joten pariskuntien miehet eivät kaikki tulleet. Mahtoivatko he ajatella, että nuket eivät kiinnosta miehiä. Toisaalta jo tullessan he tiesivät, että nukkenallemuseosta on kyse. Muuten useimmiten sekä naiset että miehet ovat täällä yhtä kiinnostuneita, ennakkoasenteet unohtuvat.

Tarinoinnista he kuitenkin pitivät, koska se saa elämään vanhan ajan. Ilman sitä olisi kuulema jäänyt näkemättä monet yksityiskohdat satojen joukossa. Vahinko vaan, että isossa ryhmässä toiset aina odottavat ja aikaa on liian vähän.

Muuten ranskan kielessä ei ole sanaa 'kotimuseo' kuten englannissa ja suomen kielessä. Joten heille se ajatus tai käsite on vieras, että keräilijä perustaa museon kotiinsa. Museo on useimmiten virallinen ja vähemmän harrastelijamuseo.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Palaute oli varteenotettavaa. Vieraskirja sai uudet kommentit, joiden mukaan museoon tarvitaan isommat tilat, niin kaikki kaunis pääsee paremmin esille. EU-rahoitusta myös Nukkenallemuseo ansaitsee, oli heidän mielipiteensä. Ihmettelivät, eikö kunta meille tarjoa tiloja.

Kävin ottamassa heistä kuvan linja-auton vieressä lopuksi ja melkein kaikilla oli hymy huulessa. Se oli hyvä merkki.

Tämä ryhmävastaanotto oli kylällämme oikea PR-juttu, mainostempaus museolle. Kyläläiset, jotka eivät koskaan ole tänne museoon tulleet, saivat siitä ihmettemistä, kun oikein kaukaa tänne väkeä tulee.

Tässä alla kuva ryhmästä.


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Liisa Ihmemaassa

Tässä minä olen jättiläispuiden maassa. Poikettiin naapurikylään.

Museokyltti hommia

Olin museokylttiä maalaamassa toissa päivänä. Sama kyltti on ollut siellä 2000 alusta asti, aina välillä uudestaan maalattuna, koska kulunut.

Ensi perjantaina tulee 31 hengen bussiryhmä museoon Pohjois-Ranskasta. He ovat varanneet jo joulukuussa. Nykyään täytyy pyytää 25% varausmaksu etukäteen, muuten ryhmät voivat jäädä tulematta ilman ilmoitusta.

Muuten kesäkuu on hiljaista aikaa ennen heinä-elokuun pääsesonkia, koska koulut loppuvat vasta kesäkuun lopulla. Koulujen lomat rytmittävät kaikkien lomakuukausia.


torstai 25. toukokuuta 2017

Sotanukkejen kotiinpaluu

Suomen matkallani löysin Turusta nämä 1.maailmansodan ranskalaisten sotilaiden talismaani nuket, joiden uskottiin suojelevan heitä sodassa.

Paikka löytyi täältä museosta helposti, koska ne on valmiiksi suojattu lasin taakse pieneen puulaatikkoon kehyksineen. Siksi kotitekoisen näköiset miniatyyri villanuket ovat hyvin säilyneet.

Osto-myyntiliikkeen myyjä sanoi, että ne kuuluivat turkulaisen melkein 90 vuotiaan kuolleen vanhuksen elinikäiseen 3000 nukkekokoelmaan. Kiitos tuolle keräiljälle! Nämä nuket säilyivät hänen aarrekammiossaan ja nyt ne löysivät takaisin kotimaahansa ties kuinka pitkän seikkailun jälkeen 100-vuoden takaa kertomaan ajastaan. Samalla kun ne muistuttivat rakkaimmistaan läheisistä, kuinka monta kovaa sodan tulitaistelua nuo nuket ovatkaan eläneet sotilaan mukana taskussa tai povessa!


http://americanhistory.si.edu/blog/world-war-i-story-n%C3%A9nette-and-rintintin

Lézan-Nîmes-Montpellier-Frankfurt Hahn-Vilna-Helsinki-Ypäjä-Loimaa-Forssa-Turku-Tukholma-Béziers-Nîmes



Keväinen viikon Suomen matkani kulki tällä kertaa Liettuan Vilnan kautta. Muuten menin samoja reittejä kuin ennen. Aina täytyy keksiä jokin uusi paikka matkan varrella, muuten matkustus tulee pitkäksi. Jos on jotain löydettävää ja ennen näkemätöntä aika menee siivillä. Ryanairilla voi järjestää sen helposti, kun ostaa vain yhdensuuntaisia lippuja. Vaikka Vilnasta lensin Helsinkiin Baltic Airlines'illa.

Montpellier'sta lento Frankfurt Hahn'iin ja sieltä Vilnaan. Vilnaan saavuin iltapäivällä, katselin hiukan vanhaa kaupunkia, jossa majoitukseni oli Hostelgate'en nuorisomajassa 6 naisen huoneessa 11 euroa vain! Hyvä kokemus. Muutenkin kaikki oli halpaa siellä. Ruokakaupasta sain 2,70 eurolla appelsiinin, banaanin, tumman leipäpaketin ja jugurtin! Saman maksoi lentokentällä Saksassa yksi pieni CocaCola pullo. Bussilla voi kulkea eurolla Vilnassa. Ero oli suuri, kun saavuin Suomeen Vantaan lentokentälle ja bussi Helsinkiin maksoi yli 6 euroa!

Vilnassa kävin parissa museossa. Kansallismuseo oli mielenkiintoinen eikä liian suuri, vaikka rakennus on valtava. Siellä sai hyvän kokonaiskuvan liettualaisesta kulttuurista. Olin tutustunut siihen jo netissä ja kaupungin karttaan, jotta löysin kaikki aika helposti. Silti kysyä pitää aina ja toisaalta siinä hyvä kontaktin aihe paikallisiin. Sain hyvän vaikutelman. Ihastuttava paikka.



https://fi.wikipedia.org/wiki/Liettua

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilna


Kuvassa yllä vanhoja leluja Vilnan Kansallismuseossa.

Vilnasta lento seuraavana päivänä Helsinkiin Baltic Airlines'illa, Riikassa (Riga) vaihto.

Helsinkiin tultua seuraavana päivänä käytiin Lelumuseo Hevosenkengässä Espoossa. Halusin nähdä sen uuden Suomi 100-juhlaa varten tehdyn näyttelyn. Olin käynyt siellä aikaisemmin siihen aikaan, kun se oli vielä Linnanmäellä. Minulla oli siitä hyvä muisto. Sen sisälle oli mahtunut myös vanha puinen leikkimökki.

http://www.lelumuseohevosenkenka.fi/etusivu

Tässä olen Lelumuseon edessä. Linnanmäelle oli helpompi mennä kuin Espooseen. Sijainti oli ennen parempi Helsingissä.

Kaikki vanhimmat lelut olivat mielenkiintoisia, uudemmista en välittänyt. Siinä keräilijän näkökanta. Se ei ole niin tärkeä kuin lasten, joissa on tulevaisuus.

Nykyään korostetaan kaikissa isoissa lelumuseoissa kansainvälisesti lasten leikkimahdollisuutta, niin kuin tässäkin Hevosenkengässä. Ne on erikoisesti suunnattu uusiin sukupolviin tulevaisuuden museota ajatellen. Se on erilainen "toimintamuseo" kuin totuttu vanhanajan hiljainen aarrekammio. Minä olen silti konservatiivinen, enkä tekisi koskaan Nukkenallemuseosta "lastentarhaa", jossa leikki, koskeminen, on tärkeimpänä ja historia toissijaisena. Tässä minun sukseni menevät ristiin uuden museologian kanssa, jos niin voi sanoa. Minun mielestäni ei tarvitse olla mukana kaikissa trendeissä.

Vaikka historiaakin voi oppia tavallaan leikiten, elävillä ja kiehtovilla tarinoilla, mutta ilman kosketettavia leikkikaluja. Lapset voivat myöhemmin muistaa vain ne leikit museossa, mutta ei niiden historiaa.

On rikastuttavaa, kun on erilaisia museoita, toisaalta näitä uudemman tyylisiä ja toisaalta perinteisempiä. Näitä ammattilaisia valtion museoita ja meitä amatöörejä keräilijöitä kokoelmineen. Sama aihe ja tuhat eri näkökulmaa.

Hevosenkenkä Lelumuseosta sisältä ei ole kuvaa, koska salamavalokuvaus kielletty. Harmi vaan. Ei se niin kiellettyä ole joka paikassa, koska mainosta samalla. 

Tällä kertaa matkani oli täynnä odottamattomia tapaamisia:

Matkan aikana olin puheissa monen eri kansalaisuuden kanssa: marokkolainen musliminainen lentokoneessa lähtömatkalla; itkuinen turkkilainen musliminainen lentokentällä Frankfurt Hahn'issa, hänen äitinsä oli koomassa ja kuolinhetkellä Saksassa onnettomuuden jälkeen; Dalia, valkovenäläinen espanjan opiskelijatyttö; samalla museomatkalla tavattu siperialainen nuorimies, joka asuu Saksassa; uusiseelantilainen äiti pienine söpöine kaksosineen lentokentällä; Agne liettualainen taiteilija Kansallismuseon lähellä, kysyin vain häneltä neuvoa bussipysäkistä ja siitäkin syntyi keskustelu; valkovenäläinen paljon matkusteleva nuori pariskunta bussipysäkillä; ruotsalainen mies paluulentokoneessa Skavsta'sta Béziers'hen; italialainen Tukholmassa asuva nuori nainen bussipysäkillä Béziers'ssä. Kaikki nämä matkustajat olivat yhtä puheliaita kuin minä. Niin ei tullut matka pitkäksi, kun joka paikassa oli puheseuraa.

- Sama inhimillinen tekijä on meissä kaikissa kansalaisuuksissa. Ei joka matkalla ole yleensä näin paljoa kontaktia! Vain pari voi olla ja nyt oli varmaan kymmenen. C'est la vie.

http://www.cloud4art.com/autoriai/agne-juskaite/

Agnella on hienoa taidetta. Yllä nettisivulla kuvia. Hän käski katsomaan joskus hänen galleriaansa Vilnaan.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Äidin nukke

http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?page_id=606
Äiti kertoi meille nukestaan, jonka oli tehnyt koulussa käsityötunnilla 20-luvulla.

Nukella oli posliinipää ja kangas vartalo. Äiti teki sille tummansinisen silkkihameen ja virkkasi pitsialushameen. Nukesta tuli ihana unelma!

Mutta jonakin päivänä tämä aarre oli kadonnut. Äidin isosisko oli antanut sen jollekin pienelle lapselle hänen tietämättään.

Pettymys oli suuri. Häntä lohduttaakseen siskot olivat ostaneet Turusta toisen nuken menetetyn tilalle. Mutta ei se vetänyt vertoja omalle kultanukelle.

"Kerro taas se tarina!", niin me pyydettiin useasti lapsena. Minulla on se tilanne niin elävästi mielessä sieluni silmin Jaakolan tuvassa.

Silloin 60-luvulla Turun linna käynneillä nähtiin niitä hienoja antiikkileluja paljon. Tuo äidin Anna-isosisko vei meitä sinne monet kerrat kuten Luostarinmäellekin ja Kupittaan puistoon riikinkukkoa ihmettelemään.

Tämä kadonnut antiikkinukke on jäänyt uinumaan mieleeni aikuisuuteen asti. Missä mahtaa olla nyt äidin vanha nukke? Onko se vielä olemassa vai aika hävittänyt? Siinä arvoitus, joka on minut saanut ihailemaan ja keräilemään kaikkea vanhaa.

Eilen sattumalta surffaillessani löysin 1900-luvun alun koulun käsityökirjasta kuvan, jossa kangasnuken malli. Äidillä oli varmaan tuo malli koulussa!

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Talon salaisuus

Tänään me olimme katsomassa yhtä mahdollista uutta museotaloa Anduzessa. Hinta olisi budjettini mukainen. Museon voisi mahdollisesti sinne perustaa. Se sijaitsee ei tulva-alue korttelissa. Siinä ensimmäiset ja tärkeimmät ehdot.

Sébastien oli neuvonut minua, että ei saa puhua museosta mitään eikä muutenkaan paljoa. Ja hän on sitten olevinaan ostaja eikä minä. Nicole tuli seuraamme myöhemmin. Mutta loppujen lopuksi kyllä tuolla miehellä oli ongelmia, koska me puheliaat naiset emme pystyneet olemaan hiljaa. Talo oli liian puhutteleva. Se sai mielikuvitukseni lentoon kerta heitolla, kun ovet avautuivat!

Netistä tämä talo oli löytynyt, vaikka kuvat siellä olivat epäedulliset. Nurja puoli niissä tuli esiin hyvin eli kokonaan remontoitava 1800-alussa tai vanhempi surumielinen hylätty taloraunio unohtuneine pikkupuutarhoine tai -pihoineen, jonka puut ja pensaat olivat kasvaneet umpeen.
Yksi päivä oltiin ensin katsomassa sitä ulkoapäin ja silloin käskin tehdä treffit visiittiä varten kiinteistötoimiston kanssa. Tämä tuntematon talo veti minua puoleensa!

Sijainti on Postin lähettyvillä, siis keskellä kylää, ei liikaa liikennettä lähellä, koska pieni katu. Talo on kaksisuuntainen, toisella puolen on pikkuparkkipaikka kuin vanha toripaikka.

Sitten astutaan sisään portista pikkupihalle. Romua on siellä täällä, koska asumattomana talo on ollut kauan. Mutta kaiken tämän ruman takaa pilkottaa ihana pikku vihreä piha. Varmaankin 100-200 vuotta vanha kiemurainen iso puu oikealla herättää kunnioitusta, vaikka onkin tässä villinä rehottavassa ympäristössä. Terassin puuosat ovat hajonneet. Näky on surullinen.

Nyt ovesta sisälle taloon. Kaksisuuntainen huoneisto, jossa on 3-4 huonetta alkuperäisessä kunnossa. Miten nyt elettiin 1800-luvulla tai sitä ennen. Ei ole ainakaan pilattu nykyajan muovi-ikkunoilla tai muilla omituisilla nykykeksinnöillä. Aitoa vanhaa joka paikassa.

Ensimmäiseen kerrokseen tulisi museo, koska normien mukaan ei saa olla rappusia ilman pyörätuoli pääsyä. Ikkunanäkymät ovat avarat. Ja toisella puolella on ihastuttavat viheriöivät terassit eri kerroksissa. Olin lumoutunut!

Noustaan taas rappusia ranskalaisittain 2.kerrokseen, sitten 3.:een ja sitten 4.:een. Vielä yksi kerros ullakolle, ties mitä aarteita tai muuta sinne on joskus kätketty. Talon alla pieni kellarikerros, jossa hämähäkit seitteineen toivottavat tervetulleeksi maanalaiseen pimeään koppiin, kuin vankityrmään. En sinne enkä ullakolle uskaltaisi mennä yöllä yksin. Kummituskammioita ne muistuttavat.

Portaita ylös alas mentäessä oli aika eksynyt olo. Tuli mieleen, että kerroksia on talossa ties kuinka monta! Ja se on täynnä mysteerisiä huoneita. Oli kuin olisi astunut satoja vuosia taaksepäin menneeseen tuntemattomaan maailmaan. Toisaalta pelottavaa toisaalta kiehtovaa. Näin historia vie mukanaan konkreettisesti.

Vanhassa talossa on sielu, sanotaan Ranskassa. Se henkii elämää. Mutta sen salaisuuksia ei tiedä, ennenkuin siellä asuu.

Ei tämä talo kummitustalolta vaikuttanut, vaikka se yksin on jäänyt. En minä sellaiseen haluaisi koskaan museota. Muutenkin museo on jo täynnä kuolleiden ihmisten muistoja. Kaikki kunnioitus heille. Tulevaisuus on rakennettu eiliselle.

Minun täytyy myydä ensin tämä talo Lézanissa ennenkuin voin ostaa toisen. Joten monta monta mutkaa on matkassa. Mutta minä uskon Johdatukseen. Oikeaan aikaan oikeassa paikassa uusi museotalo meitä odottaa. C'est la vie. Niin tämä nykyinen talokin odotti.

Aika näyttää, tuleeko tästä uudesta löydöstä museolle uudet tilat vai jatketaanko talometsästystä.