Viisaudenhammas viikko ja vaivaisnallet

"Olis se suus, mik on nokas, sanoo Mäki-Kaisa, ku kaffilan ovelta luuras." (Eteläpohjalainen sananparsi.)

Niin minäkin sanoin tiistaista lauantaihin toissa viikolla, kun en voinut kuumaa ja höyryävää mustaa hyvää kahvia juoda aamiaisella. Päivä alkoi huonommin. Maanantaina olin nimittäin ollut stomatologin eli kasvokirugin tykönä Nîmesissä poistamassa viisaudenhampaani. Sinne minut lähetti kylämme hammaslääkäri. Röngtenkuvassa se paljastui. Valtava ylimääräinen hammas ikenen sisällä piilossa on alkanut vaivaamaan, siitä ei näkynyt kuin "jäävuorenhuippu" suussa. Aika varattiin jo 2,5kk sitten ja ensimmäinen tarkastusaika hänellä oli kuukausi sitten. Mikä stressi minulle siitä tulikaan!

Kun on jotakin sellaista epämieluisaa  edessä, miten hajottaa ajatuksia? Juuri ennen tuota hampaanpoistoa viikonlopulla sain nallelähetyksen. 5 söpöä vaivaista oli nyt hoitoani vaatimassa. Toipilaana olin toisia toipilaita hoitamassa.

Itse hampaanpoisto kesti vain 15minuuttia paikallispuudutuksella. Antibiootit alkoivat edellisenä päivänä. Kahdenlaista särkylääkettä sain heti operaation jälkeen ja koko viikon. Joten en tuntenut yhtään särkyä. Hyvin meni ekaviikko nallejani kanssa touhutessa. Ensimmäinen kivi putosi sydämeltäni.

Siinä kuvat reisussa rähjääntyneistä vanhoista nallekavereista Dixien seurassa.

Mutta toisella viikolla ilman lääkkeitä alkoivat vaivat. Leikattu ien tuntui koko ajan, vaikka ei heti ihan särkenyt. Suu alkoi jäykistyä, varsinkin syödessä. Puhuminen ei silti sattunut. Ienhaava tuli kivuliaaksi yötä päivää. ja kun otin yksi yö paracetamol särkyyn, hikoilin. Kuumetta oli.

Menin kylämme hammaslääkäriin ja sain uuden antibioottikuurin ja muita lääkkeitä, koska haava oli tulehtunut.  Näitä komplikaatioita juuri pelkäsin. Toivottavasti paranee nyt, etten joudu uudestaan erikoislääkärille Nîmesiin. Viisaudenhampailla on vähän vaikean hampaan maine.

Takaisin mukavampiin ajatuksiin. Niin nämä nallet lohduttavat ja ilahduttavat meitä vielä vanhoilla päivillään. Monia leluja on lapsenakin saatu juuri sairaana ollessa. Isosisko kertoi saaneensa tädiltämme hienon muoviastiaston, kun oli jäänyt auton alle pienenä. Turun linnan satavuotias iso nukketalo on hankittu sairaalle lapselle, luin yhdestä kirjasta. Minä luulin aina pienenä, että se oli ollut linnan prinsessan nukketalo.

Alempana kuvissa on nallet puhdistettuna ja korjattuna. Mikä olisikaan ollut hauskempaa tekemistä!

Muuten Dixie haukku oli kotolaisena, kun olin hammashoidossa Nîmesissä. Ensimmäisen kerran se oli yksin yli 3tuntia. Vähän jännitti, ettei se tee pahoja museossa. Olin jättänyt sen vain vähäksi aikaa kylämme Postiin mennessä. Hyvin se vartioi museota. Ei mitään ongelmaa. Toinen kivi putosi sydämeltäni.

Tämä keltainen nalle on paikattu yltäpäältä. Se ei olisi kestänyt puhdistusta, onneksi ei ole likaisen näköinen. Liikuttava ja ajatuksia herättävä nalle, koska on ollut niin pidetty. Mahtaako nykyään teddy karhuista tulla yhtä rakastettuja? Ei varmaan, koska lapsilla on niitä yllin kyllin.

20-30-lukua. Laiha, isot jalat, pitkät kädet  ja pitkä nenä tuovat mieleen Steiff merkin, mutta 1900-luvun alussa saksalainen Steiff antoi muotisuuntaa kaikille nalleille kansainvälisesti suurella suosiollaan. Tämä voi olla ranskalainen Marcel Pintel merkki, ei ole vielä varmaa.

Sain sille paikan tarinakaapista, vitriineihin ei mahdu. Nyt se on enää vain "katsoa saa, ei koskea" nalle. Leikit on leikitty. Mutta se katsominen riittää ja puhuttelee.

Uuden vuoden 2019 nalleterveiset!

Tässä nalleporukkamme toivottaa kaikille Hyvää Uutta Vuotta 2019!

Muuten noiden nallejen rattaiden alle on kätketty Suomesta vaivalla kannettu iso puinen keinuheppa. Toivotaan, että nyt uutena vuotena olisi isommat tilat ja sekin pääsisi piilostaan esille.

Paljon on muutakin "piilotettu" tänne museoon milloin mihinkin tilan puutteessa. Jonakin päivänä ne kaikki pääsevät päivänvaloon. Ne ovat historiaa. Eilispäivää, joka meitä aina seuraa mukanamme enemmän tai vähemmän tässä nykypäivässä ja huomisessa.

Mitä vanha kansa sanoi?

https://yle.fi/uutiset/3-5165242?utm_source=twitter-share&utm_medium=social

https://yle.fi/uutiset/3-10561133 Tornion Joulu- ja lelumuseon omistaja Leena Keränen on joulutunnelmissa.

Tuossa ensimmäisessä linkissä on juttu Tornion Joulu- ja lelumuseon rahoituksesta.

Se sai minut ajattelemaan Nukkenallemuseon alkuvuosia ja samaa kysymystä, miten tämä hanke rahoitetaan. Se tulee aina esille ensimmäisenä. Ei mikään pyöri ilmaiseksi.

Ensi viikolla alkaa 19.museovuotemme. Siihen mahtuu myötä-ja vastatuulta. Laihempaa-, lihavampaa- ja katovuotta. Kukkaron nyörit tiukalla ja vähemmän tiukalla. Mutta purtemme on pitänyt merenkäynnin tähän asti.

Uudet aina vaatimammat julkisen tilan esteettömyysnormit ovat nykyään uhkanamme. Mutta tämäkin jo pitkä museomatkamme on kiitollisuudenaihe.

Millä ajatuksilla tähän asti on päästy?

Vanha kansa neuvoi Ranskassa: "Joulupukkia ei ole olemassakaan". Ja jatkoi, ettei saa tulla "tyhjin taskuin", jotta voi "laittaa kätensä omaan taskuun".

Suomalaisissa korvissa tuo joulupukkijuttu olisi meille Lapissa huonoa mainosta konkreettisesti puheenollen eikä sellaista sanontaa täällä joulupukkimaassa viljeltäisi. Mutta se sisältää totuuden ei vain lapsille vaan myös aikuisille. "Raha ei kasva puussa", niin meillä sanotaan myös, vain toisin sanoin.

Suomessa sanottiin ennen vanhaan, että täytyy "panna sukanvarteen" ja sitten voi "ottaa sukanvarresta".

Lisäksi sanottiin, että "suu säkkiä myöten". Ranskassa olisi siihen sanottu, että "ei saa olla herkkusuu". Vaikka konkreettisesti puheenollen ranskalaiset vasta herkkusuita ovat kuuluisine keittiöineen. Entinen talon myyjä käytti tuota (gourmand) "herkkusuu, hyvän perään"-sanaa "hän ei ole rahanahne"-merkityksessä. Monia assosiaatioita siihen voi tulla abstraktisesti puhuessa kuten yksi suomalainen sanonta "kädestä suuhun"-elämä. Sellaista aikamme kulutusyhteiskunta on, kertakäyttö-, tuhlauskulttuuria.

Mitä me olemme oppineet vuosien varrella? Nyt lainaan venäläistä sananlaskua:
"On parempi olla 100 ystävää maailmassa kuin 100 ruplaa taskussa".

Kaikki tämä vanhan kansan suusta kuulostaa meidän päivinämme niin kuin toiseen aivan erilaiseen maailmaan menisi käymään. Mutta totuuden siementä sieltä löytyy meillekin. On arvoankkureita, jotka eivät koskaan muutu, vaikka maailma muuttuisi.

Tässä olen ekavuoden 2000 kuvassa maalaamani museokyltin vieressä. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Hymy huulessa minulla on jo myöhemmässä kuvassa, mutta ensimmäisessä on sitä vastoin melkein itku kurkussa. C'est la vie!

Paljon onnea voi olla onnettomuudessakin.

Alla uudempia museokylttejä.

Alimmisessa kuvissa näkyy entinen koirani Dixou.

Joulupukki kävi

Eilen tuli postista paketti kaikkea hyvää joulusyötävää. Siellä oli jopa ruisjauhoja. Sitä ei täältä saa. Nyt saan leipätaikinasta vahvempaa, kun on ruistakin mukana.

Kiitos isosiskon, joka aina muistaa siskoaan maailmalla. Kun vanhempia ei enää ole, onneksi on sisaruksia.

Dixie haistoi heti, että jotakin herkullista oli sen sisällä. Toisaalta sitä oli haistellut varmaan monet pollarikoirat eri tulleissa, koska reuna oli rikki. Näin hyvän tuoksuisia paketteja ei niillä joka päivä ole tutkittavana.

Maistiaisia meillä riittää nyt koko joulun aika.

HYVÄÄ JOULUA!

"Onko se vielä olemassa?"

http://www.lezan.fr/?p=10799

Tässä kuvakaappaus Lézanin kylämme kunnantalon sivuilta. Siinä me ollaan. Mutta miksi?

Muutama päivä sitten kirjoitin sähköpostia kunnantalolle ja lähetin tuon kuvan tekstineen. Ehdotin sitä kunnantalon tammikuun kyläpostilehteen. Niin viime vuonnakin tehtiin vaikka aikaisemmin. Nyt olikin sitten jo liian myöhäistä, kuulin. Mutta he lupasivat laittaa tuon kunnan nettisivuille.

Siitä puuttui kuitenkin yksi kirjoittamani lause. Minusta tärkeä sellainen. Nimittäin kirjoitin, että Nukkenallemuseo viettää 19.toimintavuottaan (ensi vuonna).

Mutta miksi jättää nuo monet vuodet, 19 vuotta mainitsematta? Arvaan syyn. Paikallisten vakiokysymys oli ennen aina "Onko se museo vielä olemassa? Onneksi ovat lakanneet kysymästä ainakin toistaiseksi. Ei vuosikymmeniä viitsi samaa kysymystä tehdä. Museo seisoo aina vaan pystyssä tuulessa ja tuiskussa.

Arvaan toisen syyn. Kunnantalo muistaa aina muistuttaa, että tämä ei ole kunnallinen museo, joten se ei ole niin tärkeä ja huomionarvoinen. Tämä on vain yksityinen ja vähemmänarvoinen. Ei kuulu kunnan piiriin. Varsinkin, kun ei ole kyseessä oman kylän yhteinen hanke, vaan vieraita ollaan.

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sanotaan. Tuli mieleeni. Mutta jos jotkut ovet sulkeutuvat, toiset avautuvat. Niin se on.

Netistä on tullut Nukkenallemuseolle toinen ulkomaailma. Ja se on meidän rikkauttamme.

Museon elinvuosista puheenollen. Tällä museolla on ollut jo rikas elinkaari. Huominen ei kuulu meille, ei tiedä kuinka kauan Nukkenallemuseo ilahduttaa.

Kun tätä museota ei enää ole, kokoelmalle voi toivoa tulevaisuutta muussa museossa. Joten kaikki nuket ja nallet yhdessä voivat jatkaa elämäänsä muualla. Yhden museon sulkeutuminen ei ole niiden kuolemaksi. Matkaa ne ovat jo tehneet tännekin tullessaan ja se sitten jatkuu uuten paikkaan.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Tässä skannattuna yksi vanhan koulukirjani sivu.

Kuosmanen Merenkylät Lukutunnin kirja II, Valistus, 1964, Tampere:

Nukkenallemuseo Loimaan Lehdessä

myoldbear.free.fr/textes/finnois/loimaanlehti29.11.18a.pdf …
http://myoldbear.free.fr/…/finnois/loimaanlehti29.11.18b.pdf …
#kotiseutu #Loimaanlehti tuli postista tänään.

Siinä toimittaja Tiina Naulan tekemä artikkeli tästä Nukkenallemuseosta. Se on yllä skannattuna PDF-muodossa.

Kotinurkilla oltiin lehdessä

http://www.loimaanlehti.fi/

Tänään oli Loimaan lehdessä Tiina Naulan tekemä artikkeli tästä Nukkenallemuseosta. Isosisko oli ostanut lehden ja näytti sitä minulle Skypessa.

Kun saan lehden postissa toimituksesta Loimaalta, skannaan artikkelin tänne.

Kirppari kirjasta otteita

Eilispäivän maailma valokuvina, Sven Palme, Åke Meyerson, Yrjö Kivimies. Helsinki 1958.
Teoksessa julkaistuista valokuvista on suurimman osan luovuttanut Gernsheim Collection, Lontoo,

Siinä kuvatekstit suurennettuna ja paremmin luettavissa.