perjantai 17. toukokuuta 2019

Ruusunpunaiset silmälasit

Tässä kuva talosta, joka on myynnissä ja jossa olin eilen katsomassa 3.kerran. Piti päästä sinne taas, koska kiinnostava talo.

1.Ensimmäisen kerran oltiin siellä syksyllä siskon kanssa. Olimme molemmat ihastuksissamme. Se sijaitsee historiallisessa korttelissa n.30km täältä yli 3000 asukkaan kylässä, ei ihan niin suuri turistipaikka kuin Anduze.

Alla kuvissa näkyy toinen pienistä sisäpihoista portaineen.


Monikerroksisessa talossa on 5 huonetta, joista kaksi on remontoitu, kolme muuta vaativat pintaremontin. N.95m² sanoi myyjä eläkeläinen, vaikka talo näyttää jättikokoiselta moninkertaisine rappusineen ylös alas, sisällä ja ulkokorttelissa. Sellainen paikka, jonne eksyisi yksin kulkiessaan ensimmäisiä kertoja, ei tietäisi oikein missä kohtaa taloa on milloinkin.

Toisaalta se on mielenkiintoinen, eikä tylsä nykyaikainen talopaketti, jossa kaikki on yhdessä kerroksessa. Jalat täytyy olla kunnossa. Siksi tuo vanhuspariskunta sen myykin pois. Emäntä on rullatuolin tarpeessa ja isäntä kulkee keppi kädessä. Vaikka sen kepin hän laski maahan ja kiipesi tikapuita pitkin meitä edellä vinttiin 5-6m ylös. Se näytti kyllä riskeeravalta, mutta hän kertoi tottuneensa siihen kiipeämiseen. Piti nähdä kattohirret ja korjatun katon tila.

Kaikkein paras paikka tuolla talossa on 3 hienoa sisäpihaa, yksi iso ja kaksi pientä. Kesä on pitkä täällä Etelä-Ranskassa ja siksi olisi mukava olla kotipihalla. Yleensä se nostaa kiinteistöjen hintaa ja siinä syy, miksi olen joutunut siitä aina tinkimään pienellä budjetillani. Eikä haluaisi mennä ihan vuoristokorpeenkaan, josta on pitkä matka joka paikkaan. Ihmisten ilmoilla haluaa olla silti.

Museotaloa en enää hae, koska se on näyttänyt monien vuosien ajan mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta museokokoelmaa varten haen paikkaa jostakin museoista, mutta ei sekään näytä lupaavalta. Mikä lie nukkejeni ja nallejeni kohtalo? En hajottaa kuitenkaan haluaisi kokoelmaa. Se on elämäntyöni. Eikä sellaista kenkään tuhkana tuuleen toivoisi lentävän.

2.Toisen kerran oltiin tuolla St Ambroix'n kylätalossa Seijan ja Andrew'n kanssa, kun he olivat täällä pääsiäisen aikoihin. Kaikki näytti vielä hyvältä. Minulla oli edelleen ne ruusunpunaiset silmälasit päässä.

3.Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Eilen mukanani oli siellä myös saksalainen Suzanne, joka asuu kylässämme. Hän oli kriittinen, mutta nyt olin jo minäkin. Olin ottanut selvää netissä, mitä kaikkea tulee tarkastaa ensimmäisenä noissa talokäynneissä, paljon kaikkia yksityiskohtia. Nyt kiinnitin niihin huomiota ja kuvasinkin kameralla. Näin nyt kaiken kuin suurennuslasilla katsottuna.

Puutteita oli. Mies oli itse tehnyt sähkötyöt ja sen huomasi, epämääräisiä vaarallisia johtoja näkyi monessa paikassa. Tiilikatto oli sen näköinen sisäpuolelta, että vesi voi tulla kohta monestakin paikasta läpi, oli rakoja. Eikä hirretkään kovin hyviltä näyttäneet. Suihku oli ihan uskomaton! Vain vanhat ihmiset voivat sellaista käyttää. Ei ollut tietoakaan vedenpitävistä suihkureunoista ja -seinistä. Saniteettitilat kokonaan uusittava ja sähköt. Valtava katto epämämääräinen, vaikka pienempi talo-osan katto oli kokonaan uusittu. Joutuisin siellä loppuelämäni murehtimaan sitä, mistä kohdasta vesi tulee taas sisälle ja miten saadaan se korjattua, ei se aina helppoa ole korjata. Sitä paitsi talokorkeus on varmaan yli 12m, vaikeapääsyinen. Painajaiskatto se olisi. Lisäksi Suzanne huomasi, että ikkunapuitteet on paikoin korjattavia. Loppujen lopuksi ison remontin se vaatisi kokonaisuudessaan, eikä minulla sellaiseen olisi varaa.

Otin pois siis ruusunpunaiset silmälasit päästäni. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tuo oli upea historiatalo salaperäisine käytävineen ja ties minä monine entisine asukastarinoineen. Mutta elettynä se voisi olla karua todellisuutta. Itku siinä lopulta tulisi, kun kattoakin vartioisin joka sateella viimeiseen päivääni asti.

C'est la vie! Sellaista elämä on, sanoi ranskalainen ja suomalainen.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Huomenna on äitienpäivä

Äitiäni muistellen .

Helsingissä hän kirjoitti vieraskirjaani: "Tääl ei saa yhdes olla, joskuinkin tahdomme..."

Myöhemmin olen nähnyt sen jatkoa muistosäkeissä:"vaan haudan tuolla puolen me toisemme kohtaamme".

Äiti kuvassa keskellä lapsena kissa sylissä 20-luvulla.


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

Kun on kotona Suomessa, totta puhuen, juhlapyhät ovat juhlallisempia kuin ulkomailla. Kotona kuunnellaan aina radiosta jumalanpalvelus tai telkkarista voi sitä seurata suorana lähetyksenä jostain kirkosta.

Ranskassa katolisessa maassa traditiot ovat erilaisia, vaikka Sevennien alueemme on protestanttista enimmäkseen.

Toisaalta internet aikanamme voi kaikkea nähdä livenä myös netistä.

Nyt on pääsiäislomat. Museossa on ollut vielä hiljaista.

Täällä oli vieraita pääsiäisenä. Seija ja Andrew tulivat Englannista viikonlopuksi. Otin heistä kuvan Tornacin linnan raunioilla, jossa käytiin, n.6km täältä. Alla kuva.

Meillä oli mielenkiintoista ohjelmaa. Kun arki seurasi pyhiä, mentiin St Ambroix kylään katsomaan yhtä taloa, noin 30km täältä. Viime syksynä oltiin sitä katsomassa siskon kanssa. Piti mennä uudestaan, koska se ihastutti. Heti näkee, mikä miellyttää ja mikä ei. Siinä on sitä jotakin.

Eläkeläispariskunta myy sitä ja onneksemme he sattuivat olemaan kotona.

Vaikka toisaalta teknisen puolen suhteen täytyy sinne mennä katsomaan jonkun ammattilaisen kanssa. Suurennuslasilla näkee paremmin ja useimmilla silmäpareilla.

Joka tapauksessa ajattelin, että siinä olisi minulla toivottu uusi huusholli kolmine sisäpihoineen, ylelliseltä se tuntuu. Kesäkuumalla voisi olla silloin ulkona. Se sijaitsee historiallisessa osassa kylää eli ylhäällä vanhimmassa kalliokorttelissa. Ei tulvavaaraa. Ja on pienen budjettini mukainen.

Keräilyharrastus kotimuseoineen on hallinnut liikaa elämääni viimeiset 19 vuotta. Nukeille ja nalleille annan nyt kyytiä. Ne saavat hakea uuden kodin. En silti haluaisi hajottaa kokoelmaa, vaan kokonaisuutena.

Mahdollinen uusi museotalo se ei siis varmaankaan ole, koska esteettömyysnormit eivät kai täyty. Joka tapauksessa sinne voisi sijoittaa kokoelmaani, tilaa on, niin kauaksi aikaa, kun löydän sille paikan. Ei enää motivoi hakea uutta museotaloa, koska se on näyttänyt mahdottomalta tähän asti jo monta vuotta. Alueemme keskiaikainen historiallinen rakennustyyli ihanteeni ei sovi yhteen vaativaisten esteettömyysnormien kanssa.

Keräily ja kulttuuriharrastus säilyy. Keppihevosensa voi pitää, vaikka vintin nurkilla asuisi. Sydämen asioilla ei ole rajoja.

Uusi vuosi ja uudet unelmat. Kun olin St Jean du Gardin uudessa hienossa silkkitehtaaseen tehdyssä Sevennien Perinnemuseossa toissa vuonna, ajattelin, että kunpa minunkin kokoelmani voisi olla esillä yhtä hienosti ja tilavasti.



Tässä vielä kuva banaanipiparkakusta, jonka tein ja karpalolikööripullosta, jonka olin ostanut Suomesta joskus 2000 -alussa. Sitä oli hiukan jäljellä ja sopi kakun kanssa. Karpalot ovat happamia ja niistä tulee hyvä likööri kuten puolukoistakin.

 

Amira Willighagen ~ Live in Concert ~ Amazing Grace

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Nukkenallemuseon historiikkia


Nukkenallemuseon #historiikkia. V.2000 äiti lähetti Suomesta kaksi pahvilaatikkoa, joissa oli tekemiäni nukkeja ja nalleja muutaman antiikkinuken kera. Niin päästiin alkuun.

Videokuvassa taloni kellari ennen remonttia. Kaikki kehuivat hieno kaarikellari. Minulle tuli idea museosta. #sadankokoelmastatuhansiin.

Videolla näkyy myös ensimmäisiä museomainoksia, joissa sanotaan 100 nukkea ja nallea on esillä, sitten 200 ja 250, lopuksi yli 2500. 

Nykyään kaikki museossa on erilaista kuin ensimmäisinä vuosina. Itse tekemäni nuket ja nallet ovat saaneet tehdä tilaa kaikelle vanhalle, koska se tuo esiin muistoja, ei käsityö.

Lisäksi alussa museo oli vain alakerrassa, nyt se on myös toisessa kerroksessa. Silti pienet tilat.

Mistä löytyisi kaikille vanhoille nukeille ja nalleille uusi näyttelypaikka, tai ainakin osalle? Siinä kompakysymys. Mahdoton tehtävä, sanoisi.

Toisaalta mahdoton voi tulla myös mahdolliseksi, tai uskomaton uskottavaksi. Elämä yllättää aina välillä. Museoajatuksenikin oli utopistinen.

Kun v.2000 menin avaamaan puhelinyhteyttä tänne puhelinyhtiön liikkeeseen Alèsiin, sanoin virkailijalle, että haluaisin avata puhelinlinjan talooni, jonka olin juuri ostanut ja sinne tulee nyt  museo. Madame sanoi, ettei hän usko puoliakaan, mitä kerron! Kuvastaa paikallisten ranskalaisten mentaliteettia, sellaisten, jotka eivät koskaan ole käyneet merta edemmäs kalassa. Suomalaisessa asiakaspalvelussa ei asiakkaita puhuteltaisi tuohon tyyliin. Asiakas on kuningas.

Nyt on menossa museon 19.vuosi. Mahtaako tuo sama sanavalmis virkailija huomata joskus museomainoksiamme Alèsissa tai muualla? Näkyvyyttä meillä on jo.

Niin ihmeitä tapahtuu. Eteenpäin elävä mieli, kuollut vain taaksensa katsoo, opittiin latinan tunnilla koulussa.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

"Museoteatterissa"

Nyt on hiljaista kuten tavallisesti koululomien väliaikoina. Mutta eilen soi ovikello. Yksi eläkeläispariskunta halusi museoon.

Kun kysyin, miten he saivat tietää tästä museosta, netti heidän tänne toi. Vanhempi mies oli puhuvaisempi kuin hänen vähän nuorempi vaimonsa, joka sanoi olevansa kiinnostunut nukeista. Ja siinä kai syy tänne tuloon. Mies seurasi puolisoaan.

Huvittavaa oli, että jos miehillä on tapana tokaista, että nuket eivät kiinnosta, tässä tapauksessa nukeista tuli kuin sivunäyttelijöitä tässä "museoteatterissamme" sitä seuratessamme.

Näytän aina ensiksi kokoelmani vanhimmat. Ja nyt sain ensimmäistä kertaa esitellä myös nunnakammion katolisille ranskalaisille. He eivät sitä suuresti ihmetelleet. Se kuuluu heidän kulttuuriinsa. Meille suomalaisille siinä on enemmän ihmettelyä, ainakin minulle, olin ihastuksissani ja liikuttunut sen nähtyäni ja siksi sen ostin. Viime aikoina on ollut skandaaleja katolisessa kirkossa ja sen tähden myös se puhuttelee. Huomasi, että varmaankin me protestantit niistä enemmän puhumme avoimesti kuin katoliset. Kritiikkiä se on.

Kerran Suomessa ollessani oltiin Liedon Vanhalinnan museossa ja siellä oli "Elämänlanka" -näyttely. Se on motivoinut minua kertomaan kokoelmastani myös kuin elämänkiertokulkuna.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Liedon_Vanhalinna

Alakerrassa on esillä suru- tai muistonukke ja vainajan valvojaiset-nukketalo. Kummankaan tarinaa en heti alussa niitä hankkiesani tiennyt. Mutta niiden surullisuus kosketti. Myöhemmin tuli selitys. Nukkeen sain lisävalaistusta ihan viime aikoina, koska näin samantapaisen netissä ja sen tarinan, jonka mukaan kyseessä on viktoriaanisen ajan kuolleen lapsen nukke mustassa surulaatikossa kuin kuoleman puutarhassa. Se oli kuulema siihen aikaan tapana, koska lapsikuolleita oli hyvin paljon.

Vainajan valvojaiset miniatyyrinä liikutti tätä pariskuntaa. Näin heidän kauhistuneen ilmeensä. Kerroin Jokioisten Talonpoikamuseosta, jossa käytiin viime kesänä. Siellä on päärakennuksen lisänä kaikki monet entisajan sivurakennukset koottuna metsän kätköihin. On kuin astuisi satoja vuosia taaksepäin unohdettuun toiseen maailmaan. Yksityinen museopaikka, josta kuultiin paikalliselta ihmiseltä, ihan julkisesti mainostettu se ei ole. Siellä voi katsoa sisälle joka rakennukseen. Yhdessä hirsikammiossa minua pelästytti näky. Iso puinen käsintehty alkeellinen ruumisarkku. Katsoin kaksi kertaa. Arkku se oli ja puolittain auki. Pelottavaa! Näki, että oli tyhjä. Sekin piti varmistaa. Nykyihmiselle tulee mieleen kauhuelokuvat, niin kuin elokuvissa tai sitten kuin olisi rikosjuttua todistamassa Agatha Christien tyyliin.

Mutta siihen sain selityksen toissa päivänä, kun luin netistä tutkijan kirjoittamasta kirjajutusta, jonka mukaan entisaikoina maaseudulla vanhuksilla oli arkku odottamassa vuosikausia.
https://www.verkkouutiset.fi/selviytymisen-historiaa-syopalaisia-lapsityovoimaa-ja-pitkia-paivia/?fbclid=IwAR3gwxMS9r7o_umHDTI8N5azZLaz4NT3JDfR2Z5qtCdiuvmdwCIj4Um0UCU

(Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa. Kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun. Into Kustannus Oy.)

Sitten siirryttiin 1900-alun apteekkarin taloon, tarkoitan nukketaloa. Siinä jatkuu nämä entisajan ihmettelyn aiheet. Sanoin, että opin paljon myös teidän kanssanne, museokävijät. Saan lisää jutun juurta. Kun ostin sen apteekin, en huomannut itse kaikkea. Mutta museokävijöiden kanssa silmät aukeavat usein. Usko tai älä, tulee mieleen. Kaikkien erikoisten rohtojen lisänä, alkoholipulloja miniatyyrikoossa, ties mitä, on myös oikeita lääkepulloja, joissa on pohjalla tabletteja, oikeita ei mitään leikkikarkkeja. Lapset olivat "vaativaisia" myös ennen. Normeja ei ollut. Kun näilläkin epämääräisillä leluilla on joskus leikitty, ei ihme, että vahinkoja olisi tapahtunut.

1.maailmansodan Punaisen Ristin kenttäsairaalaa katsotessa tulee esille myös entisajan lääkemaailma ja sotien kauhut. Siinä on myös Rintintin, susikoira, joka edustaa eläinten sankaruutta sodissa. Sota-aikana viestipulut pelastivat ihmishenkiä. Taloihin rakennettiin puluja varten koloja ja kyyhkyslakkoja kuin hyötyeläimille kunniapaikkoja.
Nykymaailmassa pulut ovat moninkertaistuneet ja tulleet sitävastoin saastuttajaksi. Onkohan sekin ilmastomuutoksen syytä? Tässä vieressä on kaksi asumatonta taloa, jotka pulut ovat vallanneet ja katu on sen mukainen kakkakatu. Aika toivotonta siivottavaa. Kerran siitä puluongelmasta oli lehdessä. Uzèsin keskustassa on plataanikuja, joka reunoilla ulkoilmaravintoloita. Puluarmeijat viihtyvät noissa plataaneissa. En jätä autoani koskaan parkkipaikalla plataanien alle siksi, koska auto on sen jälkeen pulukakkojen peitossa.

Se siitä. Sitten Tuulen viemää plantaasi nukketalosta ja Setä Tuomon tuvasta puheenollen. Rikkaiden ja köyhien talosta. Kun sanoin, että siinä on orjien talo vieressä. Ne, jotka työskentelivät puuvillaplantaaseilla siihen aikaan, kun ei ollut vielä ihmis- ja lastenoikeuksia. Niin, vastasi mies, se oli sitä vahva voittaa heikomman- aikaa. Viidakon lakia.



Vielä yksi tarina. Miksi tänne kokoelmaan tuli paimen lampaineen-nukketalo? Olin nähnyt Hesarissa jutun "Susi koitui lukuisien lapsien kohtaloksi" (26.10.2017). Lisäksi minulla on kulkukauppiasnukke 1800-luvulta, kun ei ollut vielä edes kauppoja kylillä, oli vain noita kulkukauppiaita. Ne molemmat liittyvät tuohon susi-tarinaan. 1800-luvulla sen mukaan sudet tapettiin Suomessa sukupuuttoon asti, koska ne koituivat monen lapsen kohtaloksi. Sudet söivät lapsia, niin uskomattomalta kuin se tuntuu. Ajan lehtien kuolinilmoitukset niistä kertoivat, kansainvälisesti, näin samaa tapahtuvan Pariisin lähistön kuolinilmoitusten mukaan netissä. Vaarassa olivat matkustajat, paimenet, kulkukauppiaat jne. Pieni talo Preerialla TV-sarjassa puhuttiin sudenkestävästä ulko-ovesta. Ne voivat tulla jopa sisälle taloon ja viedä lapsen. Yhdessä 1800-luvun kansan suullisessa perimätiedossa oli tapaus venäläisestä kulkukauppiaasta, jonka jalat saappaineen löytyivät jäältä. Susi oli muuten syönyt koko ihmisen. Kun näitä puhuin, tämä vanhempi mies sanoi, niin se oli. Sitä vastoin kerran yksi nuorimies museossa kiisti kaiken "luonnonsuojelijana" ja väitti, että villit koirat söivät ihmisiä. Sutta piti hänen mukaansa suojella, mutta ei koiraa.

Meillä suomen kielessä on sanonta 'susi syö', jolla peloteltiin lapsia ennen. 'joutua suden suuhun'. Joten se on ollut konkreettista, ilmauksesta on tullut abstraktinen.

Isosisko muistutti minua, että noita susijuttuja ei saa lapsille kertoa museossa. En kerrokaan.

Täällä toisessa kerroksessa ihmiselämän kiertokulusta puhuttaessa on elämän ihmeestä eli syntymästä muistutus. Dionnen viitoset-nuket. Ensimmäiset viisinkertaiset monikkolapset, jotka säilyivät hengissä 30-luvulla. Vaikka heidän tarinansa oli surullinen.

Kun oli kaikki nähty myös yläkerrassa, kysyin taas tavalliset kysymykseni. Mistä pitivät eniten? Madame sanoi pitävänsä nukeista ja vaunuista, vahinko vaan, että on liian pienet tilat, ettei kaikkea näe kunnolla. Monsieur taas mainitsi nukketalot. Mutta lisäsi siihen, että ne olivat rikkaiden leluja. Pettyneenä ja vähän katkerana, hän sanoi, ettei hänellä ollut lapsena ainuttakaan lelua. Mutta jatkoi, että lapsen maailmassa voi kaiken muuttaa leluksi. Puupalasta voi rakentaa sitä ja tätä ajatuksissaan. Niin lapsen mielikuvitusmaailmalla ei ole rajoja. Ja se on luovuutta.

Aikamatkalla yhteiskunnan kehityksen heijastuksissa, kirjoittivat he vieraskirjaan lopuksi.

Dixie haukku otti museovieraat vastaan haukkuen ja seurusteli heidän kanssaan sen jälkeen kuin ihmisen paras ystävä.