Porcelain Doll Head Restoration

Restauroinnista

https://atelierrestituto.com/2017/10/09/restauration-illusionniste-tete-de-poupee-biscuit-porcelaine/
Siinä restauroidaan posliininuken päätä. Ja huulet on maalattu kokonaan uudestaan kuin naisen meikki. Ei se nukelle sovi.

http://www.cliniquedepoupees.com/restaurations-poupees-baigneurs.html

Tässä kuvassa näkee myös, miten nukke on meikattu kuin aikuiset. Kuin huulipunaa olisi laitettu ja kulmakarvat tehty tökerösti uusiksi.

Alla sivuilla on hyviä vinkkejä:

http://antiquechild.com/museum-quality-doll-repair/

http://antiquechild.com/category/doll-repair-before-after/bisque-doll-repair/

http://antiquechild.com/abg-bisque-doll-head/

http://www.antiquedollrepair.co.uk/about-me/

http://forgetmenotdolls.com/articles/professional-doll-restoration-or-doll-repair-2/

http://luelstudio.com/type-of-repairs/antique-doll-repair/

https://www.dollmercantile.com/

Juhannuskokkoa muistellen

Nyt taidan kirjoittaa luvattomia asioita, joita lapset tekivät luvattomasti 60-luvulla. Ja syntipukit tulevat mukaan kuvina tähän nyt yli 50 vuoden jälkeen.

Arvaa harmittiko lapsia, kun yhdessä naapurissa valmisteltiin hienoa juhannuskokkoa suurine juhannusjuhlineen. Mutta sinne oli näiltä lapsilta pääsy kielletty. Ne kielletyt asiat aina kiinnostavat mukuloita. Joten isoveli harkitsi hetken ja hieno sotajuoni oli valmis, mitä voisi keksiä tällaisessa tilanteessa.

Lapsiporukalla haettiin valmis kokko joen rannalta. Oli se komea! Voi vain kuvitella niin ison  palavan juhlallisessa juhannusjuhlassa. Pienet kipot tai ämpärit mukanaan piti lasten nyt kantaa joesta vettä ja kastella kokko. Niin saisi katsella sitten etäänpää piilosta, kun juhannusväki yritti sytyttää märkää kokkoa tuleen. Mukulilla oli hauskaa, kun sitä seurasivat kenenkään huomaamatta.

Tämä on jäänyt salaisuudeksi. Aikuiset eivät koskaan saaneet tietää, missä olivat mahdolliset syylliset. He ovat kai tässä vanhoissa valokuvissa, yksi pöydän alla piilossa ja toiset traktorin takana istumassa kyydissä. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut vielä autoa ja kuljettiin traktorilla 60-luvun alussa.

Nuken ja nallen uusi elämä

Aika ajoin tulee puhelinsoittoja, joissa tarjotaan museoon jotakin. Olen oppinut olemaan varauksellinen, koska kaikkea mahdollista ihmiset kehtaisivat museoon tuoda, jos ei katsoisi lahjahevosen suuhun. Paikallisille se on keino päästä ilmaiseksi museoon, mutta ei se nykyään enää tepsi. Vuoden alussa siivosin yläkerran varastohuoneesta kolme autokuormallista tavaraa Emmaukseen vietäväksi. Niiden kanssa Dixie mahtui juuri autoon. Toisaalta siinä oli myös 20 vuoden ajalta, kun olen täällä asunut, käsityötarvikkeita kankaineen ja lankoineen eikä vain vanhoja huonokuntoisia leluja tms. Ja kertyyhän sitä jo sinä aikana sellaista, mitä ei enää tänä päivänä tarvitse. Elämä muuttuu.

Viime viikolla tuli sellainen puhelinsoitto. Pyysin lähettämään kuvan netissä nukesta, mutta madame sanoi, ettei osaa, koska ei käytä paljoa nettiä. Hän halusi tulla tänne museoon katsomaan samalla Uzèsistä. Sovittiin klo 4:n jälkeen.

Ovikello soi vähän ennen neljää, koska yksi äiti kahden lapsensa kanssa oli tulossa museoon. 7v.tytär ja 3v.poika. Kysyin miten he tänne löysivät, uusia kyläläisiämme he ovat, kuulin, vain muutama viikko sitten tänne muuttaneet. Ja heti museoon katsomaan. Siinä motivoitunut perhe. Toiset kyläläiset ovat nähneet tämän Nukkenallemuseon kehityksen jo 19 vuotta, mutta eivät ole yhtään kiinnostuneet vieläkään tänne tulemaan.

Jos kerron suoraan ajatuksistani. Hirvitti, kun näin tuon rasavillin 3 vanhan pikkupojan astuvan ovesta sisään. Näki heti, että hän katsoo kaikkea käsillään. Mutta onneksi äitinsä piti huolta, ettei poika rikkonut mitään. Vanhempi sanoi lopuksi, että ei saanut itse oikein mitään katsottua, kun juoksi poikansa perässä koko ajan. Minä en veisi niin pieniä lapsia museoon, varsinkaan, jos he ovat noin levottomia. Vanhemallekin se on raastavaa. Ei kaikki samanikäiset ole yhtä mahdottomia, toiset ovat rauhallisempia. Ja useimmiten ei ole ongelmaa pienten lastenkaan kanssa, mutta välillä on, koska täällä ei ole tarpeeksi vitriinejä ja kaikki lelut eivät siten ole lasin takana. Toisaalta ihmiset sanovat, että juuri siksi museo on elävämpi. Mainosta oli kuitenkin heidän museokäyntinsä, koska he voivat siitä puhua kylillä. Puskaradio tai viidakkorumpu toimii joka tapauksessa, on sitten hyvää tai huonoa.

Sitten vähän ajan päästä tuli Uzèsistä madame ystävänsä kanssa, eläkeläisiä, kuulema 30-luvulla syntyneitä kuten Dionnen viitoset Kanadassa. Tyylikkäät rouvat kantoivat vauvakorissa posliininuken ja nallen, joista oli puhelimessa puhuttu. Näin heti, että nukke oli ihana SFBJ posliininukke 1900-luvun alusta. Hän oli saanut sen joskus 1934 jälkeen. Silloin lapset saivat vielä noita klassikoita, ei nukkemuoti niin äkkiä vanhentunut kuten nykyään se uudistuu vuosittain kuten kaikki muoti kulutusyhteiskunnassa. Nämä molemmat uzèsiläiset ovat entisiä pariisilaisia.

Nalle on hänen poikansa 60-luvulta Janjac. Minulla on ennestään yksi sen tapainen. Söpö se nallekin on. Nukella on pari muuta hienoa mekkoa mukanaan ja alkuperäiset vaatteet kenkineen ja peruukkeineen. Joskus nukke on häneltä pudonnut lapsena leikeissä ja sen pää on vahingoittunut useine säröineen. Mutta se on silti nätti ja voi laittaa esille. Tilaisuuden tullen voin korjauttaa. Mutta ihanne olisi seurata vierestä, kun sen kasvoja restauroidaan. En luota kaikkiin ammattilaisiinkaan. Minusta on kauheaa, jos he korjailevat kulmakarvoja ja huulia tehden nuken meikatun näköiseksi niin kuin se olisi nainen. Ja kaiken huipuksi joutuisi epäonnistuneesta työstä maksamaan kovan hinnan.

Nuken niskassa on merkit SFBJ 252 Paris, 8 eli 43,5cm. Netistä löysin vuosiluvun 1915, jolloin sitä on alettu valmistamaan.

Nuken ja nallen tuojat olivat museosta hyvin kiinnostuneita ja huomasi, että siksi he halusivat tänne tulla tuliaisineen. On kannustavaa ottaa vastaan pariisilaisia, jotka ovat kotoisin Pariisista, missä näkee kaikkea. Silti he ovat täällä innoissaan ja ihastuksissaan varsinkin nukketaloista. Kaikkea ei ole vielä nähty. Uutta löytyy tästä maailmasta, pikkukylistäkin kuten tämä meidän Lézan.

Alla vasemmalla kuvassa on nuken omistaja ja hänen poikansa nalle sylissä:

Haukku ei tylsisty museossa, kun tulee aina joskus uutta vartioitavaa.

Puhdistamista on taas vähän ensi viikoksi. Ja nukenvaatteiden pesua. Minkä lapsena oppii sen vanhana taitaa.

Tässä alimmaisena on Ranskassa antiikkihuutokaupassa myyty saman merkkinen nukke vähän isompana ja paremmassa kunnossa. Sen hinta on tuhansissa euroissa. Arvonukke, vaikka ei olisikaan aina täydellisessä kunnossa.

Internetissä näkee paljon tämän merkin reproduktioita. Alkuaan kalleista aidoista nukeista niitä tehdään paljon. Muuten huomasin, että nuken lahjoittaja ystävineen ei ollut tietoinen nuken merkeistä, vaikka tämän nuken niskassa se näkyy selvästi. Mutta kaikki eivät ole niistä kiinnostuneita.

Tällä vanhalla nukella ja nallella alkaa nyt uusi elämä museossa. Ensi kuussa alkaa pääsesonki. Juhlakuntoon täytyy nyt nämäkin saada, kun museovieraita on tulossa.

Näiden mukavien uutisten mukana tuli uusia toivon kipinöitä Nukkenallemuseon kokoelman tulevaisuudesta.

Kaksoset pesää rakentamassa

Sisko osti jo yhdet hienot verhot taloonsa, vaikka sitä ei vielä ole, vain kiikarissa on yksi.

V.1991 oltiin Somerniemen Hiidenlinnassa. Siellä oli taidenäyttely, josta ostin taulun, vaikka minulla ei ollut paikkaa sitä varten. Se oli kotona maalla odottamassa, kunnes minulla olisi uusi koti Helsingistä lähdettyäni. V.1998 taulupaikka löytyi täältä Ranskan talosta.

Taiteilija Arvo Tarvainen, 1991.

Asuin sitä ennen täällä Etelä-Ranskassa tilapäisesti vuokralla tai olin vapaaehtoistyössä Mission Timothéessa Anduzessa. Kokosin tavaraa uutta huusholliani varten ja tuttavan autotallissa alkoi olla sitä jo liikaa.

Montpellier'ssa ollessani vuonna 1997 olin kerran taas taidenäyttelyssä ja näin ihanan taulun sininen provencelainen kylä (Griffon), joka oli minulle kuin symbolinen lupaus kauan etsimästäni talosta, eli paikasta Välimeren auringossa. Ostin sen. Kun toin sen Montpellier'sta Anduzeen pohdin, miten ihmeessä saan sen vietyä huomaamattomasti sinne autotalliin. Ajattelin, että syksyn pimeässä minua ei nähdä iso paketti kainalossa. Joten Anduzeen tullessani päivällä piilotin paketin pikkutien ison ojan viereen ja sitten iltapimeässä voi sen kuljettaa kenenkään ihmettelemättä tämän hamsterin touhuja. Niin sitten teinkin. Onneksi ei ollut sateista sinä päivänä! Ei vieraiden nurkkiin voi koota paljoa tavaraa, siksi piti toimia salamyhkäisesti.

Taiteilija Griffon. Provence.

Niin kovalla vaivalla uutta kotia rakennetaan aina välillä.

Me kaksossiskon kanssa emme ole käytännöllisiä ihmisiä, joten kodin sisustus aloitetaan aina koristelusta. Kaunista täytyy ainakin olla.

Toisaalta, kun vuonna 1985 ensimmäistä omaa kotia sisustin Helsingin yksiössäni muovikasseissa tavarat olivat pitkän aikaa ja vähitellen hankin kaikki välttämättömät. Niin kuin siskokin vähän myöhemmin. Vaikka koristeluista silloinkin aloimme.

Nyt me molemmat olemme talokaupoissa, sisko Suomessa maaseudulla ja minä Etelä-Ranskassa. Toistaiseksi minulla ei ole horisontissa mitään, vaikka suunnitelmissa on. Kaikki mahdolliset ovat rauenneet. Ja sitäpaitsi museon kesäsesonki on alkamassa. Mahtaako olla viimeinen, ainakin tässä talossa, niin toivon. Mutta mistä nukeille ja nalleille löytyy uusi koti? Siinä mahdoton tehtävä, ainakin siltä näyttää tällä hetkellä. C'est la vie!

Ruusunpunaiset silmälasit

Tässä kuva talosta, joka on myynnissä ja jossa olin eilen katsomassa 3.kerran. Piti päästä sinne taas, koska kiinnostava talo.

1.Ensimmäisen kerran oltiin siellä syksyllä siskon kanssa. Olimme molemmat ihastuksissamme. Se sijaitsee historiallisessa korttelissa n.30km täältä yli 3000 asukkaan kylässä, ei ihan niin suuri turistipaikka kuin Anduze.

Alla kuvissa näkyy toinen pienistä sisäpihoista portaineen.

Monikerroksisessa talossa on 5 huonetta, joista kaksi on remontoitu, kolme muuta vaativat pintaremontin. N.95m² sanoi myyjä eläkeläinen, vaikka talo näyttää jättikokoiselta moninkertaisine rappusineen ylös alas, sisällä ja ulkokorttelissa. Sellainen paikka, jonne eksyisi yksin kulkiessaan ensimmäisiä kertoja, ei tietäisi oikein missä kohtaa taloa on milloinkin.

Toisaalta se on mielenkiintoinen, eikä tylsä nykyaikainen talopaketti, jossa kaikki on yhdessä kerroksessa. Jalat täytyy olla kunnossa. Siksi tuo vanhuspariskunta sen myykin pois. Emäntä on rullatuolin tarpeessa ja isäntä kulkee keppi kädessä. Vaikka sen kepin hän laski maahan ja kiipesi tikapuita pitkin meitä edellä vinttiin 5-6m ylös. Se näytti kyllä riskeeravalta, mutta hän kertoi tottuneensa siihen kiipeämiseen. Piti nähdä kattohirret ja korjatun katon tila.

Kaikkein paras paikka tuolla talossa on 3 hienoa sisäpihaa, yksi iso ja kaksi pientä. Kesä on pitkä täällä Etelä-Ranskassa ja siksi olisi mukava olla kotipihalla. Yleensä se nostaa kiinteistöjen hintaa ja siinä syy, miksi olen joutunut siitä aina tinkimään pienellä budjetillani. Eikä haluaisi mennä ihan vuoristokorpeenkaan, josta on pitkä matka joka paikkaan. Ihmisten ilmoilla haluaa olla silti.

Museotaloa en enää hae, koska se on näyttänyt monien vuosien ajan mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta museokokoelmaa varten haen paikkaa jostakin museoista, mutta ei sekään näytä lupaavalta. Mikä lie nukkejeni ja nallejeni kohtalo? En hajottaa kuitenkaan haluaisi kokoelmaa. Se on elämäntyöni. Eikä sellaista kenkään tuhkana tuuleen toivoisi lentävän.

2.Toisen kerran oltiin tuolla St Ambroix'n kylätalossa Seijan ja Andrew'n kanssa, kun he olivat täällä pääsiäisen aikoihin. Kaikki näytti vielä hyvältä. Minulla oli edelleen ne ruusunpunaiset silmälasit päässä.

3.Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Eilen mukanani oli siellä myös saksalainen Suzanne, joka asuu kylässämme. Hän oli kriittinen, mutta nyt olin jo minäkin. Olin ottanut selvää netissä, mitä kaikkea tulee tarkastaa ensimmäisenä noissa talokäynneissä, paljon kaikkia yksityiskohtia. Nyt kiinnitin niihin huomiota ja kuvasinkin kameralla. Näin nyt kaiken kuin suurennuslasilla katsottuna.

Puutteita oli. Mies oli itse tehnyt sähkötyöt ja sen huomasi, epämääräisiä vaarallisia johtoja näkyi monessa paikassa. Tiilikatto oli sen näköinen sisäpuolelta, että vesi voi tulla kohta monestakin paikasta läpi, oli rakoja. Eikä hirretkään kovin hyviltä näyttäneet. Suihku oli ihan uskomaton! Vain vanhat ihmiset voivat sellaista käyttää. Ei ollut tietoakaan vedenpitävistä suihkureunoista ja -seinistä. Saniteettitilat kokonaan uusittava ja sähköt. Valtava katto epämämääräinen, vaikka pienempi talo-osan katto oli kokonaan uusittu. Joutuisin siellä loppuelämäni murehtimaan sitä, mistä kohdasta vesi tulee taas sisälle ja miten saadaan se korjattua, ei se aina helppoa ole korjata. Sitä paitsi talokorkeus on varmaan yli 12m, vaikeapääsyinen. Painajaiskatto se olisi. Lisäksi Suzanne huomasi, että ikkunapuitteet on paikoin korjattavia. Loppujen lopuksi ison remontin se vaatisi kokonaisuudessaan, eikä minulla sellaiseen olisi varaa.

Otin pois siis ruusunpunaiset silmälasit päästäni. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tuo oli upea historiatalo salaperäisine käytävineen ja ties minä monine entisine asukastarinoineen. Mutta elettynä se voisi olla karua todellisuutta. Itku siinä lopulta tulisi, kun kattoakin vartioisin joka sateella viimeiseen päivääni asti.

C'est la vie! Sellaista elämä on, sanoi ranskalainen ja suomalainen.

Äitienpäivänä 2019

Huomenna on äitienpäivä

Äitiäni muistellen #äitienpäivä.

Helsingissä hän kirjoitti vieraskirjaani: "Tääl ei saa yhdes olla, joskuinkin tahdomme..."

Myöhemmin olen nähnyt sen jatkoa muistosäkeissä:"vaan haudan tuolla puolen me toisemme kohtaamme".

Äiti kuvassa keskellä lapsena kissa sylissä 20-luvulla.

Dixie lempihommissaan museovahtina

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

Kun on kotona Suomessa, totta puhuen, juhlapyhät ovat juhlallisempia kuin ulkomailla. Kotona kuunnellaan aina radiosta jumalanpalvelus tai telkkarista voi sitä seurata suorana lähetyksenä jostain kirkosta.

Ranskassa katolisessa maassa traditiot ovat erilaisia, vaikka Sevennien alueemme on protestanttista enimmäkseen.

Toisaalta internet aikanamme voi kaikkea nähdä livenä myös netistä.

Nyt on pääsiäislomat. Museossa on ollut vielä hiljaista.

Täällä oli vieraita pääsiäisenä. Seija ja Andrew tulivat Englannista viikonlopuksi. Otin heistä kuvan Tornacin linnan raunioilla, jossa käytiin, n.6km täältä. Alla kuva.

Meillä oli mielenkiintoista ohjelmaa. Kun arki seurasi pyhiä, mentiin St Ambroix kylään katsomaan yhtä taloa, noin 30km täältä. Viime syksynä oltiin sitä katsomassa siskon kanssa. Piti mennä uudestaan, koska se ihastutti. Heti näkee, mikä miellyttää ja mikä ei. Siinä on sitä jotakin.

Eläkeläispariskunta myy sitä ja onneksemme he sattuivat olemaan kotona.

Vaikka toisaalta teknisen puolen suhteen täytyy sinne mennä katsomaan jonkun ammattilaisen kanssa. Suurennuslasilla näkee paremmin ja useimmilla silmäpareilla.

Joka tapauksessa ajattelin, että siinä olisi minulla toivottu uusi huusholli kolmine sisäpihoineen, ylelliseltä se tuntuu. Kesäkuumalla voisi olla silloin ulkona. Se sijaitsee historiallisessa osassa kylää eli ylhäällä vanhimmassa kalliokorttelissa. Ei tulvavaaraa. Ja on pienen budjettini mukainen.

Keräilyharrastus kotimuseoineen on hallinnut liikaa elämääni viimeiset 19 vuotta. Nukeille ja nalleille annan nyt kyytiä. Ne saavat hakea uuden kodin. En silti haluaisi hajottaa kokoelmaa, vaan kokonaisuutena.

Mahdollinen uusi museotalo se ei siis varmaankaan ole, koska esteettömyysnormit eivät kai täyty. Joka tapauksessa sinne voisi sijoittaa kokoelmaani, tilaa on, niin kauaksi aikaa, kun löydän sille paikan. Ei enää motivoi hakea uutta museotaloa, koska se on näyttänyt mahdottomalta tähän asti jo monta vuotta. Alueemme keskiaikainen historiallinen rakennustyyli ihanteeni ei sovi yhteen vaativaisten esteettömyysnormien kanssa.

Keräily ja kulttuuriharrastus säilyy. Keppihevosensa voi pitää, vaikka vintin nurkilla asuisi. Sydämen asioilla ei ole rajoja.

Uusi vuosi ja uudet unelmat. Kun olin St Jean du Gardin uudessa hienossa silkkitehtaaseen tehdyssä Sevennien Perinnemuseossa toissa vuonna, ajattelin, että kunpa minunkin kokoelmani voisi olla esillä yhtä hienosti ja tilavasti.

Tässä vielä kuva banaanipiparkakusta, jonka tein ja karpalolikööripullosta, jonka olin ostanut Suomesta joskus 2000 -alussa. Sitä oli hiukan jäljellä ja sopi kakun kanssa. Karpalot ovat happamia ja niistä tulee hyvä likööri kuten puolukoistakin.