Historiaa etsimässä

Tarton Lelumuseo Virossa 

Poissyn Lelumuseo Pariisin lähettyvillä

Lelumuseo Juran vuoristossa Sveitsin rajalla Geneven lähellä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Moirans-en-Montagne 

Pollockin Lelumuseo Lontoossa 

Kun vertaa eri Nukke-tai Lelumuseoita, näkee miten suuri ero niillä voi olla, vaikka sama lapsuusteema olisi kaikilla. Nykyisen kansainvälisen museotrendin mukaan lapset ovat pääasiallinen yleisö ja heitä varten on "kaikki" tehty. Museosta tulee silloin kuin lastentarha, jossa lapset leikkivät. Ja lapsien tapa koskettaa kaikkea on "hyväksyttyä" kuin oppimisen ehtona.

Yllä linkit lontoolaiseen, virolaiseen ja kahteen ranskalaiseen museoon. 

Tarton Lelumuseo on ihastuttavassa vanhassa talossa ja muutenkin ihana museo, jossa poikkesin kerran Suomen matkallani. Täynnä liikuttavaa Viron historiaa.

Poissyn museo Pariisin lähettyvillä oli hieno kokemus myös. Historiallisessa rakennuksessa monipuolinen kokoelma kertoo Ranskan historiaa.

Pollockin teatterinen Lelumuseo Lontoossa oli vanhassa monikerroksisessa talossa, jossa kaikki tila käytetty hyväksi hauskasti seiniä myöten. Kun kulki kerroksesta toiseen lattiat narskuivat kuin kummitustalossa. Siellä näin upeat kokoelmat tinasotilaita ja muuta.

Juran vuoristossa Sveitsin rajoilla olevaa Lelumuseota en tunne, en ole siellä päin sattunut kulkemaan, jotta sen olisin matkan varrella käynyt katsomassa. Alue on kuuluisa puuleluistaan. Mutta heidän nettisivujensa perusteella ei houkuta sinne meno. Kaikki on näköjään rakennettu vain lapsille. Kirkuvat räikeät värit ulkona ja sisällä ovat luotaantyöntäviä, lapsia ne miellyttävät varmaankin. Muutenkin ruma moderni arkkitehtuuri kauhistuttaa. Missä siellä on historiaa, koska kerran museo on kyseessä? Vaikutelma on kaikkea muuta. Museo menettää paljon kävijöitä, jos se houkuttelee vain osaa kansasta.

Kun 60-luvulla Anna-tätimme vei meitä siskojen kanssa Turun linnaan ja Luostarinmäelle, me kuuntelimme aikuisten mukana lumoissamme vanhoja tarinoita, joita siellä kerrottiin. Ei siellä olisi tullut kuuloonkaan koskea johonkin tai hakea leikkipaikkaa. Tyytyväisiä olimme ja sinne piti päästä aina uudestaan. Noista muistoista alkoi mielenkiinto historian ihmeisiin. Ja myöhemmin keräilyyn ja oman kotimuseon perustamiseen.

Yksityiset museot eroavat valtion museoista,.ovat vapaampia muotitrendeistä; Nyt kun tämä nukkenallemuseo on ollut pandemian takia suljettuna jo kolmatta.vuotta, voi vain muistella museokävijöitä.

Homemuseum, kotimuseo englanniksi, sellaista sanaa ei ranskan kielessä ole, koska käsite puuttuu. Suomessa on paljon kotiin perustettuja museoita. Kerran yksi ranskalainen mies sanoi pois lähtiessään, ettei hän ole koskaan nähnyt tällaista museota. Huvittavaa. Pariisilainen teatteri ammattilainen sanoi, ettei näitä vanhoja nukketaloja pääse yleensä missään museossa näkemään ilman vitriiniä luonnossa, ja se on hienoa, kun näin voi nähdä. Vain alakerrassa on vitriinejä, mutta niiden takana on paljon esillä leluja. Yksi museokävijä totesi niitä katsoessaan, että hänelle tulee mieleen lapsuuden vintti täynnä tavaroita. Ali Baban luolaksi on tätä museota myös sanottu. Antiikkimyyjämies ihmetteli 1800-luvun silkkikenkiä, jotka olin laittanut esille vitriiniin nukkejen sekaan. Mitä nuo kengät tuolla tekevät? Saahan sitä organisoida kuin Peppi Pitkätossu, ettei museosta tylsää tule ja on kansalla ihmeteltävää.

Täällä ei vallitse hiiren hiljaisuus, kun museokävijät astuvat ovesta sisälle kuin kylään tulisivat. Vanhan ajan sosiaalinen puoli ei unodu, kun ajatuksia vaihdetaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Se on elämän suola.

Vaikka on kyse lapsuuden museoista, ei vain lapsista ole kyse, vaan maailmasta miniatyyrinä historioineen, koko yhteiskunnan peilinä.

Tässä video tästä Nukkenallemuseosta, joka on tehty 2013, joten sen jälkeen kokoelma on kasvanut.

Nyt, kun suunnitellaan Suomeen tätä museota, sama isoäidin aikainen museotyyli jatkuu. Pitää vielä hankkia vanha isoisän kaappikello, joka ei enää käy, niin aika on pysähtynyt silloin konkreettisestikin. Eikä tarvitse hakea historiaa ympäriltään, kun sitä on kaikki paikat täynnä. Tämä 2000-vuosisata sitävastoin unohdetaan täällä täysin hetkeksi, on sitten museossa kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tässä alla video yhdestä 1800-luvun lopun saksalaisesta nukketalostani:

Hyvää Juhannusta!

 

Kotiin päin

Sotapojilla sotatantereella ja yksin maailmalla kaukana kotoa tulee aina välillä äitiä ikävä.

Varsinkin silloin, kun tulee haavoja hoidettavaksi. Kuka meitä paremmin hoitaa?

Viime torstaina myöhään illalla menin ambulanssin kyydissä pillit soiden sairaalaan. En muuten ole koskaan ennen mennyt.

Siellä minua tutkittiin päästä jalkoihin monta päivää, vaikka vaivan syy löydettiin jo toisena kolmantena päivänä Clostridium difficile, jonka sain antibiooteista. Se on suolistobakteeri ja aiheuttaa pitkäikaista ja vaarallista vesiripulia. Kolme päivää ja neljä yötä olin sairaalassa. En ole koskaan ollut sellaisessa hoidossa, jossa vähän väliä käy hoitaja. Torstai iltana menin ja heti laitettiin tiputukseen. Kun bakteeri selvisi, alkoi uuden antibiootin käyttö suoneen.

Ihmettelin, kun minut laitettiin heti yksityishuoneeseen. He epäilivät jo jotakin tarttuvaa varmaankin. Kun se selvisi, vaihdettiin toiseen yksityishuoneeseen, jossa alkoi lääkitys ja puhtaassa huoneessa. 

Netistä luin, että tuosta suolistobakteerisa voi tulla sairaalaan bakteeri. Joten olin kuin tuberkuloosin tms.mahdollisen ongelman tuoja koko sairaalaan.

Enkelinä maantiellä toimi Marseillesta tullut Seija ystävä, joka tuli miehensä kanssa sairaalaan. Oli yllätys, miten hän sai tietää. Kaksossisko oli soittanut hänelle. Niin Suomesta puhelinlankoja pitkin kulki viesti Ranskaan. 

Tätä kevättä on leimannut onnettomuudet. Ensin loukkasin vasemman käden Dixie koiran kanssa, kun kaaduin. 2 murtumaa ranneosaan. Siitä on runsas 2kk. 

Pari viikkoa sitten vaara vaani koiraa ulkoiluttaessa Anduzen supermarketin parkkipaikalla, jossa aina ostosten jälkeen haukku käy asioillaan viheralueella. Se on rauhallinen paikka, koska ei käydä ruuhka-aikoina. Nyt se ei ollut. 

Toujours inattendu arrive. Ranskalaiset sanovat, että aina tapahtuu odottamatonta.

Parkkipaikalla kävellessä yhtäkkiä kaksi isoa susikoiraa hyökkää koirani kimppuun kuin painajaisessa. Pelästyin, koska iso puhdasrotuinen susikoira yksikin on vaikuttava, vaikka tykkää koirista. Joten puolustin omaa pienempää koiraani ja vedin voimallani talutushihnasta sitä pois päin, nuo toiset olivat vapaina. Kaaduin ja nyt loukkasin oikean käden kyynärpään katuun.

Agressiiviset koirat hävisivät yhtä nopeasti kuin tulivatkin, eivätkä silti satuttaneet Dixieä, vaikka pahalta näytti tilanne. Joku oli päästänyt ne autostaan ulos ja huusi ne takaisin, oletan. Ei siinä yleensä koirat vapaina juokse, ei ainakaan vaaralliset koirat.

Mutta minä sain kipeän kyynärpään tältä kauppareisulta. Kotona alkoi kauhea särky. Päivystävään piti mennä. Monta röntgeniä otettiin ja käsi lopulta kantositeeseen, murtuma siinä on. Lääkkeeksi särkylääkettä ja antibioottia Amoxicilline/Acide clavulanique. Tuota en enää ikinä ota, sellaista vesiripulia ei minulla ole koskaan ennen ollut. Kun maha voi pahoin koko ihminen voi pahoin. Toisaalta ei ennen ole antibiooteista yleensä harmia ollut, vaan ovat tehneet tehtävänsä ja parantaneet, nyt tekivät sitävastoin sairaaksi.

Clostridium difficile kotihoitoon sain sairaalassa aloitetun antibioottikuurin ja maitohappobakteeria.

Terveys on kultaakin kalliimpaa, sen huomasi taas kerran. Yksikin paha pieni mikrobi voi saada yhden ihmisen nurin. 

Museon pitämiseen vaaditaan terveyttä. Kaikki pysähtyy, kun voimat loppuvat. Tuli helpommaksi ajatus, että en enää avaa tätä museota täällä, vaikka pandemia helpottuisi, vaan alan pakata nukketaloja ensimmäisinä Suomeen menoa varten. Siskoni saivat ajatuksen, että he voivat tulla tänne isoveljen kanssa. Veli on halunnut nähdä tämän eteläranskalaisen kotimuseon ja keskiaikaisen talon. Joten sitä odotellessa, suunnittelen pakkaamisen ja vasta sen sisarusten käynnin jälkeen tuumasta toimeen. Siinä onkin suuri työmaa! Nukketalokokoelmassa on 80 nukketaloa.

Sakari Topeliuksen sanoin Koti:

"Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa. Siellä olen kotonani, siellä parahiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä? Enkö muistaisi taloa ja tupaa? Kaikki on minulle siellä niin perin tuttua. Näitä portaitahan usein olen astunut. Tämän ovenhan usein olen avannut. Olen katsellut ikkunasta pihalle. Olen lämmitellyt takkavalkean loistossa. Olen syönyt pöydässä. Olen maannut vuoteessa. Tunnen jokaisen istuimen, joka kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään."