Tässä on tammikuun alussa ottamani kuva Dixusta.
Eilen Dixou nukkui pois. Ikää oli 16 vuotta ja 4kk. Vanhuus painoi jo niin, että viimeiset päivät tulivat hyvin vaikeiksi. Askel lyheni ja hidastui hidastumistaan kuin vanhuksilla. Elinympyrät pienenivät pienenemistään. Näki, että loppu oli lähellä päivänä tai toisena.
Nyt on surun aika. Kaikki kotona muistuttaa tästä ihmisen parhaasta ystävästä.
Jos muistelisin alkuaikaa, kun tämä koira tuli taloon vuonna 2009.
Minulla oli ikävä entistä kaniinimäyräkoiraa Peppiä, joka kuoli 2006. Olisin mielelläni ottanut koiran tänne, mutta ilman puutarhaa voisi olla sen kanssa vaikeaa. Lohdutin itseäni uudella harrastuksella. Kävin Nîmesin koiratarhassa koiria taluttamassa aina joskus. Yksi heinäkuun päivä vuonna 2009 olin menossa tuonne koiratarhaan, mutta kova ukonilma rankkasateineen sai minut kääntymään takaisin.
Olin pettynyt. Ajattelin, että seuraavana päivänä menen uudestaan, jos ilma selkenee ja on kaunista. Lisäksi päätin, että tällä kertaa adoptoin sieltä koiran! Vähät väliä, vaikka minulla ei ole puutarhaa. Otan riskin, voihan kokeilla.
Seuraavana päivänä oli kaunis kesäinen ilma kuten olin toivonut. Tuumasta toimeen! Nyt suuntasin autoni toiseen kauimmaiseen koiratarhaan, josta voisin löytää pienen entistä koiraani muistuttavan koiran. Voi ihanuuden ihanuus, ajattelin, tulomatkalla minulla on autossa koirakaveri vieressä istumassa.
Matka kesti noin tunnin ajaa, kunnes olin perillä. Valtava koirahaukunta, varmaan 100 koiran kuoro toivotti minut sinne tervetulleeksi. Kaikenkarvaisia rotuja mitä maailmasta löytää näkyi häkeissä olevan. Menin toimistoon ja ilmoitin, että tulin adoptoimaan koiran, sellaisen pienen. Se tuntui täysin epärealistiselta ja epävarmalta hankkeelta. Ei tiedä, onko koira sisäsiisti, rikkooko se paikkoja, sopeutuuko se ja minä. Minun käskettiin kiertää tarhan koirahäkit, jos löydän sieltä sopivan.
Niin minä kiersin, mutta ei ollut Pepin näköistä ja kerroin sen toimistolle. Heillä oli sitten idea. Voisin ehkä ottaa "kuukauden pelastus" koiran, joka ei viihdy siellä ja jolle haetaan kiireisesti uutta kotia. Dixou esiteltiin minulle yhdestä isosta häkistä, jossa se oli yhdessä pienempien kanssa. Hienon näköinen ja rauhallinen, ei puhdasrotuinen, Labrador teki heti vaikutuksen ja olin valmis adoptoimaan sen. Tästä koirasta sai 50% alennuksen, koska se oli kiireellinen tapaus. Täytettiin paperit ja maksoin 75 euroa.
Dixou seurasi kiltisti talutusnuorassa autooni. Me olimme täysin tuntemattomat toisillemme, en tiennyt vielä, että maailman parhaan ihmisen ystävän sain mukaani. Ja hyvän "luonto-oppaan", joka näytti minulle kaikki kauniit paikat lähistöllä ja muuallakin.
Piti mennä Alèsin kaupungin kautta ostamaan koiratarvikkeita. Iso kori sen petiksi, ruokakippo, juomakipon sain koiratarhasta, pitkä talutushihna ja koiran ruokasäkki.
Niin se Dixoun elämä alkoi Nukkenallemuseon vahtina. En parempaa olisi voinut saada.
Kaikki meni hyvin, vaikka oli näyttänyt niin epävarmalta.
Nyt siirryn takaisin tähän päivään. Eilen mentiin taas autossa haukun kanssa. Alèsissä poikettiin remonttiliikkeeseen. Enää ei tarvinnut koiranruokaa, koria, talutushihnaa...Nyt tarvittiin sitävastoin lapio. Dixou täytyi haudata. Pohdin ajaessani, mihin sen hautaan ja miten ihmeessä siitä selviän. Tähän hätään en saanut ketään avukseni. Keksin paikan. Vien sen metsikköön kylämme lähellä, jossa me ollaan kävelty Dixoun kanssa monet kerrat. Siellä voin käydä sen haudalla myöhemmin. Onneksi nyt on satanut ja on ollut vähän leudompaa, niin maa voi olla pehmeämpää.
Saavuttiin metsikölle. Jätin auton sen viereen. Kävin katsomassa paikkaa valmiiksi lapion kanssa. Sitten huomasi, että iso valkoinen pakettiauto pysähtyi ja sen ajaja katsoi minua ihmetellen. Menin kertomaan, että koirani on kuollut ja minun pitää se haudata. Itku tuli, en voinut pidätellä. Kysyin mieheltä, jos hän voisi auttaa hautaamaan koirani. Mies tuli ulos autosta ja ystävällisesti lupasi ottaen lapion kädestäni. Hän tunsi metsikön hyvin ja haki hautapaikan. Varmaan yli puoli tuntia kesti kaivaa isolle koiralle hauta. Samalla siinä puhuttiin koiristamme. Koiraihmiset ymmärtävät koiraihmisiä. Ja muutakin tuli puheeksi, elämästä ja kuolemasta. Tilanne vakavoitti hiljentymään. Kun hauta oli valmis haettiin kuollut Dixou sinne. Päivänsäteeni katosi vähitellen maan uumeniin, ikuiseen lepoon.
Sanoin, miehelle, että ei koskaan tiedä, mitä tulee vastaan. Ei hän varmaan olisi aamulla arvannut, että häntä tarvitaan iltapäivällä jonkun tuntemattoman ihmisen koiraan hautaamaan. Siihen hän vastasi, että ilomielin auttoi, kun auttaa toisia, tulee itsekin autetuksi apua tarvitessaan. C'est la vie.
Vaikka tietää, että kaikki loppuu kerran, on aina luopumisen tuskaa. Täytyy surra.
"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla...."
Yksi viimeisiä kuvia Dixousta. Se ei jaksanut enää nousta rappusia ylös, piti tuoda tämä kori eteiseen. Eikä se olisi siitä enää halunnut mennä pois ollenkaan niin kuin sänkypotilas. Ei kuulunut enää mitään haukuntaa viime päivinä, se oli niin oudon hiljaa.
lauantai 28. tammikuuta 2017
maanantai 23. tammikuuta 2017
Kymmenet verhot
Siinä työmaani: 8 verhot ikkunoihin, 2
ovi-ikkunoihin. Suomesta ostettua punaista silkkiä, lahjaksi saatua
vanhaa pitsiä, pahvia...siinä tarvikkeita.
Lasit puuttuvat vielä ikkunoista. Ne ostan naapurikylän remonttikaupasta, jossa lasia leikataan mittojen mukaiseksi.
Talo täytyy myös käsitellä toukkamyrkyllä. Teen sen ulkona, kun ilma vähän lämpenee, nyt siellä kädet palelevat.
Tässä talossa on siis 10 ikkunaa. Espanjalainen andalusialainen rakennus 1900-luvun alusta.
Enemmän kuvia:
https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/sets/72157670552978630
Alla ikkunaverosta mielenkiintoinen linkki. Opin juuri, että meillä on ollut se myös Suomessa, olen luullut tähän asti, että se oli vain Keski-Eurooppassa.
http://www.laitasaari.fi/laitasaaressa-maksettiin-ikkuna-ja-ylellisyysveroa/
Tästä talosta tulee mieleen, että se on ollut varmaankin juuri sellainen rikkaiden imagotalo, jolla haluttiin näyttää varakkuutta verotettavin moni-ikkunoin.
Yksi toinen äärimmäisyys on keskiaikaiset talot täällä Etelä-Ranskassa. Päinvastoin, harvat ikkunat ovat pieniä isoissa kivitaloissa. Päivänvalosta on silloin tullut luksusta, kun on pimeissä asunnoissa eletty. Siihen on taas toiset syyt. Meidän kylä on kuulema rakennettu keski-ajan tavan mukaan kuin labyrintiksi, jonne pääsy ulkomuureista sisälle ei ole ollut helppoa. Niin on turvattu asukkaat barbaarien hyökkäyksiltä. Välimeren ilmasto on myös säädellyt rakennuskulttuuria kuten ilmasto muuallakin.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ovi-_ja_ikkunavero
Mitä kaikkia veroja onkaan ollut olemassa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Window_tax
https://fr.wikipedia.org/wiki/Imp%C3%B4t_sur_les_portes_et_fen%C3%AAtres
Tässä talossa on erikoista sarrasialainen savupiippu.Lasit puuttuvat vielä ikkunoista. Ne ostan naapurikylän remonttikaupasta, jossa lasia leikataan mittojen mukaiseksi.
Talo täytyy myös käsitellä toukkamyrkyllä. Teen sen ulkona, kun ilma vähän lämpenee, nyt siellä kädet palelevat.
Tässä talossa on siis 10 ikkunaa. Espanjalainen andalusialainen rakennus 1900-luvun alusta.
Enemmän kuvia:
https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/sets/72157670552978630
Alla ikkunaverosta mielenkiintoinen linkki. Opin juuri, että meillä on ollut se myös Suomessa, olen luullut tähän asti, että se oli vain Keski-Eurooppassa.
http://www.laitasaari.fi/laitasaaressa-maksettiin-ikkuna-ja-ylellisyysveroa/
Tästä talosta tulee mieleen, että se on ollut varmaankin juuri sellainen rikkaiden imagotalo, jolla haluttiin näyttää varakkuutta verotettavin moni-ikkunoin.
Yksi toinen äärimmäisyys on keskiaikaiset talot täällä Etelä-Ranskassa. Päinvastoin, harvat ikkunat ovat pieniä isoissa kivitaloissa. Päivänvalosta on silloin tullut luksusta, kun on pimeissä asunnoissa eletty. Siihen on taas toiset syyt. Meidän kylä on kuulema rakennettu keski-ajan tavan mukaan kuin labyrintiksi, jonne pääsy ulkomuureista sisälle ei ole ollut helppoa. Niin on turvattu asukkaat barbaarien hyökkäyksiltä. Välimeren ilmasto on myös säädellyt rakennuskulttuuria kuten ilmasto muuallakin.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ovi-_ja_ikkunavero
Mitä kaikkia veroja onkaan ollut olemassa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Window_tax
https://fr.wikipedia.org/wiki/Imp%C3%B4t_sur_les_portes_et_fen%C3%AAtres
https://fr.wikipedia.org/wiki/Chemin%C3%A9e_sarrasine
http://chasseautresor.ain.fr/enigmes-et-solutions/enigme-3/solution/cheminees-sarrasines/
lauantai 21. tammikuuta 2017
Kunnan lehdessä museomainos
Tässä uusi mainoksemme kuvan alaosassa kuntamme tammikuun uutislehdessä.
Kirjoitin tekstiksi: "Tuhat ja yksi ihmettä nähtävänä Nukkenallemuseossa. Tervetuloa!"
Saa nähdä, tehoaako mainos kyläläisiin ja tuleeko sen jälkeen joku museoon. Heidän suhteen ei ole suuria odotuksia.
Mutta joka paikassa kannattaa mainostaa kaikesta huolimatta. Toisin paikoin enemmän ja toisin paikoin vähemmän.
Tähän lähimarkkinointiin ei huvita liikaa energiaansa tuhlata, se menee kuin kuuroille korville. Siinä kokemukseni 17.museovuoden ajalta.
Sitä vastoin kaukomarkkinointi motivoi, koska tulee vastakakua.
Atk-pähkinä purtavaksi
https://www.microsoft.com/fr-fr/software-download/windows10ISO/
Yllä linkissä oleva Windows 10 kokonaan uudestaan asentaminen ratkaisi viikon kestäneen ongelmapäivityksen, mikään muu ei auttanut.
Hain neuvoja atk foorumeista kuten aina, kiitos nopean palvelun niissä! Mutta viikko meni, kaikki mahdolliset ratkaisut piti koittaa. Ajattelin jo, että joudun viemään koneeni liikkeeseen maanantaina päivityksen takia. Säästyi ainakin 60 euroa. Kallista korjaaminen on, joten kannattaa opetella itsekin. Netissä saa hyviä neuvoja ilmaiseksi nettifoorumeissa. Niin olen monet ongelmat selvittänyt.
Totta puhuen ei meinannut enää kantti kestää, meinasin luovuttaa.
Nyt on W10 versiossani lopussa numerot 693. Taistella sai niiden eteen!

lauantai 14. tammikuuta 2017
2010-luvun syntipukista
Windows 10 päivitys on sotkenut pc:ni viimeiset päivät. Ei meinaa saada auki. 10 kertaa 10 eri tavalla vasta tehoaa. Netissä olen nähnyt keskustelufoorumeista, etten ole ainut, joka koneensa kanssa tappelee.
Järjestelmän palauttaminen entiselleen auttoi, toissa päivänä koneen koko uusi asentaminen. Sitten on paljon ohjelmien järjestämistä uudestaan koneelle jne.
Onneksi tietää syyn. Windows 10 on syntipukkina. Kova säätäminen siitä, ettei se kaikkea urki. Yksityistietosuojasta tulee muuten heikko.
Onneksi en ole vielä joutunut viemään konettani kauppaan korjaamista varten. Pienikin vika on 60 euroa!
Sain tehtyä ainakin yhdistyksen paperiasiat ennen.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017
Nukkenallemuseon vuosi 2016
http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirje11.1.2017.pdf
Siinä uusi yhdistyskirje, jossa kertaan viime vuotta 2016 Nukkenallemuseossa.
Siinä uusi yhdistyskirje, jossa kertaan viime vuotta 2016 Nukkenallemuseossa.
sunnuntai 8. tammikuuta 2017
Hildan nallesta
https://www.flickr.com/photos/kotiseutuliitto/sets/72157665972237095
#yksiesine
#suomi100
#museot
http://www.kotiseutuliitto.fi/toiminta-ja-hankkeet/yksi-esine-tuhat-tarinaa#ohjeet
#suomi100
#museot
http://www.kotiseutuliitto.fi/toiminta-ja-hankkeet/yksi-esine-tuhat-tarinaa#ohjeet
Hildan nallesta
Iisakki lähti Amerikkaan 1847,
ensimmäisiä kullanhuuhtojia. Hän sai siellä Amerikan
kansalaisuuden. Alkuperäinen todistus on tallella sukututkimusta
tekevän kaukaisen sukulaisen kotona. 15 vuoden kuluttua oli
kotiinpaluu Suomeen. Matka-arkussa oli 10 kultaharkkoa. Niillä
Iisakki osti maatalon....
Siinä on meillä kiertänyt
sukutarina. Mutta ei tiedä todenperäisyyttä noista kultaharkoista,
oliko niitä ja kuinka monta todellisuudessa oli, jos oli.
Uskomattomalta se tuntuu, kun lukee 1800-luvun kullanhuuhdonta
historiaa. Moni kuoli jo vaikeaa pitkää matkaa tehdessään.
Toisaalta olen kuullut yhdeltä ystävältäni, että heidän
kotitalo on aikoinaan ostettu Amerikan kultaharkoilla. Totuus on
tarua ihmeellisempää.
Kuvassa oleva Hilda on tuon entisen
mahdollisen kullanhuuhtoja Iisakin pojan tytär, joka on syntynyt
1886.
Hilda kävi Wetterhoffin käsityöopiston
Hämeenlinnassa ja valmistui käsityönopettajaksi 1900-luvun alussa.
Äiti puhui usein tästä 30 vuotta
vanhemmasta Hilda-serkustaan, koska oli ollut hänelle läheinen.
Kuvan nallea hän oli pienenä ihaillut serkun tykönä
kyläillessään. Tämä oli ostanut sen Turusta itselleen aikuisena.
Se ei ollut siis lasten leikkimä. Wetterhoffin koulu oli opettanut
kansainvälisyyttä. Nallet olivat maailmalla muotia, ei pelkästään
lapsilla vaan myös aikuisilla.
Tämä lampaankarvasta turkkurin tekemä
nalle voi hyvin tänä päivänä, vaikka ikä painaa. Se on ison
siskoni hoidossa Suomessa.
Pienenä me ei tykätty siitä
kaksossiskon kanssa, se oli meistä pelottava. Mutta 4 vuotta
vanhempi sisko tykkäsi ja siksi hän sai sen.
Siinä väsyneen monen kotielämää
nähneen harmaakarvanallukan tarina. Se on nähnyt myös Suomen monet
kasvot vuosiensa varrella. Niin sen iloa kuin suruakin, myötä- ja
vastoinmäkeä.
Nukkenallemuseo, Etelä-Ranska
______________________________________________________________________________
Alla netistä linkkejä
taustahistoriaan :
https://fi.wikipedia.org/wiki/Amerikansuomalaiset
Wikipedian mukaan
http://hyl.edu.hel.fi/sivut/Jarmo/swork/98/heikki/siirto4.HTML
Amerikankuume :
« 1800-luvun Amerikan ja Euroopan
välistä vuorovaikutusta lisäsivät huomattavasti matkustaja- ja
tietoliikenteen nopeutuminen »
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalifornian_kultarynt%C3%A4ys
Kalifornian kultaryntäys
Fredrika Wetterhoff
”Fredrika Wetterhoff oli isänmaallinen, mutta ei
nurkkapatriootti, hänen koulussaan seurattiin kansainvälisiä
virtauksia...”
____________________________________________________________________________________
perjantai 6. tammikuuta 2017
Annan kassi
#yksiesine
#suomi100
#museot
http://www.kotiseutuliitto.fi/toiminta-ja-hankkeet/yksi-esine-tuhat-tarinaa#ohjeet
https://www.flickr.com/photos/kotiseutuliitto/sets/72157665972237095
Tässä kuvassa Anna-tätini kassi. Se on täynnä muistoja.
Anna oli syntynyt vuonna 1900. Hän oli äitini isosisko. Ennen oli suuria perheitä ja suuria ikäeroja sisarusten kesken.
Tuo kassi muistuttaa minua siitä, kun Anna tuli meille isoon lapsiperheeseen kassi täynnä tuliaisia, kaikkea hyvää syötävää. Tai sitten, kun me menimme heille, hänellä oli aina käsi ojossa, jotakin annettavaa. « Lapset tarvitsevat », kuulin sanottavan.
Annaan liittyy myös Turun käynnit lapsuudessa. Me asuimme n.30km Turusta. Maaseudun ja kaupungin välillä oli suuri ero 60-luvulla. Lapsille oli hienoa päästä kaupunkiin!
Anna vei meitä Turun linnaan, Kupittaalle ihmettelemään riikinkukkoa, joka näytti komean pyrstönsä ja Luostarinmäelle monet kerrat. Turun linnassa oli jänniä tarinoita, vanhoja leluja ja ihana suuri nukketalo. Luostarinmäeltä me saimme joitakin pieniä lahjoja muistoksi.
Nyt 50 vuotta jälkeen päin Annan kassi on esillä tekemäni nallen kanssa kotimuseossani Ranskassa. Turun museokäynnit saivat minut unelmoimaan.
Nukkenallemuseo Etelä-Ranska

maanantai 2. tammikuuta 2017
Puhelinlinjasta alkuun
http://suomifinland100.fi/news/juhlavuoden-avajaisissa-huikea-vakimaara-ja-tunnelma-kiitos-kaikille/
Seurasin netissä Suomen 100-vuotisjuhlan alkua. Minulla on hyvä nettiyhteys, on kuin Suomessa olisi, vaikka olen kaukana ulkomailla. Ihmeellistä on nykyajan teknologia! Skypella puhutaan siskojen kanssa ja näen heidät kotona. On kuin yhdessä olisi.
18 vuotta tuli täyteen joulukuussa siitä, kun tämän talon ostin vuonna 1998. Alussa minulla ei ollut puhelintakaan. Mutta sitten, kun museon perustin vuonna 2000, piti avata puhelinlinja. Muistan, miten hauskaa oli, kun äitikin soitti tänne.
Huvittavaa oli yksi juttu. Kun menin Alèsiin Orange-liikkeeseen Ranskan puheliyhtiöön tätä varten, kerroin myyjälle, että haluaisin avata puhelinlinjan. Se tulee ostamaani taloa varten, jonne olen juuri perustanut museon. Talostani ei löytynyt aikaisempaa linjaa, koska tässä ei ollut kukaan asunut remontin jälkeen. Tämä oli ollut rauniotalo monet vuosikymmenet, jollei ihan vuosisadan ajan. - Myyjä tokaisi minulle ranskalaiseen tapaan, että en usko puoliakaan, mitä te puhutte! - Kun naisihminen puhuu talon ostamisesta ja museon perustamisesta vielä vieraassa maassa, se tuntui hänestä oudolta ja palturipuheelta. Ei hän mikään nenästävedettävä myyjä ole, sain ymmärtää hänen vastauksestaan.
Lopulta asia järjestyi ja tänne tultiin avamaan 1100-luvulla rakennetulle talolleni ensimmäisen kerran sen historiassa puhelinlinja.
Jälkeen päin olen huomannut, että vaikka tuo Orangen palvelu oli aika huonoa ja yllättävän töykeää suomalaiselle mentaliteetille, toisaalta siinä oli pieni totuuden siemen. Täällä Ranskassa puhutaan paljon puuta heinää, ihmisiin ei voi luottaa kuten Suomessa yleensä. Valehtelu on liian yleistä. Kun oppii tuntemaan ihmisiä, osaa arvostaa heitä, joihin voi luottaa.
Tänä päivänä valeuutisista propagandoineen on tullut kansainvälinen ongelma nettimaailmassamme. Ne ovat vaarallisia. Atomisota voi syttyä pienestä valekipinästä.
Siksi on tärkeää oppia erottamaan jyvät akanoista. Valheilla ei pitkälle potkita.
Rehellisyys maan perii, sanoi vanha kansa.
Nukkenallemuseon "joululahjat"
Tänään on Ranskassa viimeinen joululomapäivä koululaisille.
Joulukuussa oli saman verran kävijöitä kuin viime vuonna. Museon yhdistyksen kukkaroon tuli 102 euroa, viime vuonna 105€. Kaikki tulivat vasta joulun jälkeen viime viikolla. Lomaa oli pari viikkoa.
Museomainoksemme sai liikkeelle toiset, tai sitten vanha lehtiartikkelimme, mukana oli myös yksi jo aikaisemmin täällä käynyt. Saksalainen Suzanne, joka pitää majoituspaikkaa kylässämme, toi tyttärensä mukanaan ja kolme muuta vierasta. Saksalainen nuoripari ja yllätys, yllätys, suomalainen Milla, joka on kai Suzannen tyttären opiskelijakaveri Lontoossa. Maailma on pieni. Tuli mieleen, kun kuulin Millan kotipaikasta. Samoilta seuduilta hän on kotoisin kuin minäkin.
Muuten syksy oli tavallista hiljaisempi museossa. Joulun ajan museokävijät olivat sitten kuin parhaita Nukkenallemuseon joululahjoja. Elämä jatkuu, vaikka välillä on hiljaiseloa.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)