Tämä nalle ei ole vielä päässyt esille. Siitä tulee Steiff mieleen. Mahtaako sillä olla entisen omistajan vaatteet päällä, voi olla 100-vuotias kengännappi silmineen. Se on saanut oikein kengätkin jalkaansa. Siihen aikaan kaikilla lapsilla ei ollut edes kenkiä, kun elämä oli köyhää.
Tässä yllä tyhjä saksalainen 1920-luvun autiotalo, joka alkaa elää uudestaan Suomessa. Yhdessä huoneessa siinä on palanen Suomen historiaa...
Täytyy seurata aikaansa, sanoi kerran velipoika.
Tässä Forssan kirpparilöytö. On hyvä lukea välillä vähän vanhempaakin sanomalehteä eikä aina vaan uutta. Saa ajattelemisenaihetta.
Tässä kuvissa yksi kirpparilöytöni Loimaalta, 8 euroa meni Ekotorin hyväksi.
Toisaalta silloin tällaiset "unohdetut" persoonalliset muistot tulevat julkisiksi ajankuviksi kaikkien yhteisiksi kertomaan ei vain yhden ihmisen tarinaa, vaan kaikkien aikansa ihmisten. Se on valoisa puoli.
Jos on paljon tavaraa ja vähän tilaa, voi säilyttää muutaman muistona ja loput jättää jälkimaailmalle. Siinä yksi vaihtoehto vinttejä siivotessa. Kunpa ei roskiin menisi silti kenenkään työ. Olen nähnyt Ranskassa ulkoilma kirpputorilla miten arvokastakin vanhaa tavaraa lojuu sateessa jonkun myyjän standilla, kuka sellaista enää ostaa.
Tällä tuntemattoman Allin hienolla kasvistolla on tuuria, kun se pääsee kunniapaikalle koulunäyttelyyn. Ja samalla 8 euroa meni hyvään tarkoitukseen.
Tuulen viemää, amerikkalaisen elokuvan nimen mukaan, ei aina tiedä minne tuuli vie...
Kuvassa päiväkirja, jonka sain ystävältäni Tertulta. Hän oli ensimmäinen ystävä kylässä Ranskassa, kun olin juuri joulukuussa ostanut talon Lézan kylästä vuonna 1998.
Siellä me kaksistaan ihmeteltiin uutta kotiani, joka oli vielä suuri salaisuus perhettäni ajatellen.
Nyt, kun viimeksi Ranskassa ollessa sain tuon kirjan käsiini yllättäen kirjahyllystä, ihastelin siinä kauniita 1800-luvun kuuluisien taiteilijoiden maalauksista tehtyjä kuvia. Ja puhuttelevia olivat Raamatun lauseet sivujen ohessa.
Terttu on ollut Suomen Lähetysseuran työssä. Marseillen toimipaikassa kävin minäkin ja tutustuin myös muihin Lähetysseurassa. Ulkomailla yksin ollessa tällaiset Suomen tukikohdat ovat tuttuja ja turvallisia paikkoja vieraassa maassa. Kuten Lontoossa Suomen Merimieskirkko.
Heti ajattelin, että selkäreppuun tuo kirja pitää mahtua paluumatkalle Suomeen. Voin alkaa kirjoittaa siihen päiväkirjaa käsin kuten viime vuosina on ollut tapana, ettei unohdu käsinkirjoitus. Ensimmäiset sivut on jo kirjoitettu. Nyt tai ei koskaan.
Kirja on päivitetty 1998, tuo vuosiluku on minulle symbolinen ja ikimuistettava. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, että se kirja nyt osui käsiini kaiken tavarapaljouden keskeltä. Miksi juuri tämä? Koska nyt olin Ranskan matkalla päinvastoin myymässä tätä taloani, tavallaan ympyrä on sulkeutumassa. En voi välttyä ajatuksilta, mitä kaikkea mahtuu näihin 28 vuoteen, tapahtumarikasta on ollut. Kiittää saan Ranskan vuosistani. En minä tieltäni eksynyt, oikeassa paikassa olin. En silloin melkein 30 vuotta sitten olisi varmaan uskonut, mitä tuleman pitää tämän talon mukana. Ihmeellinen on elämä, kuten amerikkalaisessa jouluelokuvassa sanotaan.
Silloin olin nuori ja rohkea. Nyt olen vähemmän nuori. Mutta ei tylsisty elämässä, kun löytää aina uutta horisontissa.
Aika on kaikella. Alkua ja loppua.
Dixie seuraa taas pilven päältä, sen tassun jäljet jäivät Etelä-Ranskaan, mutta ne löytyvät myös Etelä-Suomesta, joten vahdittavaa on ollut ja on edelleen kuvan mukaan. Onneksi meillä ihmisillä on muistot! Toista haukkua ei ole vielä saatu.
Tässä muutamia kuvia uusista kotimuseon nurkista, nurkka nurkalta, joita valmistuu. Nukketalot alkavat elämään, kun ne autiotaloina täyttyvät uudestaan.
Kun ostin tämän pienen nukketalon Salon de Provence antiikkimarkkinoilta jo vuosia sitten, en tiennyt mitä se kuvasi eivätkä kai myyjätkään, tai sitten he eivät sanoneet, ajattelivat, että se voisi estää ostoksen, kiinnostukseni siitä. Mutta myöhemmin selvisi ja viimeistään silloin, kun katoliset museokävijät sen näkivät. Vainajan valvojaiset, se esittää lapsen kuolemaa. Pieni posliininen kuollut nukkelapsi makaa vuohen vetämissä rattaissa. 1900-luvun alkua, lapsikuolleisuus oli korkea.
Kerran yksi museokävijä kertoi, että tuonne suruhuoneeseen oli lapsilta pääsy kielletty. Yksi lapsi oli kuitenkin astunut huoneeseen ilman lupaa ja samassa hänestä oli tullut kuuromykkä lopun iäkseen.
Vanhoissa nukketaloissa kuvataan kaikkea, laidasta laitaan, ilosta suruun, syntymästä kuolemaan, sodasta rauhaan... Ne ovat realistisia tavallaan. Nykyajan kiiltokuvatodellisuus on toista.
Tein videon uusista järjestelyistä. Kun vitriinejä ei ole ainakaan toistaiseksi, kokoelmaa olen järjestänyt vanhojen huonekalujen sisälle. Lisäksi jatkoin pakettien avaamista ja nukketalojen täyttämistä. Jos niiden pakkaamisesta oli kova homma, kaiken uudelleen esille saamiseksi aikaa menee. Kaikki vanhat nukketaloni on kalustettu, vain yksi amerikkalainen on kalustamatta, se vaatii kunnostamista sitä ennen. Monet nukketalot olen ostanut kalustamattomana ja sitten olen kalustanut niitä ajanmukaisesti vähitellen. Sisustamista se on, vain pienemmässä koossa kuin tavallisesti. Osa nukketaloista on alkuperäisissä kalusteissaan.
Pandemian aikana sain kalustettua monta, koska oli tylsää, kun museo oli kiinni ja kontaktit loppuivat. Poikkeuksillisina aikoina tekee sellaista, mitä ei muuten aina tulisi tehtyä. Tai ainakin alkuun on vaikea päästä. Ja saa uusia ideoita, kuten Nukkenallemuseon tarinasta kuvakirjani, joita olen tehnyt jo 9kpl, 10. on tekeillä. https://www.cewe.fr/
Video liikkuu liian nopeasti. Sitä voi hidastaa käsin liikuttamalla. Tein sen Microsoft Clipchamp ohjelmalla. Ei se ennen ole noin nopeasti liikkunut.
Kun kokoelmani oli pieni Nukkenallemuseon ensimmäisinä vuosina ja se koostui enimmäkseen itse tekemistäni nalleista, ehdotin Nîmes kaupungille nallenäyttelyä. He eivät antaneet arvoa ehdotukselleni, happamia, sanoi kettu pihlajan marjoista. Mutta varastivat ideani. Sitävastoin he ottivat yhteyttä kuuluisaan lakimieheen, jolla oli suurella rahalla ostettuja nallemerkkejä kokoelma. Niistä tehtiin näyttely Nîmes kaupungin moneen paikkaan ja lisättiin joukkoon muita uudempia nalleja uusin vaattein. Niin kaupunki oli kuin valloitettu nallekarhuilla. Kävin siellä näyttelyssä katsomassa haikein mielin. Ajattelin, että minulla ei ole noita kuuluisia merkkejä ja 100-vuotiaita.
Mutta niinpä sain idean. Kotona maalla Suomessa kammiossa on 100-vuotiaan pappani vanha suuri reessä pidetty isännän talvitakki, jossa on lampaankarvavuori. Kun menin seuraavan kerran Suomeen Ranskasta kammio oli ensimmäisiä paikkoja, josta hain talvitakin. Näin hienon lampaankarvan sen sisällä ja irroitin sen. Siitä tuli tämä mustakarvainen nalle ja kaksikin. Niin voin minäkin puhua siitä lähtien, että täällä museossa on 100-vuotias.
Vuodet kuluivat. Kokoelmani karttui vähitellen. Vuodesta 2004 tietokonekurssin käytyäni ja tietokoneen ostettuani alkoi tapahtua. Menestystä tuli ja sain kaikkia kuuluisia nallemerkkejä netistä ostettua. Steiff nallejakin tuli mukaan, sitä maailman kuuluisinta merkkiä.
Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sanoi vanha kansa.
Nämä viimeiset viikot ovat kuluneet kaksoissiskon kanssa matkalla. Näistä kuvista alla voi arvata, missä me olimme.
Menomatka alkoi Onnibussilla Helsinkiin ehtoolla ja sitten Finnairin yölennolla Helsingistä Tukholmaan, josta seuraavana aamuna aikainen suora Norwegian lento Montpellierhen. Flixbussilla sieltä Nîmesiin, josta bussilla tunnin matka Lézaniin. Mutta lentokentältä ei lähde suoraa bussia Nîmesiin, vaan pitää ensin mennä Montpelliern rautatieasemalle Saint-Roch. Sieltä lähtee raitsikka pienemmälle linja-autoasemalle Sabines, josta pääsee Flixbussiin.
Paluumatka bussilla Lézanista Nîmesiin, josta Flixbussilla yli 4 tuntia Nizzan lentokentälle. Provencessa on mahtavat vuoristomaisemat. Nizzasta suora Norwegian yölento Helsinkiin. Seuraavana päivänä Onnibussilla kotiin.
Vaikka nykymaailmassa meillä on kaikki mahdolliset menopelit, matkustaminen on raskasta. Ainakin silloin, jos määränpää on monen mutkan takana. Joka paikkaan ei pääse lentäen kuin menisi "linnuntietä".
https://www.merriam-webster.com/dictionary/travail
Etelä-Ranskaan taas kerran tiemme vei. Kuinka monta kertaa vielä? Saa nähdä.
Siellä kesä jatkui.
Yllä kuva naapurikylästä Massillargues-Attuechista, jossa olimme kävelyllä.
Sisko halusi kuvata oliivipuita. Minä olen niihin maisemiin jo tottunut. Aasit on aina hauska kuvauskohde, niitä siellä näkee paljon.
Kauppareisut tehdään nykyään jalkapatikalla retkeilytietä pitkin yli 10km yhteen suuntaan ja tullaan bussilla takaisin, kun ei ole enää autoa. Hyvät bussiliikenne yhteydet on siellä maaseudulla. Kahdella eurolla pääsee joka paikkaan.
Alimmassa kuvassa Lidl kaupan kassit täynnä sapuskaa. Toisaalta on Lézan kylässänikin supermarketti, mutta on kalliimpi ja huonommat valikoimat. Muutenkin on mukava vähän reissailla ympäristössä eikä aina vain pysyä pienissä omissa kyläympyröissä.
Täytyy päästä tuulettumaan. Se on aina matkustamisen hyvä puoli, menee sitten naapurimaisemiin tai kauemmas. Niin tulee etäisyyttä arkipäivään. Ja näkee kaiken taas vähän uusin silmin.
Paluumatkalla meillä oli Nîmesissä pitkä odotusaika, koska piti varata aikaa, jos sattui joku bussi olemaan myöhässä, jotta kerkisi siihen lentokentälle menevään Flixbussiin. Kotikylä Lézanista tultiin ensin tunnin koulubussilla, joka kiertää kaikki pikkukylät koululaisia hakemassa. Matkan varrella kuljetaan vuoristokylien läpi. Ihmeesti iso bussi mahtuu joka ahtaaseen ja mutkaiseen paikkaan kulkemaan. Lisäksi vauhti on kova, ei sattunut törmäyksiä silti. Siitä ei aina tiedä, minkälainen on sää syksyllä, joka voi tehdä vaikeaksi koko matkan. Bussivuoroja oli juuri peruttu siksi muutama viikko sitten. Kun Nîmesin rautatieasemalle asti pääsee, siitä pitää mennä vielä kaupunkibussilla lähes asemaa vastapäätä olevalta pysäkiltä pienemmälle Parnasse linja-autoasemalle, josta lähtee Flixbus.
Rautatieasemalla juotiin expressot pain au chocolat-leivonnaisen kanssa. Kuvassa näkyy kahvilan hieno taulu, joka minun piti kuvata. Vanha aika on siinä esillä konkreettisesti nyt 2000-vuosisadalla.
Miten monta eri bussia tähänkin matkaan mahtui? Onneksi ei myöhästytty ainoastakaan, ettei matka katkennut sen takia. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kotona ollaan.
Viime postauksessani kyselin pappan veljen motiiveja kauas maailmalle lähdöstään. Meillä kaikilla on omat syymme milloin mihinkin.
Miksi minä näitä kuvia tänne lisään vähän väliä?
Kotimuseon sulkeminen Ranskassa oli minulle kova pala. Onni on avata se Suomessa.
Serkkujen treffit Pitkäjärven myllyllä Somerolehti artikkeleineen toivat eilen tänne yhden kaukaisen sukulaisen, joka on tehnyt sukututkimusta. Hän on saanut nimensä entisiltä sukupolvilta, joten se oli tuttu. Mutta muuten yllätyttiin, kuten monesti tuolla serkkujen tapahtumassa, ei tunne heitä kaikkia tai ei ole koskaan nähnyt. Sukusiteet ovat katkenneet nykymaailmassa useasti. Ja monia heistä on lapsena nähnyt viimeksi.
Mutta tämä vierailu toi mieleeni veljeni puheet viime päivinä Akustista, Vihtori pappan nuorimmaisesta veljestä, joka lähti Amerikkaan 1900-luvun alkupäivinä eikä tullut koskaan takaisin. Sitä olen ihmetellyt, mikä lie hänen elämäntarinansa.
Katsoin illalla netistä mitä Akustin nimellä löytyy, en ole ennen löytänyt näitä tietoja:
https://gw.geneanet.org/hhameenoja?lang=fi&n=simila&p=august+eerikinpoika
Suuri uutinen oli, että meillä on Amerikassa pikkuserkkuja. Tuolla Akustilla oli siellä 10 lapsinen perhe ja suomalainen vaimo. Lisäksi näin netistä, että Amerikan kansalaisuudella hän oli 1.maailmansodassa Amerikan lipun alla.
Tässä otteita Harri HÄMEENOJAn sukututkimusesta:
"Yhdysvaltojen Ensimmäisen maailmansodan kutsunnat 1917-1918 - August Simila".
Nyt selvisi pappan velipojan elämäntie. Mahtaako kukaan lähisukulaisista olla koskaan käynyt siellä Amerikassa häntä katsomassa. 60-luvulla matkustelu ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. Mutta oli hänellä oma iso perhe lähellä.
Hancock, Houghton, Michigan, United States of America, sinne voisi joskus tilaisuuden tullen mennä katsomaan Akustin hautaa. Ei unohdu kukaan. Miksi piti lähteä silloin 1900-luvun alussa kauas maailman merille? Miksi moni lähti?
Tämä kuvan lipasto yllä sopii hyvin kahden 1800-luvun nukketalon esillepanoon. Ja klaffiin ja laatikoihin saa myös tavaraa. Niin kotimuseopalapeli täyttyy vähitellen. Järjestystä sekamelskan keskelle. Kotini Ranskassa oli lopulta museovarastona pahimmat pandemiavuodet vuoteen 2025 asti, kun sen suljin.
Näitä lipastoja olen odottanut kuin kuuta nousevaa omalle uudelle kunniapaikalleen järjestykseen. Isä haudassaan kääntyy ja on tyytyväinen.
Siinä ne olivat terassilla yön yli pressun alla tuulettumassa odottamassa pesua tänään. Laatikot pois paikoiltaan kaikki on helpompaa pestä ja näki, ettei ole puutoukka vahinkoa yhtään. Isompi lipasto vietiin jo sisään ilman laatikkojaan, muuten liian painava kantaa.
Onneksi maailmassa löytyy auttavia käsipareja, kaksin käsin ei paljon mitään saa aikaiseksi, sen Ranskassa sain huomata.
Kapioarkku museopaikallaan. Nahkaremmeillä saatiin se kannettua ulkoa sisälle, voi kuvitella 100 kiloiseksi. Terassilla pesin sen, ja siellä se tuulettui ja kuivasi monta päivää. Vasemmanpuoleisen jalan sain korjattua, onneksi puuttuva osa oli tallella, kun sen ostin kirpparilta.
Keskeneräistä on vielä kuten kuvasta näkyy, mutta pala palalta tämä valmistuu kuin palapeli. Verhotkin on jo ikkunoissa, lähes 9m meni neljään ikkunaan pellavaa.
Nallet saivat hyvän paikan keppihevosen kanssa.
Siinä on myös kaksipäinen kangasnukke, toinen pää on valkoinen ja toinen musta, Amerikan historiaa.
Korihatullinen nalle vasemmalla on muisto korona-ajalta, jolloin ostin sen, niin unohtui paha korona vähäksi aikaa. Nallella ei ole enää korvia, joten löysin sille kesäisen hatun ja essun.
Oikealla näkyvät isot lasihyllyt paketissa vielä ja puupölkkyjalat reunoihin. Siihen saa monta nukketaloa esille kolmelle hyllylle.
