Viime postauksessani kyselin pappan veljen motiiveja kauas maailmalle lähdöstään. Meillä kaikilla on omat syymme milloin mihinkin.
Miksi minä näitä kuvia tänne lisään vähän väliä?
Kotimuseon sulkeminen Ranskassa oli minulle kova pala. Onni on avata se Suomessa.
Serkkujen treffit Pitkäjärven myllyllä Somerolehti artikkeleineen toivat eilen tänne yhden kaukaisen sukulaisen, joka on tehnyt sukututkimusta. Hän on saanut nimensä entisiltä sukupolvilta, joten se oli tuttu. Mutta muuten yllätyttiin, kuten monesti tuolla serkkujen tapahtumassa, ei tunne heitä kaikkia tai ei ole koskaan nähnyt. Sukusiteet ovat katkenneet nykymaailmassa useasti. Ja monia heistä on lapsena nähnyt viimeksi.
Mutta tämä vierailu toi mieleeni veljeni puheet viime päivinä Akustista, Vihtori pappan nuorimmaisesta veljestä, joka lähti Amerikkaan 1900-luvun alkupäivinä eikä tullut koskaan takaisin. Sitä olen ihmetellyt, mikä lie hänen elämäntarinansa.
Katsoin illalla netistä mitä Akustin nimellä löytyy, en ole ennen löytänyt näitä tietoja:
https://gw.geneanet.org/hhameenoja?lang=fi&n=simila&p=august+eerikinpoika
Suuri uutinen oli, että meillä on Amerikassa pikkuserkkuja. Tuolla Akustilla oli siellä 10 lapsinen perhe ja suomalainen vaimo. Lisäksi näin netistä, että Amerikan kansalaisuudella hän oli 1.maailmansodassa Amerikan lipun alla.
Tässä otteita Harri HÄMEENOJAn sukututkimusesta:
"Yhdysvaltojen Ensimmäisen maailmansodan kutsunnat 1917-1918 - August Simila".
Nyt selvisi pappan velipojan elämäntie. Mahtaako kukaan lähisukulaisista olla koskaan käynyt siellä Amerikassa häntä katsomassa. 60-luvulla matkustelu ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. Mutta oli hänellä oma iso perhe lähellä.
Hancock, Houghton, Michigan, United States of America, sinne voisi joskus tilaisuuden tullen mennä katsomaan Akustin hautaa. Ei unohdu kukaan. Miksi piti lähteä silloin 1900-luvun alussa kauas maailman merille? Miksi moni lähti?
Tämä kuvan lipasto yllä sopii hyvin kahden 1800-luvun nukketalon esillepanoon. Ja klaffiin ja laatikoihin saa myös tavaraa. Niin kotimuseopalapeli täyttyy vähitellen. Järjestystä sekamelskan keskelle. Kotini Ranskassa oli lopulta museovarastona pahimmat pandemiavuodet vuoteen 2025 asti, kun sen suljin.
Näitä lipastoja olen odottanut kuin kuuta nousevaa omalle uudelle kunniapaikalleen järjestykseen. Isä haudassaan kääntyy ja on tyytyväinen.
Siinä ne olivat terassilla yön yli pressun alla tuulettumassa odottamassa pesua tänään. Laatikot pois paikoiltaan kaikki on helpompaa pestä ja näki, ettei ole puutoukka vahinkoa yhtään. Isompi lipasto vietiin jo sisään ilman laatikkojaan, muuten liian painava kantaa.
Onneksi maailmassa löytyy auttavia käsipareja, kaksin käsin ei paljon mitään saa aikaiseksi, sen Ranskassa sain huomata.
Kapioarkku museopaikallaan. Nahkaremmeillä saatiin se kannettua ulkoa sisälle, voi kuvitella 100 kiloiseksi. Terassilla pesin sen, ja siellä se tuulettui ja kuivasi monta päivää. Vasemmanpuoleisen jalan sain korjattua, onneksi puuttuva osa oli tallella, kun sen ostin kirpparilta.
Keskeneräistä on vielä kuten kuvasta näkyy, mutta pala palalta tämä valmistuu kuin palapeli. Verhotkin on jo ikkunoissa, lähes 9m meni neljään ikkunaan pellavaa.
Nallet saivat hyvän paikan keppihevosen kanssa.
Siinä on myös kaksipäinen kangasnukke, toinen pää on valkoinen ja toinen musta, Amerikan historiaa.
Korihatullinen nalle vasemmalla on muisto korona-ajalta, jolloin ostin sen, niin unohtui paha korona vähäksi aikaa. Nallella ei ole enää korvia, joten löysin sille kesäisen hatun ja essun.
Oikealla näkyvät isot lasihyllyt paketissa vielä ja puupölkkyjalat reunoihin. Siihen saa monta nukketaloa esille kolmelle hyllylle.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jokioisten_Pappilamuseo
https://peda.net/jokioinen/perusopetus/miinan-koulu/luokat/5/monialainen/pappilanmuseo
https://www.hameenheimoliitto.fi/
https://www.jokioinen.fi/kulttuuri-ja-matkailu/matkailu/tutustumiskohteita/museot/
Tässä linkkejä Jokioisten Pappilamuseosta. Olin siellä 80-luvulla ja nyt halusin sinne uudestaan, koska oli jäänyt hyvät muistot. Sovittiin aika puhelimessa ja niin pääsi kesä-ajan ulkopuolellakin. Kiitos yhdistystoiminnan ja vapaaehtoistyön.
Siinä Suomen maaseudun pikkukylien ihmeitä. Aikamatka kauas toiseen maailmaan.
Tässä kuviani, joista tein videon. Yksi kuvakulma. Voin tehdä vielä toisen videon siskon kuvista.
Kun olin Ranskassa, ajattelin minne haluan mennä Suomessa, kun kerran kotimaahan pääsen.
Pappan ja mamman haudoille, molempien, äidin ja isän vanhempien, haluan päästä katsomaan. Lisäksi sodassa kaatuneen isän veljen haudalle. Kun lapsena käskettiin isän puhua sota-ajasta, hän kertoi, että sodassa kaatunut veli tuli uniin ja kysyi, jos isä on muistanut käydä hänen haudallaan.
Kun puhuin siitä isosiskolle, hän sanoi, että siellä me olimme kerran perheen kanssa ja otettiin valokuva. En muistanut sitä. Pyysin siskoa hakemaan esille sen kuvan. Hän haki kuva-albumin ja siitä se löytyi ja muita kuvia 70-luvulta. Olimme silloin päässeet ylioppilaaksi kaksoissiskon kanssa ja meillä oli yllä ylioppilashame. Joten se oli 50 vuotta sitten 1976.
Viime aikoina käytiin noilla haudoilla. Isovanhemmat molempien vanhempien puolelta ovat syntyneet 1800-luvulla, joten tehtiin aikamatka sukujuurille. Nähtiin myös tätien ja setien hautoja. Lisäksi muita tuttuja hautoja. Oma tunnelmansa on hautausmaalla, rajan takana on kaikki.
Kun on asunut ulkomailla kaukana kotoa, ei vain juhlapyhät anna syytä muistaa omaisiaan.
Asiasta toiseen. Isosiskon albumista löysi samalla 70-luvun muita kuvamuistoja. Kun lähtee hakemaan yhtä muistoa jostakin, voi samalla löytää 100 muuta. Tässä 70-lukua kaksoissiskon ja perheen kanssa.
Tuo ensimmäinen kuva taitaa olla otettu meistä Turun tai jonkun muun kaupungin rautatieasemalla. Ensimmäiset värikuvat eivät väreiltään olleet luonnollisia tai värit ovat muuttuneet myöhemmin.
Seuraavassa kuvassa me ollaan isän ja veljien kanssa kattohommissa tikapuilla. Ketjuna kädestä käteen saatiin tiilet katolle. Maatalossa kaikki kantoi kortensa kekoon. Kuvia työn teossa on vähemmän otettu. On varmaankin ajateltu, että se on arkista elämää. Mutta hyvä, kun arkeakaan ei unohdeta.
Marimekkomuotia. Isosisko on ottanut meistä paljon kuvia.
Valokuva-albumit uuteen eloon ja printtikuvat!
Nykymaailmamme on liiaksi digimaailma. Otetaan paljon kuvia, mutta ne voivat hävitä helposti kuin tuhka tuuleen.
Nämä kaksoset ovat nyt tulevan kotimuseon takana. Sisko tarjoaa tilat ja minä kokoelman. Toisaalta on minulla koko ajan perhe ollut tukijoukkona maailmallakin ollessani, ei yksin kauas pääsisi. Unohtamatta ystäviä ja tuttuja.
Keinuhevosen vein Ranskaan siihen aikaan, kun voi lentokoneeseen vielä ottaa matkalaukun tai muuta tavaraa sen sijaan, ilmaiseksi, nykyään ei voi, muuta kuin selkärepun tyylisen.
Ostin hepan Helsingistä Fasaani antiikkiliikkeestä. Se oli niin iso ja painava, että jätin matkalaukun Suomeen, jotta sain vietyä tämän uuden löytöni. Kun saavuin Ranskaan, lentokentällä pakettiani hakiessa ilmoitettiin, että sitä ei ole saatavilla heti, se on kadoksissa tai tullin erikoistarkastuksessa. Harmitti, jos se oli kokonaan hävinnyt. Muutama päivä kului kotiin palattuani, kun ovikello soi. Erikoiskuljetuksena tämä hevonen tuli oven taakse suurena yllätyksenä. Onni onnettomuudessa.
Monen vaivan takana on museo kokoon tullut vähitellen vuosikymmenien aikana vuodesta 1985 alkaen. Kokoelmaani kartutin Ranskassa kuin Ali Baban luolaa. Kaikki vanha toi menestystä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ali_Baba
Nyt hevonen on palannut kotimaahansa minun mukanani. Sillä on vielä tärkeä tehtävä täällä kotimuseossa ihmisten ihailtavana. Toista olisi, jos se olisi unohdettuna jossakin piilossa sen jälkeen, kun sen entinen omistaja on kuollut. Elinkaari on kaikella, kierrätys sitä jatkaa.
Onnellinen oli se lapsi, joka sai tällaisen hienon keinuhevosen joskus 30-luvulla, kun oli lama-aikaa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pula-aika
https://www.wanhaelias.fi/tuote/ihastuttava-vanha-keinuheppa/ Wanhalla Eliaksella on samanmallinen heppa, vaikka erivärinen, ja siellä liikkeessä se ajotetaan 1930-luvulle.
Nyt on jo syyskuu. Kesä täällä uudessa kodissa maaseudun rauhassa luonnon helmassa on ollut kotoisa ja ihana. Joka päivä sai syödä villimansikoita ympäriinsä, sitten vadelmia, myöhemmin mustikoita, puolukoita...
Punaisen hevostallin seinällä kuvassa taustalla näkyy viinirypäleitä kasvavan ja ne alkavat olla kypsiä.
Tässä Dixie kuvattuna Etelä-Ranskassa Sevenneillä, kun meillä oli vielä tämä hauska suren penikka. Ikävä on kova, Dixie meni yli sateenkaaren. Mutta nyt saadaan kiittää paljon niistä vuosista, kun saatiin tämä lemmikki päiviemme iloksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/Rainbow_Bridge_(pets)
Lahjaa on tämä elämä.
Arkku on ollut Ypäjällä tammi-marraskuusta 2025, jolloin sen ostin kirpparilta odottamassa pääsyä uuteen kotiinsa, vanha arkku vanhoja nalleja varten. Sinne niitä mahtuu.
Pitkän aikaa on ajateltu mahtuuko se autoon, jaksetaanko se nostaa autoon ja sieltä pois, aina ei ole apujoukkoja ympärillä, sen sain kokea myös Ranskassa useasti. Mutta hätä keinot keksii, sanoi vanha kansa.
Sanoin isosiskolle arkkua mittaillessani silmilläni, että arvioida voi sen mahtuvan. Sisko mittasi ja totesi, mahtuu se, joten tuumasta toimeen. Meitä oli kaksi aluksi, mutta kyllä lopulta apujoukkoja ilmestyi ihmeesti paikalle.
Iso painava huonekalu piti saada tukevasti autoon kiinnitettyä vahvalla kuljetusnauhalla, ettei se liiku ja riko auton takaikkunaa. Nostimme sen korkeaan autoon vähitellen, ensin kahdelle puutelineelle auton viereen, sitten sisälle. Nahkaremmit ovat suuri apu painavaa huonekalua kantaessa.
Siinä se oli terassilla tuulettumassa ja odottamassa pesua. Yksi jalka oli korjausta varten.
Viime päivät olen sen ympärillä touhunnut. Pesty on jo ja onnistuin korjaamaan yhden rikki mennen jalan, josta osa oli irtonaisena mukana onneksi.
Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Niin voisi varmaankin sanoa myös näistä vanhoista huonekaluista. Kenen elämäntarina mahtaa kätkeytyä tähän kapioarkkuun.
Nyt arkulla on uusi elämä kotimuseossa. Hauskuuttaa museokävijöitä hauskoilla nallevanhuksilla. Huumorinkukkia se on sitten täynnä. Niitä, joista jo edesmennyt historianopettaja meille koulussa puhui.
Opettajien monet opetukset olen pistänyt korvan taakse, vaikka en koulusta aina tykännyt. Nyt sitten kotimuseossa on ikikoulu elämänikäistä oppimista varten. Oppia ikä kaikki. Aina syntyy uutta.
Olen kaivanut muutossa esille vanhoja kirjojani. Tässä ote yhdestä, jonka toin Lontoossa ollessani au pairina 1986. Francis Gayn The Friendship Bookeissa on aina uudestaan luettavia elämänopetuksia.
https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/koulu-100-vuotta-sitten-suomessa.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/100-vuotta-sitten-ranskassa.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulunayttelyn-tarinoita-sielta-taalta.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulut-videoina.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/08/merkkausliinoista-puheenollen.html
Tein aitan koulunäyttelystä harjoituksen ja otin kuvia, joista tein videon yllä. Vertauksen vuoksi linkkejä aikaisempiin koulunäyttelystä Ranskassa tekemiini videoihin. Siellä esillä olivat enimmäkseen pulpeteissa itse tekemäni nallet, nyt otin vanhoja nalleja pulpetteihin, koska helpommin saatavilla. Kaikkia paketteja en ole vielä avannut, koska ei niille ole vakiopaikkaa. Lisäksi suurin osa itse tekemistäni jäi vielä Ranskaan.
Tuonne aittaan ei voi ympärivuotta jättää nalleja ja koulurekvisiittaa pulpetteihin, koska siellä on ollut hiiriongelma. Toisaalta eukalyptus hajuinen desifiointiaine on ollut hyvä karkottamaan noita tuholaisia.
Vain silloin otan koulurekvisiitan esille, kun on tulossa väkeä enemmän museoon. Esille pantavaa tavaraa on paljon pulpetit täyteen. Vintistä löydettyjä oman perheen koulukirjoja, vihkoja, piirustuksia, kaikkea, mitä ennen on koulussa ollut käytössä. Ollaan opittu säilyttämään ne muistona vintissä vanhempiemme ja tätiemme tapaan kuten ennen oli tapana vähän kaikkialla, kun oli isot vintit.
Seija ystävältä saatiin lainaksi koulutavaroita jo 2000-luvun alussa, koska kokoelmani oli alussa pieni. Siitä sain idean tuohon koulunäyttelyyn, hain kotoa Suomesta omaa koulutavaraa, lisäksi piti löytää vähitellen vanhoja koulupulpetteja, kirpputori-, ostomyynti-, antiikkimarkkinat yms. tavaraa, se monipuolisti kotimuseota.
Opetustauluja yms. olen löytänyt lisää Suomeen tuloni jälkeen. Suomalainen koulu tulee nyt enemmän esille.
Koulusta tuli suosittu osa museota, koska kaikilla on koulumuistoja ja nykyajan lasten on opettavaista nähdä minkälaista oli ennen. Yksi ranskalainen mies sanoi kaihoisasti vanhat 60-luvun koulupiirustukset seinillä nähtyään, hänellä ei ole enää mitään jäljellä...Ranskassa tuhoisat katastrofitulvat ovat tuhonneet monen kodin. 2000-luvun alussa oli sellaiset, joissa muutamissa naapurikylissä kylän keskusta peittyi tulvaveden alle, vain katot näkyivät uutiskuvissa. Suomalaisena sellaista tuhoa ei ole koskaan elämässäni nähnyt. Koko Ranska suri tulvauhrien mukana. Ranskalaiset ovat solidaarisia. Oli liikuttavaa nähdä uutisissa miten kaukaa riennettiin apuun, toisaalta nähtiin myös miten varkaat paljastuivat ihmisten joukosta. Ihmisen hyvä ja huono puoli tuli esille onnettomuudessa.
Takaisin tähän päivään.
Pitkäjärven myllyn elokuun tapahtuman jälkeen sain potkun persuksiin, nyt tai ei koskaan, täytyy saada heti valmista ja koulupulpetit aittaan tavaroineen. Näytti vaan vähän toivottamalta aitan loputon siivous, niin kuin tarpeeksi hyväksi ei sitä saisi. Mutta ison vanhan myllyn puitteet mallina rohkaisivat.
https://museopaivakirja.blogspot.com/2026/05/kun-kissa-on-poissa-hiiret-tanssivat.html
Yllä linkki mahdottomasta tehtävästäni.
Pulpetit piti myös pestä kaksi kertaa terassilla, ennen niiden esille ottamista, vuosien kulutus näkyi. Yksi vaikeimmista siivottavista aitassa oli mankeli isoine painokivineen, joista jokainen kivi oli käännettävä. Niiden alla oli hiirien pesäpaikkoja, siltä näytti. Yksi kivi oli niin suuri, että pitkän aikaa ajattelin, ei voi sitä siirtää. Sitten yksi kerta myöhemmin päässä välähti. Ulkorakennuksessa olin nähnyt kangen, sellaisen, jota isä aikoinaan käytti heinäpellon seipäiden tekoa varten. Näin vielä sieluni silmin isän seipään teossa 60-70-luvuilla, jolloin meillä kotona oli lehmiä. Otin painavan kangen käteeni ja vein sen aittaan. Kanki ison kiven reunaan ja sitten koko painoillani kääntämään kiveä. Kyllä se nousi ja niin sain hiirten jätökset siivottua, hiukan sumutin päälle sitä niiden suuresti inhoamaa eukalyptus hajua. Tarkkailen aina välillä mankelin päällä olevia kiviä, ei ole niiden välissä pahemmin näkynyt hiirien jälkiä.
Aitan hirsiseiniä piti myös pestä. Vaatekaappi mikä lie, oli myös puhdistetteva kattoaan myöten. Sinne saan varastoitua kaikkea kylmän talven kestävää. Iso viljalaari perällä on aina ollut kiinni, joten se on pysynyt sisältä ok. Toisin kuin se pienempi, joka oli aina auki ja piti poistaa kokonaan.
Aitan lattia on kulunut ja pitäisi hioa. Minä tyydyin pesemään sitä. Mutta siitä pesusta ei meinannut loppua tulla, koska aina vaan tuli likaista vettä. Lopulta ajattelin Pitkäjärven kolmikerroksisen myllyn nähtyäni, että antaa olla. Vanhat tilat on eri asia kuin uudet tai sisätilat. Ensi kesänä voi tehdä lattiasta paremman.
Koulunäyttelystä puheenollen. Yhden koululaisen tavarat edustavat kaikkien koululaisten tavaroita, ajankuva. Vaikka erilaisia ollaan, tärkeysjärjestys on jo lapsillakin. Me kannoimme kaksoissiskon kanssa koululaukussa kittilän kiviä tien varrelta yhtä tarpeellisina kuin koulukirjat. Niin saatiin hypätä kittilää (ruutua) naapurin Tarjan kanssa koulun jälkeen. 60-luvulla käveltiin Tarvasjoen Seppälänkylästä Suurilan alakouluun. Vasta seuraavana vuonna saatiin pyörät.
Kuka ei ole nähnyt "Tuulen viemää" elokuvaa? Ennen TV:stä tulivat klassikot, silloin 60-70-luvuilla, niitä me aina katseltiin kaksoissiskon kanssa, koululäksyt meinasivat unohtua, kun elokuvat kiinnostivat enemmän.
Toisaalta vanhat elokuvat ovat täynnä historiaa, vanhaa kulttuuria, kevyemmässä muodossa kuin koulukirjoissa. Tuostakin elokuvasta Amerikan historiaa oppii näkemään, vaikka sitä arvosteltaisiin.
https://vintti.yle.fi/www.yle.fi/teema/elokuvat/kino_klassikko/id13604.html
Takaisin nukketaloihin.
Minulla on englantilainen iso Handicrafts nukketalo, joka on tehty intialaisista teelaatikoista, kierrätystä. Malleja tai kaavoja sai ostaa Handicrafts valmistajalta.
Tein yhdestä nurkasta tälle amerikkalaista plantaasitaloa muistuttavalle Handicrafts talolle oman nurkan, kun sain sen sopimaan ulkorakennuksesta löydetyn lipaston päälle ja kaapin sisälle osan Nooan arkeistani. Seinään laitoin puuvillanviljelys peltoa esittävän koulutaulun, löytö Forssan kirpparilta. Vieressä oikealla on Ranskasta tuodun vanhan yöpöydän päällä "Setä Tuomon tupa", joka kertoo mustien tarinaa.
Joten huonekalut, joilla tavarat ovat näytillä, ovat vähän kaikkea, mutta ne tuovat esiin elämää ennen ja nyt, hyvässä ja pahassa.
https://www.dollshousespastandpresent.co.uk/Magazine/Issue-12-March-2012/Page-5
https://ktminiatures.blogspot.com/2010/05/handicrafts-annual-1929.html
Dollshousespastandpresent.co.uk-sivuilla he kuvasivat nukketaloani, koska siinä on alkuperäiset tapetit, paitsi terassi on pitänyt uusia katolle. Olen korjaillut sitä taloa sen jälkeen, kun se tuli postissa Englannista vuosia sitten. Kuvia flickr.com sivuilla alla. Ranskasta tänne Suomeen muutossa pakkasin sen niin tukevasti yltympäri, että se pysyi koossa.
https://www.flickr.com/photos/100souvenirs/albums/72157627537460651/
Kaappi alla kätkee sisälleen Nooan arkkejani. Petsasin kaapin sisältä kuten toisen mustan kaapin.
Ylimmäisessä kuvassa näkyy oikealla tummanpunaista pellavaverhoa, jota ostin 8,5m neljään ikkunaan, pitää ostaa vielä puoli metriä. Nyt on kodikkaampaa kun ikkunat on verhottu.
Esille laitettaavaa olisi, mutta mihin ne saa? Siinä pähkinöitä taas purtavaksi.
