Silkkihansikkain

https://en.wikipedia.org/wiki/B%C3%A9cassine 

https://corporate.steiff.com/en/company/history

https://en.wikipedia.org/wiki/Jumeau 

Viimeksi kerroin Pitkäjärveen myllyn näyttelystä, jonne pitää viedä jotakin esille. Ison Jumeau-nuken kuminauha katkesi sisältä, joten sitä ei voi sinne viedä. 

Hain toisen pienemmän Jumeau-nuken. Sen päätä pitää tukea, nojata johonkin, jotta kuminauhat sisällä pysyvät ehjinä. 

Sellaista se on vanhojen tavaroiden kanssa, voivat hajota käsiin. Ei tuo isompi nukke hajonnut silti muuten, jalka vaan putosi, meni pois paikoiltaan, on korjattavissa. Mutta varovainen niiden kanssa saa olla. Toisaalta nukke varoitti, että siitä on pidettävä kiinni silkkihansikkain. Kovat kourat "lasten tapaan" olisivat noille nukkevanhuksille kohtalokkaita. 

Tulee mieleen ranskalainen vahanukke tarina. Miten kävi vahanukelle lopulta lasten leikkien jälkeen? 

https://fr.wikipedia.org/wiki/Les_Malheurs_de_Sophie 

https://en.wikipedia.org/wiki/Sophie%27s_Misfortunes 

60-luvun saksalainen Steiff nalle tulee mukaan villamyssy päässä ja villatakki yllä ja ranskalainen Bécassine kangasnukke, joka saa kaikki nauramaan Ranskassa. Se muistuttaa seikkailuillaan pohjoismaiden Peppi Pitkätossua. Ne keinuvat vanhassa Helsingistä osto-myynnistä ostetussa keinussa, jonka vein kovalla vaivalla lentokoneessa vuosia sitten Etelä-Ranskaan. Nyt se keinu tuli yhtä kovalla vaivalla takaisin Suomeen Ranskasta viime marraskuussa.

Lisäksi pitää ottaa koulunäyttelystä kaksi vanhaa koulutaulua kertomaan vanhan ajan koulusta. Ja yksi Nooan arkki 1.maailmansodan muistona.

Dixieä muistellen, päivitys 3.8.2026

https://museopaivakirja.blogspot.com/2019/04/dixie-lempihommissaan-museovahtina.html

Siinä Dixie koiramme, joka adoptoitiin koiratarhasta 9v. 2017.

https://museopaivakirja.blogspot.com/2017/11/koirauutiset.html 

https://spa-nimes.org/ 

Toin sen Suomeen 2024 syystalvella, kun minun piti uusia passini. Dixie eli vuodenvaihteeseen 2024-2025 asti, oli 16v. ja 9kk. Suomessa sillä oli ihmettelemistä joka päivä joka paikassa, kun tultiin Välimeren maasta Pohjolan ilmastoon. Mutta ikä painoi lopulta ja askeleet loppuivat. 

Ikävä on meillä kova. Maailman söpöin ja hauskin koira se oli.

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/11/dixien-elakepaivat.html 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/11/koiran-kanssa-matkalla.html 

Koiran lentomatkaa varten 2024 ostin netistä koirankopin kuljetusta varten. Siinä oli iso vahva pahvilaatikko. Nyt kokoelman kuljetuksessa marraskuussa 2025 se laatikko palveli edelleen hyvänä suojana, kun se sulki sisäänsä kaksi isoa pahvilaatikkoa. Tein kuvasarjan, kun avasin eilen tämän laatikon, joka oli ollut pari vuotta pakattuna. Monet pahvilaatikot ovat olleet pakkauksissaan syksystä 2022 asti. Kyllästyttää jo niitä katsella, kun ei voi kaikkia avata. 

Eilen keksin hyvän syyn avata tämä iso laatikko, voin viedä sen sisältöä näytille serkkujen näyttelyyn Pitkäjärven myllylle Somerolle, jokainen vie mitä haluaa. Isän puolelta isosta perheestä meillä on paljon serkkuja ja he järjestävät toimintaa. Äidin puolelta on pikkuserkkuja, mutta ei serkkuja. 

Tässä kuvavideoni:

Siinä oli kaksi laatikkoa sisällä, toinen omille kolmelle 60-luvun nukeilleni (niistä ei kuvaa tällä kertaa) ja toinen isompi kätki ranskalaisen kuuluisan Jumeau-posliininuken 1900-luvun alusta nallepehmusteineen.

Tuon Jumeau-nuken sain lahjaksi museoon yhdeltä ranskalaiselta rouvalta, joka toi kaikki lapsuuden lelunsa sen mukana. Hän kertoi, että isänsä oli ollut lähikaupungin Alèsin hiilikaivoksessa töissä. Sen johtaja oli antanut tuon nuken hänen isälleen. 

Madame kertoi, että hän oli kerran lapsena ottanut sen salaa syliinsä. Mutta iso nukke oli niin painava, että se putosi lattialle. Kasvoihin tuli hiuksenhieno naarmu. Se näkyy vain lähikuvassa suurennettuna, mutta ei haittaa.

Olin ihmeissäni niin suuresta lahjasta, oikeastaan hänen monista lahjoistaan. Mutta tuo nukke oli arvokkain. Vaikka sanotaan, ettei saa katsoa lahjahevosen suuhun, kyllä se joskus ihmetyttää, mitä ihmettä siellä lahjahevosen suussa voikaan olla!

Yksi museokävijä kertoi tarinaa yhdestä tämäntapaisesta nukesta, jonka lapsi oli saanut. Saadessaan sen syliinsä, nukke putosi lattialle ja meni pieniksi palasiksi. Kova parku siitä tuli, voi kuvitella. Tyttö ei koskaan saanut enää toista nukkea. Muistaa varmaan sen koko ikänsä. Sellaista on elämä. 

https://fr.wikipedia.org/wiki/Poup%C3%A9es_Jumeau 

https://www.dollreference.com/jumeau-bebes-dolls-french/ 

https://artsandculture.google.com/story/is-that-a-jumeau-a-history-of-the-finest-french-fashion-dolls-of-the-19th-century-the-strong/yAXhCcRUMpK87g?hl=en 

Näytti siltä, että kuuluisa merkki Jumeau oli tuntematon, koska arvokkaalla nukella oli yllään mitä sattuu, jotain vain. Päässä joku itse tehty peruukki. Jaloissa kyllä alkuperäiset hienot kengät. Mutta hankin sille internetistä oikeista hiuksista tehdyn peruukin, kuten nukeilla ennen oli. Kaksoissisko teki sille silkistä vaatteet hattuineen. Nyt se on hienohelma 1900-luvun alun pariisilaisten pikkutyttömallien tapaan. Nätti ranskalaistyttö. Eri maiden nuket peilaavat kansaansa.

Dixiellä oli vielä tämä yksi tärkeä tehtävä haudan takaa. Sen erikoisen paksu pahvilaatikko suojasi nukkejani pitkällä Ranska-Suomi matkalla. 

Tänä maanantai aamuna 3.elokuuta huomasin, että tuota Jumeau-nukkea ei voi viedä muualle näyttelyyn. Sen sisällä paksu kuminauha on katkennut jalan kohdalla, se ei kestä enää paljoa liikuttamista. Se on ollut viimeiset yli 10 vuotta vitriinissä Ranskassa ja sen jälkeen paketoituna pahvilaatikossa muutaman vuoden paikoillaan liikuttamatta. Nyt pienikin liike sai paksun kuminauhan sen sisällä katkeamaan. Joutuu varmaan uusimaan sen. 

Kaikki vanha on haurasta, silkkihansikoin käsiteltävää.

Tästä tulee mieleen nykytrendi Lelumuseoissa maailmalla. "Saa koskea"- opetetaan lapsille, kun museoihin tehdään leikkipaikka kuten lastentarhassa. 

Ennen meille opetettiin, ettei saa koskea, täytyy kunnioittaa vanhaa. Kun Anna-tätimme vei meitä lapsena Turun linnaan ja Luostarinmäelle, se oli suuri elämys ja päästiin sinne useampi kerta, koska oltiin tyytyväisiä. Ei olisi tullut kuuloonkaan vaatia sieltä leikkipaikkaa, jossa saa leikkiä kuin lastentarhassa. Niin oli hyvä, opittiin kunnioitusta vanhaa, vanhempia kohtaan. Nykymaailmassa ei taideta kunnioittaa enää paljon mitään.  

Eivät lapset leikkipaikkaa jokaikiseen paikkaan tarvitse. Sellainen täti minä olen. Kun Ranskassa tuli lapsia kotimuseoon, oli "hyvinkasvatettuja ja huonostikasvatettuja", kuten ranskalaiset jyrkästi sanovat. "Hyvinkasvatetut" olivat kilttejä, eivätkä koskeneet joka paikkaan, kuuliaisia vanhempia kohtaan. Mutta "huonostikasvatetut" olivat "kuningaslapsia", jotka tekivät mitä lystivät, eivätkä vanhemmat, eikä myöskään isovanhemmat välittäneet. Vapaakasvatuksen hedelmiä. Vaikka harvinaista se oli, useimmiten lapset olivat ok, hauskoja he olivat. 

Ranskalaisilla on sanonta, ei saa katsoa käsillään, vaan silmillään. Kerran kylämme lastentarha tuli museoon. Kun he astuivat sisään vanhemman lastentarhanopettajansa mukana, se oli kuin pieni armeija, kaikilla kädet selän takana. Kuuliaisuuden perikuva.

Taimi, mitä kaikkea se nimi meille kertoo

Oltiin siskojen kanssa vintissä yksi päivä. Onneksi entiset sukupolvet tallensivat muistonsa. Nykyään heitetään paljon pois sitä mitä ennen säilytettiin ja arvostettiin.

Tässä kuvassa on entisen talon asukkaan Taimin lukujärjestys vuodelta 1916, syys-ja kevätlukukaudelta. Hän oli silloin Turussa tyttölyseossa. Ylioppilaaksi tulon jälkeen oli vuorossa Hämeenlinnan Wetterhoffin käsityökoulu, josta Taimi valmistui käsityönopettajaksi. 

Kun katsoo tuota lukujärjestystä, monia kieliä opiskeltiin jo silloin. Ja Suomessakin on ollut tyttölyseoita, poikalyseoita, sisäoppilaitoksia isoissa kaupungeissa kuten näkee ulkomaisissa elokuvissa. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tytt%C3%B6koulu 

https://www.wetterhoff.fi/140-vuotta/wetterhoff-140-vuotta

Vanhat talot kertovat tarinaa entisistä asukkaistaan. Tästä Taimista on jäänyt paljon muistoja tänne...otan niitä esille sen mukaan, mitä nurkista löytyy. 

Toisaalta vaikka hävitettäisiin kaikki, eikä jäisi jäljelle mitään konkreettista kuoleman jälkeen, ihminen ei unohdu. Maan päällä elänyt ihminen ei katoa koskaan muistista. On sitten kuningas tai kerjäläinen.

Talon mukana tutustutaan uusiin ihmisiin, vaikka he olisivat jo rajan takana...

Kahvikesteistä alkuun

Ensimmäinen pieni näyttely on valmis, vain räsymatto puuttuu lattialta. Sain tyhjennettyä vähän avaamattomia laatikoita tai paketteja. Iso paperimassa hevonen oikealla oli ulkorakennuksessa koko talven, kun oli pakkasta välillä yli -20 astetta. Se oli hyvin pakattu isoon pahvilaatikkoon vällyihinsä eli minun vanhaan kirpparilta ostamaani isoon toppatakkiin, villapaitaani ja paksuun verhokankaaseen. Pelkäsin, ettei se kestä niin kovia olosuhteita eteläranskalaisen lämpimän ilmaston muuttuessa yhtäkkiä pohjoisen arktiseen ilmastoon. Mutta se kesti. 

Kokoelmani on kasvanut niin suureksi Ranskan 25 vuoden aikana, ettei se meinaa mahtua nyt mihinkään, onneksi näissä maataloissa on ulkorakennuksia. Nyt ei tarvitse enää hamstrata. Toisaalta, olen halunnut monipuolistaa kokoelmaa, jotta olisi jokaiselle jotakin museossa. Koska jo alkuvuosina huomasin, että se on tärkeää. Nyt alussa olen ottanut näytille näitä vanhoja nallejani. Kun saan nurkan tai paikan, jossa voi näyttää myös muuta. Toistaiseksi suurin osa on vielä paikkaansa odottamassa pahvilaatikossa tai sen päällä. 

Aitta alkaa olla melkein valmis, vaikka on tuntunut siltä, ettei siitä valmista saa, koska viimeksi korjasin sen seinän takaa vanhaa viljaa pois maasta. Hiiret ovat kuljettaneet sitä seinän raosta aittaan. Pienillä puun oksilla kaivoin niitä viljan jyviä seinän raosta pois. Joten ei riitä aina pelkkä aitta, vaan pitää katsoa, mitä on seinän takana. Luulin aluksi, että siellä voi olla vanhoja viljasäkkejä, onneksi vain maassa oli jyviä. Aitta on tehty jatkoksi toiseen ulkorakennukseen 1920-luvulla. 

Kun käyn aitassa tarkastamassa, olen huomannut, että eukalyptys hajuinen desifiointiaine on ollut hyvä karkottamaan hiiriä. Suihkutan sitä aina joskus mankelin kivien sekaan ja muualle, ja niin on selvästi hävinnyt jötökset.

Lattian maalauksesta luovuttiin toistaiseksi, kun katsottiin maalin hintoja, sekin maksaisi 100 euron paikkeilla. Joten piakkoin saa kantaa sinne viisi vanhaa koulupulpettia koulunäyttelyä varten. Nekin täytyy pestä ensin, nyt kesällä ulkona on hyvä työskennellä. Tämä talo on rauhallisella paikalla. Ei ole koko kylä näkemässä mitä touhuan taas kuten oli Ranskassa kylän keskellä asuessani, ulko-ovellani pikkukadulla oli minulla usein työmaa. Välillä löytöjeni pesua, välillä maalausta, korjausta, petsausta, saksanpähkinävärillä maalausta, puutoukkamyrkky käsittelyä... 

Ei tylsisty elämässä, kun jokainen päivä alkaa näillä "rakennushommilla".

Entisajan maailma pienoiskoossa

https://museopaivakirja.blogspot.com/2016/01/kuvia-poissyn-lelumuseosta.html

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157663684935572/

Katsoin tilastoja ja tätä vanhaa blogijuttuani, jossa on ottamiani kuvia Poissyn Lelumuseosta Ranskasta Pariisin lähettyviltä. Olin siellä 2016. Ihastuttava ja monipuolinen kokoelma. 

Jos Suomi puhuu vain lasten leluista, ei mistään muusta, entisajan maailma kertoo aikuisten maailmasta pienoiskoossa. Ajankuva se on. Kuten viime postauksessani oli puhe vanhoista nalleista.

https://musees.ville-poissy.fr/fr/presentation-des-collections

Iloinen ja surullinen nurkka

Kun perustin Nukkenallemuseon vuonna 2000 Etelä-Ranskaan yksi tuttava antoi minulle ison pakettirullan nallepaperia, koska alussa myin itse tekemiäni nalleja. Nallekauppa loppui lyhyeen ensimmäisinä vuosina. Joten päällyspaperi jäi käyttämättä. Mutta sille löytyi käyttöä nyt museon suljettua Ranskasta Suomeen muutossa, kun keksin ne isojen nallejen pakkaamista varten suurien pahvilaatikkojen puuttuessa.

Ranskassa ei ole samanlaista nallekulttuuria kuin anglosaksisissa maissa on ollut. Eikä meillä pohjoismaissa myöskään ole. Lasten leluista vain puhutaan, siinä kaikki.

Anglosaksisissa maissa nallet eivät ole vain lasten leluja, vaan paljon muuta, huumoria saa kaikesta, kun haluaa. Vanhat nallet ovat persoonallisia, ne eivät ole nykyajan tapaan tusinatavaraa, kaikki samanlaista tehdastuotantoa. Ajankuva se on. 

Jos ranskalaisilla sotilailla oli ensimmäisessä maailmansodassa villalangasta tehtyjä kotitekoisia pikkuruisia lankanukkeja taskussaan rintamalla onnentuojina, talisman, kuten sanottiin, niin englantilaisilla oli pikkunalleja. Maailma on ollut taikauskoinen. Nykyään voisi ajatella, että joku läheisen muistoesine mukana matkalla tai muualla, muistuttaa, ettei ole yksin, vaan tämä on tukena, ajatuksissa on läsnä.

Meidän 6-lapsisessa perheessä ei ollut nalleja lapsuudessa 50-60-luvuilla, se ei ollut kai kovin tavallista maaseudulla varsinkaan monilapsisessa perheessä.

Äidin kertomasta omasta koulussa tehdystä kangasnukesta joskus 1920-luvulla minulle jäi jo lapsena erityinen mielenkiinto salaperäisiin antiikkinukkeihin, ties mikä tarina niillä on takanaan. 

1985 kesä meni au pairina Pariisissa, jossa museossa ihastelin kuuluisia Jumeau posliininukkeja 1900-luvun alusta. 1986 kesällä olin au pairina Lontoossa ja seuraavana kesänä siellä volontäärityössä. Aikaa jäi paljon nähtävyyksiä katsomaan. Museot ovat aina kiinnostaneet. Lontoon museoissa sitä vastoin mieleen jäivät vanhat reissussa rähjääntyneet liikuttavat isot nallekokoelmat, ihastuttavat ikivanhat nukketalot, Nooan arkit ja kaikki ennennäkemätön. Minusta tuli keräilijä.

https://www.vam.ac.uk/young?srsltid=AfmBOoprRXTTiEj37mu1bjgu4wbjaQqKLoOLY81IAPKbXDZhy8amkOOQ 

Kuvissa nyt näytän, miten kotimuseo Suomessa pääsee alkuun muutamalla uudella huonekalulla.

Siinä nallet odottavat ikiomaa puusohvaa Forssan Sattumankaupasta. 

Yläkuvassa vasemmalla ylhäällä on ranskalainen kuuluisa Bécassine kangasnukke. Niin palanen Ranskaa seuraa muistona mukanani. Nallet ovat peräisin Saksasta, Ranskasta, Hollannista, Englannista... Alhaalla puusohva nalleineen. Vieressä lainassa isosiskon keinutuoli. Se on liian tilaavievä, joten en osta sellaista tänne, vaikka on hauska.

Alimpana on surullinen nurkka, jossa vanhimpia nukkejani, yksi 1700-lopusta, 1800-luvulta surunukke kuolleen lapsen muistona, 1900-alusta synkkä syyspuutarha vasemmalla.

Osa Nooan arkeistani pääsee esille tässä kaapissa, en ole ottanut niiden sisältöä vielä ulos arkista. 

Järjestämistä ja siivoomista on paljon. Mutta pikkuhiljaa. Koko ajan voin tehdä muutoksia näyttelyyn, kokeilua tämä on alussa.

 

Seinässä on kaksi merkkausliinaa 1800-luvulta, isomman synkkävärisen on lapsi tehnyt kuolleen isänsä muistoksi. Kuolleisuus oli korkea ei vain lasten, vaan myös aikuisten kesken. 

Noita merkkausliinoja tehtiin eri tilanteisiin elämässä.

Sininen morsiusarkku 1800-luvulta odottaa tänne tuloa Ypäjällä. Se on yksi ensimmäinen ostos kirpparilta, kun Suomeen palasin 2024-2025 vuoden vaihteessa. Niin nurkka nurkalta rakentuu uusi kotimuseo näyttely.

Ikkunaverhot ostin jo. Tummanpunaista pellavaa. Ompelua tiedossa myös, noin 8m kangasta täytyy valmistaa neljään ikkunaan. Pyysin siskoja avuksi.

Sain valmiiksi pienessä ulkorakennuksessa yhden näyttelyn, josta kuvia seuraavaksi. 

Ei tylsisty elämässä, kun on haasteita mielikuvitukselle. 

Kuvan tyyny tuli Ranskasta tavaroiden mukana ja se tulee silmiini aina välillä, kuten tänään. 

"Kussa rahtu rakkautta siinä siunaus lähellä."  

"Kukka pieni kuiskaa näin kasva aina valoon päin."

"Ei kulje se tyhjänä maailmanrantaa joka ilonsa omassa repussa kantaa." 

Noilla sananlaskujen sanoilla kirjosin tämän koristetyynyn Helsinki aikoinani 80-90-luvuilla, kun minulla ei ollut alussa televisiota tein paljon käsitöitä. 

Aitassa tapahtuu

Tänään voin pestä aitan yhden hirsiseinän, joka oli pesemättä, koska siitä saatiin pois viljalaari saman tien, kun väliseinä kaadettiin talon salista. 

Mahdottomalta ajatukselta tuo viljalaarin poistokin näytti. Hiirenkakkalaari siitä oli tullut yli sadan vuoden aikana. Lisäksi se oli tilaavievä peräseinällä. Koulunäyttely sai nyt lisätilaa perältä.

Siinä viljalaari on nyt kuvassa peräkärryjen vieressä odottamassa hajottamista. Ihmeen äkkiä ammattimiehet saivat sen hajotettua sahallaan peräkärryihin muiden rakennusjätteiden sekaan. Yhtä suuri ihme oli katsella sivusta, kun kaksi ammattilaista kantoivat tällaisen painavan puulaatikon pois aitasta kuin höyhenen. 

Aittaan jäi toinen suurikokoinen viljalaari, joka kuuluu sinne. Se saa tietenkin olla paikallaan. Se on ollut aina kiinni, joten se on pysynyt puhtaana sisältä. Tuo pienempi, josta kansi oli auki, oli lisätty sinne varmaankin myöhemmin.

Viljalaarin alusta oli kuin suuri hiirienpesä. Yksi kerta ei riittänyt sen siivomiseen. 

Lattia on seuraava työmaa. Sitä saa valmistella maalaamista varten. Joten juuriharja, mäntysuopavettä ja lattiarätti taas kerran käteen...

Maalaan lattian samanlaiseksi harmaaksi kuin se on nyt, maalattuna sitä on helpompi siivota.

Koululuokka ei tule helpolla tänne. Mutta työn tuloksen näkee aika äkkiä. Joten en minä turhaan täällä heilu tuntikausia.

Otin kuvan aitan ovesta, jota olen ihmetellyt, miksi se on nauloja täynnä. Uusi arvoitus aitasta. 

 

Sotakirveet hautaan

Kerroin tästä aitta löydöstäni yksi kerta täällä blogissani. Jälkeenpäin kuulin, että ne pitää ilmoittaa poliisille. Joten lähetin tämän kuvan netissä poliisille ja he tulivat käymään muutama päivä sitten.

Poliisi sanoi tämän nähdessään, että se on 1800-luvulta. Kun ajattelee Suomen historiaa yli sata vuotta taaksepäin, mikä lie tarinansa. Sisällissotakin voi siihen liittyä...Miksi on pitänyt kivääri hajottaa puolikkaaksi ja piilottaa hirren päälle huomaamattomaan paikkaan?

Minä olen lapsesta asti tottunut mylläämään kaikki paikat kotona vintissä ja kammiossa, joten kaikki huomataan silloinkin, kun tulee uuteen taloon. Olen joskus ajatellut, että onneksi vanhemmat ja tädit olivat sellaisia, että antoivat meille niin paljon vapautta, jotta voimme tehdä kaksoissiskon kanssa löytöjä. Siksi kai vanhempanakin on ollut aina kiinnostunut kaikesta vanhasta.

Kun puhuttiin pollareiden kanssa, tuli mieleen, että täytyy heille tulevasta kotimuseostakin kertoa, annoin museomainoksen ja sanoin, että nettisivut ovat myös suomen kielellä. Ranskassakin sain poliisit kokoelmaani vartioimaan aina välillä. Siellä voi pyytää heitä tekemään kierroksia lähistöllä. Ja olen tottunut markkinoimaan kaikkialla yli parinkymmenen museovuoden aikana, oli ammatti mikä tahansa. Toisaalta museossa on käynyt iso kirjo eri ammatin edustajia, pariisilaisesta teatterilavastajasta rekkakuskiperheeseen.

Kerran soitin siellä poliiseille lähikaupunkiin Alèsiin, koska oli ollut ongelmia pyöräillessäni vilkasliikenteisellä tiellä, siihen aikaan, kun ei ollut vielä autoa ja kuljin matkat usein pyörällä. Poliisi vastasi puheluuni, että tunnen sinut, koska kävimme vaimon kanssa siellä Nukkenallemuseossa.

Täältä puuttuu Dixie pollarikoira, kova ikävä on haukkua. Ollaan seurattu netissä belgianpaimenkoiran pentuja, toistaiseksi ei olla löydetty Dixien näköistä. 

Takaisin pyssyasiaan. Kysyin poliisilta meneekö se kivääri nyt Someron museoon, koska se on niin vanha. Hän oli varmana, että tuhotaan se, kuten laki vaatii.

Mikä liekin tuon tuhoaseen salaisuus, se menee hautaan. Sotakirveet haudataan.

Pahvilaatikoista esille

Valmista on kuten kuvasta näkyy. Väliseinä kaatunut viime viikon aikana ja viimeistelyt tehty. Jotkut lähipiirissäni sanoivat, ettei kannata seinää kaataa...mutta kotimuseota varten se oli välttämätöntä, olen sen kokenut Ranskassa, jos huone on liian pieni.

Vanhat tapetit saavat olla toistaiseksi, koska pitää ostaa huonekaluja, jotta saa museotavarat esille. Katselin tapetteja, kalliiksi tulisi. Mutta verhot voi jo hankkia. Ajattelin vanhan ajan tyyliset tummahkot, punertavat verhot lattiaan asti, koska maisemat ovat vihreät. Huone on hyvin valoisa, koska on monet ikkunat eri ilmansuuntaan. Sisko sanoi, että saan nyt sisustaa mieleni mukaan, kokoelmani on kyseessä.

Aamulla pesin sieltä lattian, puhdasta on. Ilmassa on juhlantuntua, kun suunnitelmat toteutuvat pikkuhiljaa.

Nyt voi sanoa, että tervetuloa nuket ja nallet uuteen kotiin. Vähitellen tulee huonekaluja joka nurkkaan, ja ne täyttyvät 40 vuoden keräilyaarteillani. 

Aikamatka voi alkaa.

Pieniä ihmeitä

Tässä kuva tyhjennetyistä huoneista, jossa ennen oli yksi huone. Nyt vanha talo saa takaisin hienon salinsa, kun 80-luvulla rakennettu väliseinä purettiin. 

Noin kuutisen tuntia meni remonttimieheltä aikaa tähän asti, toisella päivällä jatketaan viimeistelyineen. 

Tämän päivän tunnelma on kuin talon henki olisi palautunut 1800-luvulle, jolloin se on rakennettu.  Alkuperäisyyttä kaivataan ja se nostetaan uuteen kunniaansa. Vaikka tässä on kyseessä toisaalta kotimuseolle käytännön vaatimus, mutta on siinä samalla muutakin ajatusta. Vanhaa aikaa kunnioitetaan yli kaiken ja ihaillaan eikä muotivirtauksia.

Ollaan nähty muuallakin talo(ja), jossa salista on tehty ainakin pari huonetta muodin vuoksi. Sali sana on vanhentunut. Perheet ovat tarvinneet lapsilleen omia huoneita enemmän kuin suurta salia vieraille.

Kun muutettiin tänne viime marraskuussa heti tuli ajatus seinän kaatamisesta ja nyt se saatiin toteutettua kuin pieni ihme. Ei se ole ollut niin helppo toteuttaa. Myyjän kanssa selvisi oikea rakenne ettei ole kantava seinä, koska hänen toimestaan se on tehty 80-luvulla. Tärkeä kantava hirsi on valkoisin kattolaudoin peitetty kuten kuvassa näkyy, luultiin sen kätkevän joitakin sähköjohtoja. Sali on tainnut olla matalampi ennen, koska hirsi on vielä näkyvissä. 1800-luvun talot olivat matalampia kuin 1900-luvun alun talot.

Ikkunat voitiin pitää auki, huoneen läpituuletus oli tärkeä remontin ajan, ei ukkostanut, ja oli sateinen ilma, joka sitoo pölyä. En nähnyt sitä kauheaa pölypilveä, johon oli varautunut, kun siivosin kaikki tavarat pois tieltä.

Tämä on vielä vähän kesken, mutta jo tässä vaiheessa hyvältä näyttää työ. Lisäksi sähkömies tulee hoitamaan vielä pistorasian sähkön pois, se vaatii eri ammattilaisen.

Samalla puhuin remonttimiehelle aitan toisesta irtonaisesta hiirenkakkasesta ja tilaavievästä viljalaarista, jotta se kannetaan pois aitasta ja viedään pois samassa perävaunukuormassa rakennusjätteiden kanssa. Niin voin siivota aitan valmiiksi koulunäyttelyä varten. Aittaan jää toinen suuri viljalaari, josta ei ole ongelmaa.

Yli puoli vuotta on tätä seinän kaatamista jo puhuttu, nyt siitä tuli totta. Jotkut asiat jäävät valiettavasti vain puheeksi, mutta ei aina. Kaikkia suunnitelmia ei voi käytännössä toteuttaa. Tämän voi.