Salaperäinen kapioarkku

https://museopaivakirja.blogspot.com/2025/02/siskot-salapoliiseina.html 

Tässä kuljetettavan kapioarkun mitat:110cm x 61 x 85cm ja painoa ties 100kg. Siinä nyt uusi tehtävä kuin suurta härkää sarvista vietäisiin.

Arkku on ollut Ypäjällä tammi-marraskuusta 2025, jolloin sen ostin kirpparilta odottamassa pääsyä uuteen kotiinsa, vanha arkku vanhoja nalleja varten. Sinne niitä mahtuu.

Pitkän aikaa on ajateltu mahtuuko se autoon, jaksetaanko se nostaa autoon ja sieltä pois, aina ei ole apujoukkoja ympärillä, sen sain kokea myös Ranskassa useasti. Mutta hätä keinot keksii, sanoi vanha kansa.

Sanoin isosiskolle arkkua mittaillessani silmilläni, että arvioida voi sen mahtuvan. Sisko mittasi ja totesi, mahtuu se, joten tuumasta toimeen. Meitä oli kaksi aluksi, mutta kyllä lopulta apujoukkoja ilmestyi ihmeesti paikalle.

Iso painava huonekalu piti saada tukevasti autoon kiinnitettyä vahvalla kuljetusnauhalla, ettei se liiku ja riko auton takaikkunaa. Nostimme sen korkeaan autoon vähitellen, ensin kahdelle puutelineelle auton viereen, sitten sisälle. Nahkaremmit ovat suuri apu painavaa huonekalua kantaessa. 

Siinä se oli terassilla tuulettumassa ja odottamassa pesua. Yksi jalka oli korjausta varten.

Viime päivät olen sen ympärillä touhunnut. Pesty on jo ja onnistuin korjaamaan yhden rikki mennen jalan, josta osa oli irtonaisena mukana onneksi.

Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Niin voisi varmaankin sanoa myös näistä vanhoista huonekaluista. Kenen elämäntarina mahtaa kätkeytyä tähän kapioarkkuun.

Nyt arkulla on uusi elämä kotimuseossa. Hauskuuttaa museokävijöitä hauskoilla nallevanhuksilla. Huumorinkukkia se on sitten täynnä. Niitä, joista jo edesmennyt historianopettaja meille koulussa puhui. 

Opettajien  monet opetukset olen pistänyt korvan taakse, vaikka en koulusta aina tykännyt. Nyt sitten kotimuseossa on ikikoulu elämänikäistä oppimista varten. Oppia ikä kaikki. Aina syntyy uutta.

Kouluharjoitus aitassa

Aitan oven vasemmalla puolella on savesta valamani karhu toivottamassa vierailijat tervetulleeksi. Tein sen yhdellä lyhyellä keramiikkakurssilla, jonne sattumalta "jouduin". Samalla tein pari muuta museokylttiä, toisen ovensuuhun ja toisen kylään kadun varrelle ohjaamaan tietä museoon, koska se oli siellä Etelä-Ranskassa keskiaikaisessa labyrintissa piilossa, vaikea löytää. Tämä nyt Suomessa oleva kyltti ei Ranskassa päässyt koskaan esille. Se on nyt vasta täällä löytänyt oman paikkansa, kuin enteellinen olisi ollut. 

 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/koulu-100-vuotta-sitten-suomessa.html

https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/100-vuotta-sitten-ranskassa.html 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulunayttelyn-tarinoita-sielta-taalta.html

https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulut-videoina.html 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/08/merkkausliinoista-puheenollen.html 

Tein aitan koulunäyttelystä harjoituksen ja otin kuvia, joista tein videon yllä. Vertauksen vuoksi linkkejä aikaisempiin koulunäyttelystä Ranskassa tekemiini videoihin. Siellä esillä olivat enimmäkseen pulpeteissa itse tekemäni nallet, nyt otin vanhoja nalleja pulpetteihin, koska helpommin saatavilla. Kaikkia paketteja en ole vielä avannut, koska ei niille ole vakiopaikkaa. Lisäksi suurin osa itse tekemistäni jäi vielä Ranskaan.

Tuonne aittaan ei voi ympärivuotta jättää nalleja ja koulurekvisiittaa pulpetteihin, koska siellä on ollut hiiriongelma. Toisaalta eukalyptus hajuinen desifiointiaine on ollut hyvä karkottamaan noita tuholaisia. 

Vain silloin otan koulurekvisiitan esille, kun on tulossa väkeä enemmän museoon. Esille pantavaa tavaraa on paljon pulpetit täyteen. Vintistä löydettyjä oman perheen koulukirjoja, vihkoja, piirustuksia, kaikkea, mitä ennen on koulussa ollut käytössä. Ollaan opittu säilyttämään ne muistona vintissä vanhempiemme ja tätiemme tapaan kuten ennen oli tapana vähän kaikkialla, kun oli isot vintit. 

Seija ystävältä saatiin lainaksi koulutavaroita jo 2000-luvun alussa, koska kokoelmani oli alussa pieni. Siitä sain idean tuohon koulunäyttelyyn, hain kotoa Suomesta omaa koulutavaraa, lisäksi piti löytää vähitellen vanhoja koulupulpetteja, kirpputori-, ostomyynti-, antiikkimarkkinat yms. tavaraa, se monipuolisti kotimuseota. 

Opetustauluja yms. olen löytänyt lisää Suomeen tuloni jälkeen. Suomalainen koulu tulee nyt enemmän esille.

Koulusta tuli suosittu osa museota, koska kaikilla on koulumuistoja ja nykyajan lasten on opettavaista nähdä minkälaista oli ennen. Yksi ranskalainen mies sanoi kaihoisasti vanhat 60-luvun koulupiirustukset seinillä nähtyään, hänellä ei ole enää mitään jäljellä...Ranskassa tuhoisat katastrofitulvat ovat tuhonneet monen kodin. 2000-luvun alussa oli sellaiset, joissa muutamissa naapurikylissä kylän keskusta peittyi tulvaveden alle, vain katot näkyivät uutiskuvissa. Suomalaisena sellaista tuhoa ei ole koskaan elämässäni nähnyt. Koko Ranska suri tulvauhrien mukana. Ranskalaiset ovat solidaarisia. Oli liikuttavaa nähdä uutisissa miten kaukaa riennettiin apuun, toisaalta nähtiin myös miten varkaat paljastuivat ihmisten joukosta. Ihmisen hyvä ja huono puoli tuli esille onnettomuudessa.

Takaisin tähän päivään.

Pitkäjärven myllyn elokuun tapahtuman jälkeen sain potkun persuksiin, nyt tai ei koskaan, täytyy saada heti valmista ja koulupulpetit aittaan tavaroineen. Näytti vaan vähän toivottamalta aitan loputon siivous, niin kuin tarpeeksi hyväksi ei sitä saisi. Mutta ison vanhan myllyn puitteet mallina rohkaisivat.

https://museopaivakirja.blogspot.com/2026/05/kun-kissa-on-poissa-hiiret-tanssivat.html

Yllä linkki mahdottomasta tehtävästäni.

Pulpetit piti myös pestä kaksi kertaa terassilla, ennen niiden esille ottamista, vuosien kulutus näkyi. Yksi vaikeimmista siivottavista aitassa oli mankeli isoine painokivineen, joista jokainen kivi oli käännettävä. Niiden alla oli hiirien pesäpaikkoja, siltä näytti. Yksi kivi oli niin suuri, että pitkän aikaa ajattelin, ei voi sitä siirtää. Sitten yksi kerta myöhemmin päässä välähti. Ulkorakennuksessa olin nähnyt kangen, sellaisen, jota isä aikoinaan käytti heinäpellon seipäiden tekoa varten. Näin vielä sieluni silmin isän seipään teossa 60-70-luvuilla, jolloin meillä kotona oli lehmiä. Otin painavan kangen käteeni ja vein sen aittaan. Kanki ison kiven reunaan ja sitten koko painoillani kääntämään kiveä. Kyllä se nousi ja niin sain hiirten jätökset siivottua, hiukan sumutin päälle sitä niiden suuresti inhoamaa eukalyptus hajua. Tarkkailen aina välillä mankelin päällä olevia kiviä, ei ole niiden välissä pahemmin näkynyt hiirien jälkiä.

Aitan hirsiseiniä piti myös pestä. Vaatekaappi mikä lie, oli myös puhdistetteva kattoaan myöten. Sinne saan varastoitua kaikkea kylmän talven kestävää. Iso viljalaari perällä on aina ollut kiinni, joten se on pysynyt sisältä ok. Toisin kuin se pienempi, joka oli aina auki ja piti poistaa kokonaan.

Aitan lattia on kulunut ja pitäisi hioa. Minä tyydyin pesemään sitä. Mutta siitä pesusta ei meinannut loppua tulla, koska aina vaan tuli likaista vettä. Lopulta ajattelin Pitkäjärven kolmikerroksisen myllyn nähtyäni, että antaa olla. Vanhat tilat on eri asia kuin uudet tai sisätilat. Ensi kesänä voi tehdä lattiasta paremman.

Koulunäyttelystä puheenollen. Yhden koululaisen tavarat edustavat kaikkien koululaisten tavaroita, ajankuva. Vaikka erilaisia ollaan, tärkeysjärjestys on jo lapsillakin. Me kannoimme kaksoissiskon kanssa koululaukussa kittilän kiviä tien varrelta yhtä tarpeellisina kuin koulukirjat. Niin saatiin hypätä kittilää (ruutua) naapurin Tarjan kanssa koulun jälkeen. 60-luvulla käveltiin Tarvasjoen Seppälänkylästä Suurilan alakouluun. Vasta seuraavana vuonna saatiin pyörät.

Pähkinöitä purtavaksi

Kuka ei ole nähnyt "Tuulen viemää" elokuvaa? Ennen TV:stä tulivat klassikot, silloin 60-70-luvuilla, niitä me aina katseltiin kaksoissiskon kanssa, koululäksyt meinasivat unohtua, kun elokuvat kiinnostivat enemmän.

Toisaalta vanhat elokuvat ovat täynnä historiaa, vanhaa kulttuuria, kevyemmässä muodossa kuin koulukirjoissa. Tuostakin elokuvasta Amerikan historiaa oppii näkemään, vaikka sitä arvosteltaisiin. 

https://vintti.yle.fi/www.yle.fi/teema/elokuvat/kino_klassikko/id13604.html 

Takaisin nukketaloihin.  

Minulla on englantilainen iso Handicrafts nukketalo, joka on tehty intialaisista teelaatikoista, kierrätystä. Malleja tai kaavoja sai ostaa Handicrafts valmistajalta.

Tein yhdestä nurkasta tälle amerikkalaista plantaasitaloa muistuttavalle Handicrafts talolle oman nurkan, kun sain sen sopimaan ulkorakennuksesta löydetyn lipaston päälle ja kaapin sisälle osan Nooan arkeistani. Seinään laitoin puuvillanviljelys peltoa esittävän koulutaulun, löytö Forssan kirpparilta. Vieressä oikealla on Ranskasta tuodun vanhan yöpöydän päällä "Setä Tuomon tupa", joka kertoo mustien tarinaa. 

Joten huonekalut, joilla tavarat ovat näytillä, ovat vähän kaikkea, mutta ne tuovat esiin elämää ennen ja nyt, hyvässä ja pahassa. 

https://www.dollshousespastandpresent.co.uk/Magazine/Issue-12-March-2012/Page-5

https://ktminiatures.blogspot.com/2010/05/handicrafts-annual-1929.html 

 

Dollshousespastandpresent.co.uk-sivuilla he kuvasivat nukketaloani, koska siinä on alkuperäiset tapetit, paitsi terassi on pitänyt uusia katolle. Olen korjaillut sitä taloa sen jälkeen, kun se tuli postissa Englannista vuosia sitten. Kuvia flickr.com sivuilla alla. Ranskasta tänne Suomeen muutossa pakkasin sen niin tukevasti yltympäri, että se pysyi koossa.

https://www.flickr.com/photos/100souvenirs/albums/72157627537460651/ 

Kaappi alla kätkee sisälleen Nooan arkkejani. Petsasin kaapin sisältä kuten toisen mustan kaapin.

 

Muutama Nooan arkki hakee vielä paikkaansa.

Ylimmäisessä kuvassa näkyy oikealla tummanpunaista pellavaverhoa, jota ostin 8,5m neljään ikkunaan, pitää ostaa vielä puoli metriä. Nyt on kodikkaampaa kun ikkunat on verhottu.

Esille laitettaavaa olisi, mutta mihin ne saa? Siinä pähkinöitä taas purtavaksi.

Museon uskolliset tukijoukot

Olin taas kerran joskus vuonna 1995 Gardin alueella Etelä-Ranskassa Anduzessa Mission Timothéessa vapaaehtoistyössä, joka mahdollisti samalla käydä katsomassa myynnissä olevia taloja lähistöllä. Talo-suunnitelma, jonka olin saanut vuonna 1992 siellä pääsiäislomalla ollessa. Pikkuhiljaa vuosien varrella toteutin unelmaani.

Kerran päätin mennä Marseilleen Suomen Lähetysseuraan vierailulle kuten Lontoossa ollessani olin suomalaisia tapaamassa Lontoon Merimieskirkolla. Nämä Suomi-paikat ovat kotoisia tukikohtia maailmalla kaukana kotimaata.

Olin sopinut Lähetysseuran työntekijän Seijan kanssa, että tulen sinne. Hän tulisi vastaan minua Marseillen rautatieasemalle. Sitten tuli se päivä, jolloin nousin junaan Nîmes kaupungista n.43km Anduzesta. 

Seikkailu alkoi. Mutta minä erehdyin junasta ja se kulki päinvastaiseen suuntaan. Kun tajusin olevani väärässä junassa, tuli paniikki. Onneksi junia kulki usein ja selvisin oikeaan junaan Marseilleen, vaikka tunnin myöhässä. Juna kulki kovaa vauhtia tällä kertaa oikeaan osoitteeseen, se rauhoitti. Lopulta olin perillä Marseillen suurella rautatieasemalla, jossa kova ihmisvilinä, valtava ihmisvirta joka ilmansuuntaan. Ei voi verrata Helsingin rautatieasemaan, joka on pieni sen rinnalla. Joten tunsin olevani eksyksissä, kun astuin ulos junasta tähän suureen tuntemattomaan maailmaan. Ajattelin, että ei ole toivoa, että minua voisi odottaa vielä tunnin myöhästymisen jälkeen. Mutta sitten huomasin, että siellä kaukana Seija seisoi uskollisesti junan läheisellä tuloraiteella katse kiinnitettynä tiukasti minuun eksyneeseen suomalaiseen. 

Meidät suomalaiset tunnetaan aika hyvin ulkomailla ulkonäöstä, minä arvailen välillä maailmalla, kuka mahtaa olla suomalainen varsinkin tietyissä ympyröissä.

Muistan aina sen tilanteen, kun taustalla rautatieasemalla soi kovaäänisestä klassinen musiikki Maurice Ravelin Boléro.  https://www.youtube.com/watch?v=xTrTZp2YoxQ

Siitä lähtien me ollaan oltu Seijan kanssa ystäviä. Hän on ollut miehensä kanssa Nukkenallemuseon tukijoukkoja 2000-luvun alusta asti. 

Alla kuvia näiden ystävien vierailusta täällä uudessa kodissa, johon on tekeillä Ranskassa alkanut kotimuseo.

Seija otti kuvan nallejen piknikistä. Hän tulee Englannista miehensä kanssa, siellä nallekulttuuri on erilainen kuin Suomessa. Nallejen piknikillä on yli 100 vuotta vanha historia.

https://en.wikipedia.org/wiki/Teddy_Bears%27_Picnic 

https://en.wikipedia.org/wiki/Teddy_Bears%27_Picnic#/media/File:Teddy_Bears'_Picnic_ad_1908.jpeg

Missä ja milloin?

Tein videon kuvasarjasta, jossa on viime aikoina ostomyyntiliikkeestä ostamani vanha arkku. Pesin sen, tapetoin vanhalla kukkatapetilla, täytin Andreas Voit Pauline nukella, luonnonvalkoisilla silkkikengillä ja pienellä vihreällä nukketalolla. Kaikilla niillä on salaperäinen tarina... 

 

1800-luvun ootratun arkun ostin Loimaan osto-myyntiliikkeestä. Vuosiluku päältä on kulunut pois, osa kirjaimista jäljellä. Missä lie ollut arkku ja kenen kotona, mitä siinä on pidetty? Nyt se sai uuden paikan ja elämän.

Vanha ruskehtava kukkatapetti on kotoa Ypäjältä, jossa isosisko siivosi sivurakennusta ja avasi seinää. Kun näin vanhaa nättiä tapettia, pesin sitä mäntysuovalla ulkona ja alta paljastuivat kauniit kukat. Sen alla oli pahvia, joka piti koossa tapettipaperia, ihmeesti se kesti pesun. Ennen vanhaan kaikki oli laatua. Mittaillessani tapettia, se irtosi hyvin aluspahvista. Nyt, kun aloin sillä tapetoida, tapettiliiman se kesti myös ja sain sen kokonaisena liimattua arkun seiniin. Ei mennyt rikki, vaikka ties 100 vuotta vanhaa, ulkorakennus lie 1800-luvun lopulta. Nämä tapettikukat ovat siis muisto kotoa. Ja minusta ne sopivat arkkuun niin kuin olisivat aina siinä olleet. Ranskassa olen nähnyt tuollaisia vanhoja arkkuja, jotka on sisältä tapetoitu. Yksi vanhus siellä kertoi sen olleen ennen tapana.

 https://fi.wikipedia.org/wiki/Ootraus 

Saksalaisranskalainen muotinukke Pauline alkuperäisine vaatteineen 1860-luvulta on osittain valmistettu Saksassa Ranskan markkinoita varten. Paperimassa pää, säämiskänahkavartalo voi olla tehty Ranskassa kuten siellä tehtiin muotinukeille, jotka olivat aikuisten muodin malleina. Lapset puettiin aikuismaisesti ja lapsilla oli nukkeina tällaiset aikuisnuket, taidemaalauksissa niitä näkee.

 https://www.turnofthecenturyantiques.com/shopdolls/childwithdollcards 

Nukella on rinnassaan koru, jossa on naisen kuva. Mahtaako olla entinen nuken omistaja tai lahjoittaja, kukaties, joka kertoo jotakin nuken entisestä maailmasta, josta se on kotoisin. Oikeat valokuvat oikeasta todellisuudesta voivat olla joskus paljastavia, jos ne voidaan myöhemmin yhdistää jonnekin kuin puuttuvana palapelinä. On surullista kirpputoreillä nähdä hylättyjä perhealbummeja valokuvineen. Niissä kaikki rakkaat ihmiset ovat muistoina joillekin. Mutta nyt he ovat jo haudassa eikä kukaan enää kuvia kaipaa. Jälkeläisiä, sukua on varmaan silti jossakin. Raha taitaa olla tärkeämpää jälkipolville kuin mikään muu.

Pauline nukke on kuin aikansa "arsenikkikalpea" malli. Kalpeus oli muotia ja hinnalla millä hyvänsä. 

Toisaalta arsenikin vaarallisuudesta ei 1800-luvulla aina tiedetty, sitä käytettiin huolettomasti moneen paikkaan, yleistä se oli mm. tapeteissa. Yksi syy korkeaan kuolleisuuteen. Mutta oli sillä myös "perintöpulverin" maine. https://www.amazon.com/Inheritors-Powder-Arsenic-Forensic-Science/dp/0393239713 

Muuten asiasta toiseen, tulee mieleen entiset puhelin-ja sähköpylväät, joista oli artikkeli Maaseudun Tulevaisuudessa. Niitä oli kyllästetty arseenilla, siinä sanottiin. Nykyaikana on näköjään keksitty uusi sana arsenikki sanalle "arseeni". Kaikki tietävät, että arsenikki on tappava myrkky, mutta kun näkee tuon arseeni sanan, jää ihmettelemään, mitä se on. Netistä löytyi vastaus, kaunisteltu sana se on tappavasta myrkystä.

https://nl.pinterest.com/pin/30680841208274273/ 

https://www.atlasobscura.com/articles/the-poisonous-beauty-advice-columns-of-victorian-england 

https://mollybrown.org/beauty-is-in-the-eye-of-the-beholder-how-victorians-used-common-poisons-to-become-drop-dead-gorgeous/ 

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/59e7ba80-a49b-4a2d-a371-b86d874fa00c

Arkussa on luonnonvalkoiset silkkikengät. Olen ostanut ne Sommièresin kirpputorilta. Ne ovat 1800-luvulta, siihen aikaan, kun kengistä tehtiin samanlaiset molempiin jalkoihin, ei ollut oikeaa ja vasenta lestiä. Morsiuskengät, kuulin museokävijöiltä Ranskassa. Pienenkokoiset, voi ajatella. Mutta ennen mentiin nuorena naimisiin, sen näkee Pieni talo Preerialla sarjasta, jossa teinistä puhutaan kuin aikuisesta. Toinen tulkinta kauniille kengille voisi olla Tuhkimo sadusta, vaikka ne eivät ole lasikengät.

https://www.keikari.com/blogi/suomen-kenkateollisuuden-historiaa/  

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/24560434945/in/album-72157663684935572 

Ranskassa https://musees.ville-poissy.fr/fr/ Poissyn Lelumuseossa olen nähnyt nuken arkussa, siitä idea tuli, vaikka toinen ratkaisu olisi ollut iso nukketalo. Nyt sinne tuli vain tämä pieni vihreä nukkeineen, Saksasta ostettu. 1900-luvun alkua. Se mahtui siihen nurkkaan.

 

 

Vielä yksi tarina lisää arkkuun. Tässä se on vapaasti suomennettuna. "Annielle! Kun tulet vanhaksi, etkä enää näe, ota nämä silmälasit päähäsi ja muista minua." Kirjoittaa kuvan vanhus vuonna 1905. Hänen vanhat silmälasinsa ovat varmaankin lahja tytölle. Tämän muistojutun kuvineen silmälaseineen olen ostanut netistä. Se muistuttaa erilaisen "muistokirjan" muistoista, jonne on voitu lisätä myös tavaroita eikä vain muistovärsyjä kiiltokuvineen kuten Suomessa on ollut tapana.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Muistokirja 

https://www.scrapbook.com/articles/history-of-scrapbooking 

https://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking 

 

Näillä vanhoilla huonekaluilla nyt kokoan uutta näyttelyä kotimuseoon nurkka nurkalta vitriinien puutteessa. Toisaalta huonekalut ovat kylmiä lasivitreenejä kotoisampia ja persoonallisempia.

Ulkona terassilla otetut kuvat arkusta väreineen ovat toista kuin sisällä otetut, iso ero. 

Seuraavaksi uusi arvoitus. 

Tämän nurkkakaapin ostin Loimaalta samasta osto-myyntiliikkeestä kuin arkun. Vuosilukua siinä ei ole näkynyt, mutta 1800-luku tulee mieleen ja Pohjois-Suomi, jossa on ollut kukkakoristelua kuten Ruotsissa.

Morsiusarkku sen yllä on Ranskasta Barjacin antiikkimarkkinoilta hollantilaismyyjiltä ostettu. Se löysi nyt hyvän paikan kaapin päältä. Morsiusparin vaatetuksesta päätellen tämä wedding box on1800-luvun alkupuoliskolta.

Ylimmäisellä hyllyllä on nunnakammio 1800-luvulta, mini Raamattu 1850-luvulta, pieni grödnertal puunukke oikealla 1830-luvulta, mustapukuinen, kai suruvaatteissa oleva puunukke vasemmalla 1900-luvun taitteesta. 

Keskellä nuken keinussa on soittorasia, joka alkaa soida yhtäkkiä vasta pitkän ajan päästä kummitusmaisesti, kun sen on veivannut soimaan. Sen edessä kiinalaisessa käsinkirjatussa kengässä on posliininukkeja, oikealla niitä myös. Edessä silkkinauhassa on hopeinen sydän jonkun lapsen kummilahja. Kuten Suomessa on saatu hopealusikka nimikirjaimin kummilahjaksi ennen. Vasemmalla on posliininen neulatyynynukke ja sen alla vuosiluku 1869. Sama syntymävuosi nukella kuin meidän Vihtori pappalla. Kun kaikki ennen tehtiin käsin neulatyynyjä oli jos jonkinlaisia.

Alimmaisessa hyllyssä on vasemmalla amerikkalainen Greiner nukke 1870-luvulta ja saksalainen puunukke, vanhus myös, sillä voi olla norsunluuhelmet kaulassa ja ranteessa, se tieto pitää varmistaa jonakin päivänä. Naapurin emäntä minulle niin kertoi Ranskassa. 

"Rohkea rokan syö" puskaradiossa

https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/paikallislehti_somero/

https://www.somerolehti.fi/ 

Somero-lehti tiistaina 11.8.2026 eli huomenna. Harvemmin luetaan seuraavan päivän lehteä. Nyt voidaan lukea.

Viikonlopulla oltiin siskojen kanssa Pitkäjärven myllyllä serkusten yhteisnäyttelyssä. 

Nykyään some ja kännykkä vievät helposti ajan ja niin oikeat ihmiskontaktit katoavat helposti. Siksi tällaiset treffit ovat paikallaan, on sitten kyse ystävistä, tutuista, sukulaisista tai ventovieraista ihmisistä, nähdään enemmän niin kauan kuin voidaan vielä nähdä.

Muutama päivä sitten Somero-lehden toimittaja kävi täällä kurkkaamassa ja tekemässä lehteen artikkelia, koska "jotakin on tekeillä" nyt Somerolla ja uutislehdet ovat usein ensimmäisenä paikalla. 

Ranskan aika on nyt ohi, on tullut Suomen aika. Kun kotimuseon perustin vuonna 2000 sinne, alkoi siellä markkinointi. Muistan, kun varovaisesti laitoin kylän tien viereen pienen maalaamani museokyltin, joka oli liian pieni ja näkymätön, en kehdannut isompaa tehdä alussa. Se oli yhtä tyhjän kanssa. Mutta siitä se alkoi. Nyt markkinointi alkaa täällä pikkuhiljaa, vaikka valmista ei ole vielä. Mutta voi jo herättää ihmisten uteliaisuutta, siksi poseeraan noissa kuvissa, koska minulla on jotakin hienoa kätkössä. Harrastuksensa kullakin. Elämänsuolaa tarvitaan. Ei sitä saa keneltäkään viedä.

Dionnen viitosten kuuluisa tarina, oikeastaan se oli tragedia, on kuvan vaunuissa nukkeineen ja Steiff nallevanhus. TV:stä oli tullut Dionnen dokumentti, en nähnyt sitä, vasta noiden nukkejen mukana sain tietää heidän surullisen tositarinan, kun aloin ottaa selvää Dionne-quints sanasta. Steiff-nallekin sai aivan toisen näkökulman, kun käytiin Saksassa Margarete Steiff-museossa. Taustatietoa tarvitaan kaikkeen.

https://www.tourismnorthbay.com/listing/dionne-quints-museum/ 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dionnen_viitoset

https://fi.wikipedia.org/wiki/Margarete_Steiff 

Vuonna 2005 Pilotilla julkaisema kirjani kertoo kotimuseon ensimmäisistä vuosista, tein sen näistä museopaivakirjan alkuteksteistäni. Sen jälkeen olen tehnyt monia kuvakirjoja kokoelmastani ja muusta.

https://www.finna.fi/Record/oy.998976933906252 

Somero-lehden toimittaja kertoo, että "Pariisista kotoisin ollut opettaja...". Korjasin sen hänelle, mutta ei auttanut, siinä se oli vielä väärin tulkittu. Tarkoitin toista, kun sanoin, että "hän tuli kuin suoraan Pariisista". Se on sanonta, kun joku käytöksellään on kuin suuresta maailmasta suoraan tullut pikku paikalle, koululuokkaan tässä tapauksessa. Ihailin, kun hänestä näki, että on paljon matkustellut, siitä aloin unelmoida. Se oli hyvä malli. Loimaan yhteiskoulussa englanninopettaja Anja Välimäki kertoi myös usein matkoistaan. Se oli konkreettista meille oppilaille, kun oppikirjat olivat sitävastoin hyvin teoreettisia.

Olen oppinut ottamaan positiivisesti nämä lehtihaastattelut, muuten olisi saanut olla yksin kuin majakanvartija majakassaan keskellä suurta avaraa merta. Kukaan ei tulisi käymään. Museon ovi on auki maailmaan, kun kaikki on valmista. Jakamisen ilo on meillä ihmisillä. 

Ranskassa piti laittaa ilmoitus paikalliseen lehteen, kun oli museon avajaiset. Se ilmoitus oli kallis pikku budjetilleni, kun itse kokoelma nähtävänä oli vain noin sata esinettä. T.s. varmaan maailman pienin museo, joka tarvitsi "suuren" ilmoituksen, jotta näkyi. Mutta sen ansiosta kohta pian tuli lehtinainen tekemään kivan jutun lehteen ja niin me pääsimme alkuun pienestäkin. Huumorinkukka on aina ollut mukana, se tärkeä kukka, josta koulussa historianopettaja puhui usein.

Suomessa ei sitten tarvitse tuota kauhean kallista avajaisilmoitusta lehteen tehdä, koska puskaradiosta on hyvä kuuluvuus näköjään. Mahtoiko siihen vaikuttaa, että "olen suomalainen". Ranskassa en ollut pikkukylässä syntyään ranskalainen, enkä syntyään sen oman kylän väkeä, joten jo avajaiset tulivat kalliiksi.  

Vuonna 2000 alkuun lähdettiin äidin Suomesta lähettämällä parilla kolmella pahvilaatikolla, joissa oli itsetehtyjä nukkejani ja nallejani muutaman antiikkinuken kanssa. Nyt on toista, kun lumipallo oli lähtenyt pyörimään siellä Välimeren auringossa parinkymmenen vuoden aikana ja tarvittiin oikein kuorma-auto kuskaamaan yli 400 pahvilaatikkoa yms. Ranskasta Suomeen viime vuoden marraskuussa. Ei saa pilkata pienten alkujen päivää.  

Tämä uusi kotimuseo pidetään auki vain sopimuksesta, kun kaikki on valmista, koska harrastusta. 

Kiitos Pitkäjärven myllyn, joka tekee eläväksi kylää monella erilaisella toiminnallaan. Mylly pyörii edelleen. Maaseutu ei saa autioitua. Siinä me olemme nyt mukana kantamassa kortemme kekoon. 

Eläköön tämä rakas maaseutu!

https://www.youtube.com/watch?v=aVo3qXzRcjE 

  "Mä maalaispoika oon", Mikko Alatalo. 70-luvun nostalgiaa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maalaispoika_oon 

Silkkihansikkain

https://en.wikipedia.org/wiki/B%C3%A9cassine 

https://corporate.steiff.com/en/company/history

https://en.wikipedia.org/wiki/Jumeau 

Viimeksi kerroin Pitkäjärveen myllyn näyttelystä, jonne pitää viedä jotakin esille. Ison Jumeau-nuken kuminauha katkesi sisältä, joten sitä ei voi sinne viedä. 

Hain toisen pienemmän Jumeau-nuken. Sen päätä pitää tukea, nojata johonkin, jotta kuminauhat sisällä pysyvät ehjinä. 

Sellaista se on vanhojen tavaroiden kanssa, voivat hajota käsiin. Ei tuo isompi nukke hajonnut silti muuten, jalka vaan putosi, meni pois paikoiltaan, on korjattavissa. Mutta varovainen niiden kanssa saa olla. Toisaalta nukke varoitti, että siitä on pidettävä kiinni silkkihansikkain. Kovat kourat "lasten tapaan" olisivat noille nukkevanhuksille kohtalokkaita. 

Tulee mieleen ranskalainen vahanukke tarina. Miten kävi vahanukelle lopulta lasten leikkien jälkeen? 

https://fr.wikipedia.org/wiki/Les_Malheurs_de_Sophie 

https://en.wikipedia.org/wiki/Sophie%27s_Misfortunes 

60-luvun saksalainen Steiff nalle tulee mukaan villamyssy päässä ja villatakki yllä ja ranskalainen Bécassine kangasnukke, joka saa kaikki nauramaan Ranskassa. Se muistuttaa seikkailuillaan pohjoismaiden Peppi Pitkätossua. Ne keinuvat vanhassa Helsingistä osto-myynnistä ostetussa keinussa, jonka vein kovalla vaivalla lentokoneessa vuosia sitten Etelä-Ranskaan. Nyt se keinu tuli yhtä kovalla vaivalla takaisin Suomeen Ranskasta viime marraskuussa.

Lisäksi pitää ottaa koulunäyttelystä kaksi vanhaa koulutaulua kertomaan vanhan ajan koulusta. Ja yksi Nooan arkki 1.maailmansodan muistona.

Dixieä muistellen, päivitys 3.8.2026

https://museopaivakirja.blogspot.com/2019/04/dixie-lempihommissaan-museovahtina.html

Siinä Dixie koiramme, joka adoptoitiin koiratarhasta 9v. 2017.

https://museopaivakirja.blogspot.com/2017/11/koirauutiset.html 

https://spa-nimes.org/ 

Toin sen Suomeen 2024 syystalvella, kun minun piti uusia passini. Dixie eli vuodenvaihteeseen 2024-2025 asti, oli 16v. ja 9kk. Suomessa sillä oli ihmettelemistä joka päivä joka paikassa, kun tultiin Välimeren maasta Pohjolan ilmastoon. Mutta ikä painoi lopulta ja askeleet loppuivat. 

Ikävä on meillä kova. Maailman söpöin ja hauskin koira se oli.

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/11/dixien-elakepaivat.html 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/11/koiran-kanssa-matkalla.html 

Koiran lentomatkaa varten 2024 ostin netistä koirankopin kuljetusta varten. Siinä oli iso vahva pahvilaatikko. Nyt kokoelman kuljetuksessa marraskuussa 2025 se laatikko palveli edelleen hyvänä suojana, kun se sulki sisäänsä kaksi isoa pahvilaatikkoa. Tein kuvasarjan, kun avasin eilen tämän laatikon, joka oli ollut pari vuotta pakattuna. Monet pahvilaatikot ovat olleet pakkauksissaan syksystä 2022 asti. Kyllästyttää jo niitä katsella, kun ei voi kaikkia avata. 

Eilen keksin hyvän syyn avata tämä iso laatikko, voin viedä sen sisältöä näytille serkkujen näyttelyyn Pitkäjärven myllylle Somerolle, jokainen vie mitä haluaa. Isän puolelta isosta perheestä meillä on paljon serkkuja ja he järjestävät toimintaa. Äidin puolelta on pikkuserkkuja, mutta ei serkkuja. 

Tässä kuvavideoni:

Siinä oli kaksi laatikkoa sisällä, toinen omille kolmelle 60-luvun nukeilleni (niistä ei kuvaa tällä kertaa) ja toinen isompi kätki ranskalaisen kuuluisan Jumeau-posliininuken 1900-luvun alusta nallepehmusteineen.

Tuon Jumeau-nuken sain lahjaksi museoon yhdeltä ranskalaiselta rouvalta, joka toi kaikki lapsuuden lelunsa sen mukana. Hän kertoi, että isänsä oli ollut lähikaupungin Alèsin hiilikaivoksessa töissä. Sen johtaja oli antanut tuon nuken hänen isälleen. 

Madame kertoi, että hän oli kerran lapsena ottanut sen salaa syliinsä. Mutta iso nukke oli niin painava, että se putosi lattialle. Kasvoihin tuli hiuksenhieno naarmu. Se näkyy vain lähikuvassa suurennettuna, mutta ei haittaa.

Olin ihmeissäni niin suuresta lahjasta, oikeastaan hänen monista lahjoistaan. Mutta tuo nukke oli arvokkain. Vaikka sanotaan, ettei saa katsoa lahjahevosen suuhun, kyllä se joskus ihmetyttää, mitä ihmettä siellä lahjahevosen suussa voikaan olla!

Yksi museokävijä kertoi tarinaa yhdestä tämäntapaisesta nukesta, jonka lapsi oli saanut. Saadessaan sen syliinsä, nukke putosi lattialle ja meni pieniksi palasiksi. Kova parku siitä tuli, voi kuvitella. Tyttö ei koskaan saanut enää toista nukkea. Muistaa varmaan sen koko ikänsä. Sellaista on elämä. 

https://fr.wikipedia.org/wiki/Poup%C3%A9es_Jumeau 

https://www.dollreference.com/jumeau-bebes-dolls-french/ 

https://artsandculture.google.com/story/is-that-a-jumeau-a-history-of-the-finest-french-fashion-dolls-of-the-19th-century-the-strong/yAXhCcRUMpK87g?hl=en 

Näytti siltä, että kuuluisa merkki Jumeau oli tuntematon, koska arvokkaalla nukella oli yllään mitä sattuu, jotain vain. Päässä joku itse tehty peruukki. Jaloissa kyllä alkuperäiset hienot kengät. Mutta hankin sille internetistä oikeista hiuksista tehdyn peruukin, kuten nukeilla ennen oli. Kaksoissisko teki sille silkistä vaatteet hattuineen. Nyt se on hienohelma 1900-luvun alun pariisilaisten pikkutyttömallien tapaan. Nätti ranskalaistyttö. Eri maiden nuket peilaavat kansaansa.

Dixiellä oli vielä tämä yksi tärkeä tehtävä haudan takaa. Sen erikoisen paksu pahvilaatikko suojasi nukkejani pitkällä Ranska-Suomi matkalla. 

Tänä maanantai aamuna 3.elokuuta huomasin, että tuota Jumeau-nukkea ei voi viedä muualle näyttelyyn. Sen sisällä paksu kuminauha on katkennut jalan kohdalla, se ei kestä enää paljoa liikuttamista. Se on ollut viimeiset yli 10 vuotta vitriinissä Ranskassa ja sen jälkeen paketoituna pahvilaatikossa muutaman vuoden paikoillaan liikuttamatta. Nyt pienikin liike sai paksun kuminauhan sen sisällä katkeamaan. Joutuu varmaan uusimaan sen. 

Kaikki vanha on haurasta, silkkihansikoin käsiteltävää.

Tästä tulee mieleen nykytrendi Lelumuseoissa maailmalla. "Saa koskea"- opetetaan lapsille, kun museoihin tehdään leikkipaikka kuten lastentarhassa. 

Ennen meille opetettiin, ettei saa koskea, täytyy kunnioittaa vanhaa. Kun Anna-tätimme vei meitä lapsena Turun linnaan ja Luostarinmäelle, se oli suuri elämys ja päästiin sinne useampi kerta, koska oltiin tyytyväisiä. Ei olisi tullut kuuloonkaan vaatia sieltä leikkipaikkaa, jossa saa leikkiä kuin lastentarhassa. Niin oli hyvä, opittiin kunnioitusta vanhaa, vanhempia kohtaan. Nykymaailmassa ei taideta kunnioittaa enää paljon mitään.  

Eivät lapset leikkipaikkaa jokaikiseen paikkaan tarvitse. Sellainen täti minä olen. Kun Ranskassa tuli lapsia kotimuseoon, oli "hyvinkasvatettuja ja huonostikasvatettuja", kuten ranskalaiset jyrkästi sanovat. "Hyvinkasvatetut" olivat kilttejä, eivätkä koskeneet joka paikkaan, kuuliaisia vanhempia kohtaan. Mutta "huonostikasvatetut" olivat "kuningaslapsia", jotka tekivät mitä lystivät, eivätkä vanhemmat, eikä myöskään isovanhemmat välittäneet. Vapaakasvatuksen hedelmiä. Vaikka harvinaista se oli, useimmiten lapset olivat ok, hauskoja he olivat. 

Ranskalaisilla on sanonta, ei saa katsoa käsillään, vaan silmillään. Kerran kylämme lastentarha tuli museoon. Kun he astuivat sisään vanhemman lastentarhanopettajansa mukana, se oli kuin pieni armeija, kaikilla kädet selän takana. Kuuliaisuuden perikuva.

Taimi, mitä kaikkea se nimi meille kertoo

Oltiin siskojen kanssa vintissä yksi päivä. Onneksi entiset sukupolvet tallensivat muistonsa. Nykyään heitetään paljon pois sitä mitä ennen säilytettiin ja arvostettiin.

Tässä kuvassa on entisen talon asukkaan Taimin lukujärjestys vuodelta 1916, syys-ja kevätlukukaudelta. Hän oli silloin Turussa tyttölyseossa. Ylioppilaaksi tulon jälkeen oli vuorossa Hämeenlinnan Wetterhoffin käsityökoulu, josta Taimi valmistui käsityönopettajaksi. 

Kun katsoo tuota lukujärjestystä, monia kieliä opiskeltiin jo silloin. Ja Suomessakin on ollut tyttölyseoita, poikalyseoita, sisäoppilaitoksia isoissa kaupungeissa kuten näkee ulkomaisissa elokuvissa. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tytt%C3%B6koulu 

https://www.wetterhoff.fi/140-vuotta/wetterhoff-140-vuotta

Vanhat talot kertovat tarinaa entisistä asukkaistaan. Tästä Taimista on jäänyt paljon muistoja tänne...otan niitä esille sen mukaan, mitä nurkista löytyy. 

Toisaalta vaikka hävitettäisiin kaikki, eikä jäisi jäljelle mitään konkreettista kuoleman jälkeen, ihminen ei unohdu. Maan päällä elänyt ihminen ei katoa koskaan muistista. On sitten kuningas tai kerjäläinen.

Talon mukana tutustutaan uusiin ihmisiin, vaikka he olisivat jo rajan takana...

Kahvikesteistä alkuun

Ensimmäinen pieni näyttely on valmis, vain räsymatto puuttuu lattialta. Sain tyhjennettyä vähän avaamattomia laatikoita tai paketteja. Iso paperimassa hevonen oikealla oli ulkorakennuksessa koko talven, kun oli pakkasta välillä yli -20 astetta. Se oli hyvin pakattu isoon pahvilaatikkoon vällyihinsä eli minun vanhaan kirpparilta ostamaani isoon toppatakkiin, villapaitaani ja paksuun verhokankaaseen. Pelkäsin, ettei se kestä niin kovia olosuhteita eteläranskalaisen lämpimän ilmaston muuttuessa yhtäkkiä pohjoisen arktiseen ilmastoon. Mutta se kesti. 

Kokoelmani on kasvanut niin suureksi Ranskan 25 vuoden aikana, ettei se meinaa mahtua nyt mihinkään, onneksi näissä maataloissa on ulkorakennuksia. Nyt ei tarvitse enää hamstrata. Toisaalta, olen halunnut monipuolistaa kokoelmaa, jotta olisi jokaiselle jotakin museossa. Koska jo alkuvuosina huomasin, että se on tärkeää. Nyt alussa olen ottanut näytille näitä vanhoja nallejani. Kun saan nurkan tai paikan, jossa voi näyttää myös muuta. Toistaiseksi suurin osa on vielä paikkaansa odottamassa pahvilaatikossa tai sen päällä. 

Aitta alkaa olla melkein valmis, vaikka on tuntunut siltä, ettei siitä valmista saa, koska viimeksi korjasin sen seinän takaa vanhaa viljaa pois maasta. Hiiret ovat kuljettaneet sitä seinän raosta aittaan. Pienillä puun oksilla kaivoin niitä viljan jyviä seinän raosta pois. Joten ei riitä aina pelkkä aitta, vaan pitää katsoa, mitä on seinän takana. Luulin aluksi, että siellä voi olla vanhoja viljasäkkejä, onneksi vain maassa oli jyviä. Aitta on tehty jatkoksi toiseen ulkorakennukseen 1920-luvulla. 

Kun käyn aitassa tarkastamassa, olen huomannut, että eukalyptys hajuinen desifiointiaine on ollut hyvä karkottamaan hiiriä. Suihkutan sitä aina joskus mankelin kivien sekaan ja muualle, ja niin on selvästi hävinnyt jötökset.

Lattian maalauksesta luovuttiin toistaiseksi, kun katsottiin maalin hintoja, sekin maksaisi 100 euron paikkeilla. Joten piakkoin saa kantaa sinne viisi vanhaa koulupulpettia koulunäyttelyä varten. Nekin täytyy pestä ensin, nyt kesällä ulkona on hyvä työskennellä. Tämä talo on rauhallisella paikalla. Ei ole koko kylä näkemässä mitä touhuan taas kuten oli Ranskassa kylän keskellä asuessani, ulko-ovellani pikkukadulla oli minulla usein työmaa. Välillä löytöjeni pesua, välillä maalausta, korjausta, petsausta, saksanpähkinävärillä maalausta, puutoukkamyrkky käsittelyä... 

Ei tylsisty elämässä, kun jokainen päivä alkaa näillä "rakennushommilla".