Kivitalosta puutaloon

Alla kuva kotimuseosta Lézanista keskiaikaisesta 1100-luvun talostani. Kolmikerroksisen talon alakerta on ollut alkuaan eläinsuoja. Kylätalot keskustassa vanhoissa kortteleissa ovat vierivieressä kiinni toisiinsa rakennettu. Keskiajalla asuttiin eläinten kanssa, maatalon elukat lämmittivät samalla talon, niin on minulle kerrottu. Hygieniasta ei ollut tietoa. Kadut ovat kapeita hevosrattaita varten. Kuumana kesänä viileys säilyy tiheään rakennetuilla kivikaduilla. Talot kommunikoivat toisiaan, vaikka myöhemmin ne kohdat on tukittu, ja kylä oli ympäröity muureilla ulkopuolelta, niin se oli suojassa barbaarien hyökkäyksiltä, kertoi kylän vanhus. Minunkin talo on piilossa labyrintissa, se ei ollut paras mahdollinen museopaikka.

Kun nyt vertaa tuota jättikokoista nukketaloa uuteen kuvaan alla Suomessa, jossa se on huoneen nurkassa oikealla, huomaa, että pienet tilat olivat Ranskassa, kun alakerrassa oli kaarikatto muurattuine kiviseinineen. 

Ei Suomessakaan talon toisessa päässä ole kovin suuria tiloja, museo saa käyttöönsä vanhan salin. Myöhemmin uudet omistajat ovat 80-luvulla tehneet salista kaksi huonetta, joten se väliseinä, ei kantava, vaan levyllä tehty, täytyy purkaa. Niin saadaan alkuperäinen iso sali museoksi. Lisäksi tapetoidaan ja muutenkin sisustetaan kodinomaiseksi, hauskaksi kotimuseoksi, nallehuumorilla höystettynä. Ideariihi käynnissä.

Ulkorakennuksista saa tehtyä lisää näyttelypaikkaa. Siivoomista ja järjestelyä riittää koko kevääksi. Kun on nähty viime aikoina sukulaisia, ystäviä, tuttavia, on tullut puheeksi nämä uudet suunnitelmamme, on jo kutsuttu vieraita taloon kesällä. Mutta pitää saada valmista siihen mennessä, kuten kuvista näkyy, kotimuseo on nyt täynnä pahvilaatikkoja ja kaikki aarteet ovat piilossa. 

Uusia pähkinöitä purtavaksi. Tässä yksi. Miten saa aitan vanhan lankkulattian puhtaaksi monista suurista öljytahroista? Siellä on koneita kai korjattu.

Talossa on myös ulkoterassi, jossa voi kesällä kahvia tarjoilla kahvikakkuineen. Vuonna 2000, kun museon perustin, se ei ollut alkuaan ollenkaan minun ideani, vaan konditoria tai teetupa, koska kokkaus oli harrastus. Mutta käytäntö pakotti muuttamaan suunnitelmani ja kuin tuulesta temmasin museo-idean, koska puitteet olivat historialliset. Niin ne ajatukset muuttuvat.

 

Alimmaisessa kuvassa oikealla näkyy salin ovi ja väliseinä, joka pienentää museotilaa, siksi se puretaan entiselleen.

Tämä talo on vuodelta 1834, aloitettu rakentamaan jo 1825. Mutta remonttia on tehty paljon, muuten olisi se jo raunioina. Ulkopuolelta talo vaatii vielä maalausta. 

Salitila on siihen rakennettu myöhemmin, vaikka sitä ei yhtään huomaa ulkoa eikä sisäpuolelta, niin samanlainen se on.

Suomessa nautin nyt sydämestäni variksien rääkkynästä metsäisen luonnon keskellä, kun Ranskassa olen tottunut vain pulujen elämään lähiympäristössäni. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2026!

https://authorbeckyjohnen.wordpress.com/tag/charlie-brown/
 

Tämän vanhan kalenterikuvan löysin yksi kerta, kun tavaroitani järjestelin. Se on 2000-luvun alkuvuosilta. Nyt se oli minulle puhutteleva, koska kilpikonnan hitaudella tai etanan vauhtia on muuttokuormani kulkenut, mutta eteenpäin kuitenkin ja nyt se on perillä Suomessa. 
 

Nostalgiaa

https://mondedalice2.canalblog.com/archives/2018/02/18/36153471.html  Surffailin netissä ja löysin kotimuseostani paljon kuvia, joita yksi museokävijä oli ottanut vuonna 2018. Ne ovat vain alakerrasta, ei yhtään kuvaa yläkerrasta, jossa oli koulunäyttely, ja paljon muuta, kokoelmasta toinen puoli.

En ole ennen niitä huomannut. Mukava yllätys. Nostalgista, kun kaikki oli vielä siellä esillä. 

Tässä yksi kuvista, jossa pyykkitupa ennen vanhaan. 

HYVÄÄ JOULUA!

Koulun uskontokirjasta vuodelta 1959.

 

Museopaivakirja tekoälyssä

 

Uudet ympyrät

Kuraleikit on leikitty nyt tämän leikkimökin osalta, sillä alkaa nyt uusi aika, kun nallet valtaavat sen. Joten siistiä täytyy.

Isot nallevanhukset pääsevät tänne vanhaan mökkiin kahvikutsuille. 

Nyt teen vain pinnallisen siivouksen, keväällä voi pestä lattian ja maton. 

Vanhassa maatalossa on paljon ulkorakennuksia, joita suunnitellaan nyt kotimuseon erilaisiksi näyttelytiloiksi.  

Nalleista puheenollen. Olen ollut vanhojen nallejen keräilijä vuodesta 1986, kun näin sydäntä liikuttavat kokoelmat Lontoon Lapsuudenmuseossa ja yhdessä toisessa museossa Lontoossa. 

Vanhoilla ja uusilla nalleilla on suuri ero. Uudet ovat tehdasmaista persoonatonta sarjatyötä, vanhat persoonallisia, usein käsityötä ja reissussa rähjääntyneitä.  

Toiset ovat uuden ystäviä, minä olen vanhan ystävä. Historia kiehtoo tarinoineen.

Tänään oltiin siskojen kanssa naapurikaupungin joulumarkkinoilla, joka tarkoittaa käsityömarkkinoita. Siellä oli kaikenlaisia käsityöläisiä, joiden työ on suurella vaivalla ja kekseliäisyydellä ajan kanssa tehty kuten ennen tehtiin. Kun ovesta meni sisälle, tungosta oli, näki, miten suositut markkinat ne ovat. Sen jälkeen mentiin Prismaan. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Toisaalta saamme kiittää, kun meillä ruokaa on yllin kyllin kaupan hyllyillä tarjolla, mutta joulun kaupallisuus kaikenlaisine krääsäineen on turhuuden markkinoita. Nykylapset taitavat tuntea vain joulupukin ja tontut, tärkein joulun sanoma on sivuutettu, se vaikutelma.

 

 

 

 

Tämä talon nurkkien kuntoon laittaminen on tervetullutta uutta touhua Ranskan elon jälkeen. Siellä elämä on rajoittunut talon sisälle ja kävelyretkiin ympäristössään. Minulla ei ole siellä ulkotilaa, pihaa. 

Nyt polttopuiden kanto sisälle puuvajastakin on mukavaa ja erilaista elämää, olenhan siihen jo lapsena tottunut kotona. 

Korona pandemian ollessa pahimmillaan, elinympyrät pienenivät. Nyt ne avartuvat uudestaan.

Pakkaus pähkinöitä purtavaksi

Tässä kuvassa yksi ongelmani, kun suunnittelin sen pakkaamista muutama vuosi sitten, miten ihmeessä saan nämä isot rattaat ehjänä Suomeen? Kaikki vanhat nuken-ja lastenvaunut ja rattaat pitää kuljettaa kuormassa kuomu alas taivutettuna, muuten ne vievät liikaa tilaa ja menevät helposti rikki. Muiden vaunujen kuomut sain painettua alas, mutta tämän en, koska rautakohta on ruostunut. 

Nämä hienot lasten rattaat ovat sata vuotta vanhat, vanhoja valokuvia katsellessa näkee tuollaisia.

Ajan kanssa keksii ratkaisuja. Toin Lidl kaupasta yksi kevät ison vahvan kukkalaatikon ja puolilaatikoita, joista rakensin noiden rattaiden päälle kopan suojaksi, se ympäröi koko rattaita. Epämääräiseltä näyttävä hökkeli rakennelmani pelasti nämä, kuten kuvasta näkyy.

Kiitos Lidl kauppaa runsaasta pahvilaatikko varastostaan. Kaikenlaisia laatikoita ei noissa supermarketeissa ole aina saatavilla, mutta kun aikaa oli ympäri vuotta niitä hakea. 

Ihmeesti monet vaunut kulkivat myös ehjinä, kuten vuoden 1910 isopyöräiset luxusvaunut. Vaikka sota-ajan isot mustat puuvaunut tulivat perille kahdessa osassa, saatiin ne onneksi koottua ehjiksi. Ne ovat ensimmäinen löytöni St Christolin naapurikylän kirpparilta vuonna 2000, silloin, kun minun kokoelmani oli vielä pieni.

Nuket ja nallet lähtivät, sanoi Simone

 

Kuvassa muuttoauto perillä Ranskassa. Se tuli nyt 26.marraskuuta Suomesta Lézanin kyläämme noin 3000km hakemaan nuket ja nallet. Siinä meidän topsecret. Olimme paikan päällä kaksoissiskon kanssa kuormaa valmistelemassa. Koko ajan ajatuksenani oli, että annoin talosta autoon vietäväksi ainakin tärkeimmät, koska varmaa ei ollut mahtuuko ne kaikki 42m2 kuorma-autoon. 

18 tonnia painava ja 10m pitkä auto oli kylämme kunnan mielestä liian suuri lähimmälle isolle parkkipaikalle 100metrin päähän. Joten kaikki jouduttiin viemään pienemmällä paketti autolla monta kertaa kauimmaiselle parkkipaikalle. 

Tavarat saapuivat Suomeen maanantaina 1.päivä joulukuuta. Me tulimme siskon kanssa 4.päivä, joten isosisko oli kuormaa vastassa Suomessa.

Nyt ollaan oltu tarkastamassa, jos on tullut vahinkoja matkassa. Jokaisen laatikon kävin läpi niiden lähtiessä ja nyt myös matkan jälkeen sama rutiini, se on kesken vielä. 

Siinä 40 vuoden elämäntyöni, jonka aloin 1985 Helsingin yksiööni muuttaessani. 

Ranskalaiset ystävät Gilles ja Sébastien seurasivat tapahtumaa sivusta ja vähän murehtivat, tuleeko kaikki ehjänä perille. He ovat nähneet kotimuseoni alun ja lopun siellä pikku kylässä. Yksi kyläläinen, Simone, joka myös oli nähnyt ne kaikki museon vuodet, sanoi, että nuket ja nallet lähtivät. Kaikella on aikansa, tuli siitä mieleen.

Taloni toimi museovarastona viimeiset vuodet, kaikki paikat olivat täynnä laatikkoja. Jäljelle jäivät itse tekemäni isot nallet laatikkoineen, joita on vielä lähes 100.

Kun ovesta astuu nyt sisälle taloon, on kuin astuisi "tyhjään navettaan", josta lehmät ja muut elukat on viety pois. Kaikki, mikä on täyttänyt elämäni vuosikaudet.

Mutta helpottunut olen, kun talo tyhjeni, se on näyttänyt mahdottomalta toteuttaa, toisaalta yhtä utopistiselta kuin vuonna 2000 kotimuseon perustaminen. 

Pakkaaminen oli työmaatani ensin puolitoista vuotta ja sen jälkeen vielä, kun löytyi parempia laatikoita. Kaikki laatikot ovat lähialueiden supermarketeista, ostoskeskuksista ilmaiseksi saatuja, joita joutui välillä suurentamaan tai pienentämään nukketaloja tai muuta varten.

Äidin Postissa lähettämät pari isoa nukke-ja nalle laatikkoa vuonna 2000 museon aloitusta varten lisääntyivät viimeisen 25 vuoden aikana yli 400 laatikkoon koulupulpetteja yms. unohtamatta. Menestystä niillä oli, tyhjiin kaikki olisi muuten rauennut.

Elämäni ensimmäinen nallenäyttely kokemus on Helsingin kauppatorilta, jossa olin kerran 90-luvulla provencelaiskankaista tekemieni pikkunallejen kanssa standilla. Se oli hauskaa, kun ihmisiä tuli katsomaan käsityötäni, vaikka en saanut myytyä ainuttakaan. Museotoiminta on samanlaista, näkee ihmisiä ja ympärillä tapahtuu. Lopuksi muutama sana kokoelmastani.

Alla muuttoauto on saapunut Suomeen, jossa tavaroita kootaan sisälle. 

Kuten alussa sanoin, että suurena salaisuutena tämä Nukkenallemuseo kulki kuorma-autossa tuhansia kilometrejä Etelä-Ranskasta Suomeen.

Vanhimpia aarteita oli piilotettu yöpöydän sisälle, sen, joka museossa toimi teatterina. Toinen hyvä piilo oli puukirstu. Ne paketoin vielä pakettipaperilla. Toisen kätkössä oli englantilainen kuolleen lapsen muistoksi tehty surunukke 1850-60-luvulta ja toisen piilossa oli 1780-luvulta prinsessapukuinen vahanukke.

Tarinoita historian kätköistä riittää tässä kotimuseossa...Ei tylsisty. Se on elämänsuola.

Ikimuistoinen kouluaine

60-luvulla alakoulussa meillä oli aineen aiheena Tarvasjoella:"Jos minulla olisi siivet". 

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Vuodesta 1998 lähtien Suomen Itsenäisyyspäivät olen viettänyt Etelä-Ranskassa kotonani, vuodesta 2004 alkaen internetistä Suomea siellä seuraamalla. Tämä vuosi 2025 on siitä erilainen, että olen nyt kotoväen kanssa Suomessa Itsenisyyspäivän juhlassa mukana. 

 

Koko tämä 2025 syksy on ollut kuin yhtä lentoa. Tämän kuvan otin Finnairin lentokoneessa viime torstaina, kun lennettiin siskon kanssa Nizzasta Helsinkiin.

Viimeksi täällä blogissani sanoin, että elämäni palapelista puuttuu yksi palanen, se on nyt löydetty. Kerron enemmän myöhemmin.