Tämä nalle ei ole vielä päässyt esille. Siitä tulee Steiff mieleen, vaikka ei olisi Steiff. Mahtaako sillä olla entisen omistajan vaatteet päällä, voi olla 100-vuotias kengännappi silmineen. Se on saanut oikein kengätkin jalkaansa. Siihen aikaan kaikilla lapsilla ei ollut edes kenkiä, kun elämä oli köyhää.
Tässä yllä tyhjä saksalainen 1920-luvun autiotalo, joka alkaa elää uudestaan Suomessa. Yhdessä huoneessa siinä on palanen Suomen historiaa...
Täytyy seurata aikaansa, sanoi kerran velipoika.
Tässä Forssan kirpparilöytö. On hyvä lukea välillä vähän vanhempaakin sanomalehteä eikä aina vaan uutta. Saa ajattelemisenaihetta.
Tässä kuvissa yksi kirpparilöytöni Loimaalta, 8 euroa meni Ekotorin hyväksi.
Toisaalta silloin tällaiset "unohdetut" persoonalliset muistot tulevat julkisiksi ajankuviksi kaikkien yhteisiksi kertomaan ei vain yhden ihmisen tarinaa, vaan kaikkien aikansa ihmisten. Se on valoisa puoli tällä "tuuliajollakin".
Jos on paljon tavaraa ja vähän tilaa, voi säilyttää muutaman muistona ja loput jättää jälkimaailmalle. Siinä yksi vaihtoehto vinttejä siivotessa. Kunpa ei roskiin menisi silti kenenkään työ. Olen nähnyt Ranskassa ulkoilma kirpputorilla miten arvokastakin vanhaa tavaraa lojuu sateessa jonkun myyjän standilla, kuka sellaista enää ostaa.
Tällä tuntemattoman Allin hienolla kasvistolla on tuuria, kun se pääsee kunniapaikalle koulunäyttelyyn. Ja samalla 8 euroa meni hyvään tarkoitukseen.
Tuulen viemää, amerikkalaisen elokuvan nimen mukaan, ei aina tiedä minne tuuli vie...
Kuvassa päiväkirja, jonka sain ystävältäni Tertulta. Hän oli ensimmäinen ystävä kylässä Ranskassa, kun olin juuri joulukuussa ostanut talon Lézan kylästä vuonna 1998.
Siellä me kaksistaan ihmeteltiin uutta kotiani, joka oli vielä suuri salaisuus perhettäni ajatellen.
Nyt, kun viimeksi Ranskassa ollessa sain tuon kirjan käsiini yllättäen kirjahyllystä, ihastelin siinä kauniita 1800-luvun kuuluisien taiteilijoiden maalauksista tehtyjä kuvia. Ja puhuttelevia olivat Raamatun lauseet sivujen ohessa.
Terttu on ollut Suomen Lähetysseuran työssä. Marseillen toimipaikassa kävin minäkin ja tutustuin myös muihin Lähetysseurassa. Ulkomailla yksin ollessa tällaiset Suomen tukikohdat ovat tuttuja ja turvallisia paikkoja vieraassa maassa. Kuten Lontoossa Suomen Merimieskirkko.
Heti ajattelin, että selkäreppuun tuo kirja pitää mahtua paluumatkalle Suomeen. Voin alkaa kirjoittaa siihen päiväkirjaa käsin kuten viime vuosina on ollut tapana, ettei unohdu käsinkirjoitus. Ensimmäiset sivut on jo kirjoitettu. Nyt tai ei koskaan.
Kirja on päivitetty 1998, tuo vuosiluku on minulle symbolinen ja ikimuistettava. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, että se kirja nyt osui käsiini kaiken tavarapaljouden keskeltä. Miksi juuri tämä? Koska nyt olin Ranskan matkalla päinvastoin myymässä tätä taloani, tavallaan ympyrä on sulkeutumassa. En voi välttyä ajatuksilta, mitä kaikkea mahtuu näihin 28 vuoteen, tapahtumarikasta on ollut. Kiittää saan Ranskan vuosistani. En minä tieltäni eksynyt, oikeassa paikassa olin. En silloin melkein 30 vuotta sitten olisi varmaan uskonut, mitä tuleman pitää tämän talon mukana. Ihmeellinen on elämä, kuten amerikkalaisessa jouluelokuvassa sanotaan.
Silloin olin nuori ja rohkea. Nyt olen vähemmän nuori. Mutta ei tylsisty elämässä, kun löytää aina uutta horisontissa.
Aika on kaikella. Alkua ja loppua.
Dixie seuraa taas pilven päältä, sen tassun jäljet jäivät Etelä-Ranskaan, mutta ne löytyvät myös Etelä-Suomesta, joten vahdittavaa on ollut ja on edelleen kuvan mukaan. Onneksi meillä ihmisillä on muistot! Toista haukkua ei ole vielä saatu.
Tässä muutamia kuvia uusista kotimuseon nurkista, nurkka nurkalta, joita valmistuu. Nukketalot alkavat elämään, kun ne autiotaloina täyttyvät uudestaan.
Kun ostin tämän pienen nukketalon Salon de Provence antiikkimarkkinoilta jo vuosia sitten, en tiennyt mitä se kuvasi eivätkä kai myyjätkään, tai sitten he eivät sanoneet, ajattelivat, että se voisi estää ostoksen, kiinnostukseni siitä. Mutta myöhemmin selvisi ja viimeistään silloin, kun katoliset museokävijät sen näkivät. Vainajan valvojaiset, se esittää lapsen kuolemaa. Pieni posliininen kuollut nukkelapsi makaa vuohen vetämissä rattaissa. 1900-luvun alkua, lapsikuolleisuus oli korkea.
Kerran yksi museokävijä kertoi, että tuonne suruhuoneeseen oli lapsilta pääsy kielletty. Yksi lapsi oli kuitenkin astunut huoneeseen ilman lupaa ja samassa hänestä oli tullut kuuromykkä lopun iäkseen.
Vanhoissa nukketaloissa kuvataan kaikkea, laidasta laitaan, ilosta suruun, syntymästä kuolemaan, sodasta rauhaan... Ne ovat realistisia tavallaan. Nykyajan kiiltokuvatodellisuus on toista.
Tein videon uusista järjestelyistä. Kun vitriinejä ei ole ainakaan toistaiseksi, kokoelmaa olen järjestänyt vanhojen huonekalujen sisälle. Lisäksi jatkoin pakettien avaamista ja nukketalojen täyttämistä. Jos niiden pakkaamisesta oli kova homma, kaiken uudelleen esille saamiseksi aikaa menee. Kaikki vanhat nukketaloni on kalustettu, vain yksi amerikkalainen on kalustamatta, se vaatii kunnostamista sitä ennen. Monet nukketalot olen ostanut kalustamattomana ja sitten olen kalustanut niitä ajanmukaisesti vähitellen. Sisustamista se on, vain pienemmässä koossa kuin tavallisesti. Osa nukketaloista on alkuperäisissä kalusteissaan.
Pandemian aikana sain kalustettua monta, koska oli tylsää, kun museo oli kiinni ja kontaktit loppuivat. Poikkeuksillisina aikoina tekee sellaista, mitä ei muuten aina tulisi tehtyä. Tai ainakin alkuun on vaikea päästä. Ja saa uusia ideoita, kuten Nukkenallemuseon tarinasta kuvakirjani, joita olen tehnyt jo 9kpl, 10. on tekeillä. https://www.cewe.fr/
Video liikkuu liian nopeasti. Sitä voi hidastaa käsin liikuttamalla. Tein sen Microsoft Clipchamp ohjelmalla. Ei se ennen ole noin nopeasti liikkunut.
Kun kokoelmani oli pieni Nukkenallemuseon ensimmäisinä vuosina ja se koostui enimmäkseen itse tekemistäni nalleista, ehdotin Nîmes kaupungille nallenäyttelyä. He eivät antaneet arvoa ehdotukselleni, happamia, sanoi kettu pihlajan marjoista. Mutta varastivat ideani. Sitävastoin he ottivat yhteyttä kuuluisaan lakimieheen, jolla oli suurella rahalla ostettuja nallemerkkejä kokoelma. Niistä tehtiin näyttely Nîmes kaupungin moneen paikkaan ja lisättiin joukkoon muita uudempia nalleja uusin vaattein. Niin kaupunki oli kuin valloitettu nallekarhuilla. Kävin siellä näyttelyssä katsomassa haikein mielin. Ajattelin, että minulla ei ole noita kuuluisia merkkejä ja 100-vuotiaita.
Mutta niinpä sain idean. Kotona maalla Suomessa kammiossa on 100-vuotiaan pappani vanha suuri reessä pidetty isännän talvitakki, jossa on lampaankarvavuori. Kun menin seuraavan kerran Suomeen Ranskasta kammio oli ensimmäisiä paikkoja, josta hain talvitakin. Näin hienon lampaankarvan sen sisällä ja irroitin sen. Siitä tuli tämä mustakarvainen nalle ja kaksikin. Niin voin minäkin puhua siitä lähtien, että täällä museossa on 100-vuotias.
Vuodet kuluivat. Kokoelmani karttui vähitellen. Vuodesta 2004 tietokonekurssin käytyäni ja tietokoneen ostettuani alkoi tapahtua. Menestystä tuli ja sain kaikkia kuuluisia nallemerkkejä netistä ostettua. Steiff nallejakin tuli mukaan, sitä maailman kuuluisinta merkkiä.
Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sanoi vanha kansa.
Nämä viimeiset viikot ovat kuluneet kaksoissiskon kanssa matkalla. Näistä kuvista alla voi arvata, missä me olimme.
Menomatka alkoi Onnibussilla Helsinkiin ehtoolla ja sitten Finnairin yölennolla Helsingistä Tukholmaan, josta seuraavana aamuna aikainen suora Norwegian lento Montpellierhen. Flixbussilla sieltä Nîmesiin, josta bussilla tunnin matka Lézaniin. Mutta lentokentältä ei lähde suoraa bussia Nîmesiin, vaan pitää ensin mennä Montpelliern rautatieasemalle Saint-Roch. Sieltä lähtee raitsikka pienemmälle linja-autoasemalle Sabines, josta pääsee Flixbussiin.
Paluumatka bussilla Lézanista Nîmesiin, josta Flixbussilla yli 4 tuntia Nizzan lentokentälle. Provencessa on mahtavat vuoristomaisemat. Nizzasta suora Norwegian yölento Helsinkiin. Seuraavana päivänä Onnibussilla kotiin.
Vaikka nykymaailmassa meillä on kaikki mahdolliset menopelit, matkustaminen on raskasta. Ainakin silloin, jos määränpää on monen mutkan takana. Joka paikkaan ei pääse lentäen kuin menisi "linnuntietä".
https://www.merriam-webster.com/dictionary/travail
Etelä-Ranskaan taas kerran tiemme vei. Kuinka monta kertaa vielä? Saa nähdä.
Siellä kesä jatkui.
Yllä kuva naapurikylästä Massillargues-Attuechista, jossa olimme kävelyllä.
Sisko halusi kuvata oliivipuita. Minä olen niihin maisemiin jo tottunut. Aasit on aina hauska kuvauskohde, niitä siellä näkee paljon.
Kauppareisut tehdään nykyään jalkapatikalla retkeilytietä pitkin yli 10km yhteen suuntaan ja tullaan bussilla takaisin, kun ei ole enää autoa. Hyvät bussiliikenne yhteydet on siellä maaseudulla. Kahdella eurolla pääsee joka paikkaan.
Alimmassa kuvassa Lidl kaupan kassit täynnä sapuskaa. Toisaalta on Lézan kylässänikin supermarketti, mutta on kalliimpi ja huonommat valikoimat. Muutenkin on mukava vähän reissailla ympäristössä eikä aina vain pysyä pienissä omissa kyläympyröissä.
Täytyy päästä tuulettumaan. Se on aina matkustamisen hyvä puoli, menee sitten naapurimaisemiin tai kauemmas. Niin tulee etäisyyttä arkipäivään. Ja näkee kaiken taas vähän uusin silmin.
Paluumatkalla meillä oli Nîmesissä pitkä odotusaika, koska piti varata aikaa, jos sattui joku bussi olemaan myöhässä, jotta kerkisi siihen lentokentälle menevään Flixbussiin. Kotikylä Lézanista tultiin ensin tunnin koulubussilla, joka kiertää kaikki pikkukylät koululaisia hakemassa. Matkan varrella kuljetaan vuoristokylien läpi. Ihmeesti iso bussi mahtuu joka ahtaaseen ja mutkaiseen paikkaan kulkemaan. Lisäksi vauhti on kova, ei sattunut törmäyksiä silti. Siitä ei aina tiedä, minkälainen on sää syksyllä, joka voi tehdä vaikeaksi koko matkan. Bussivuoroja oli juuri peruttu siksi muutama viikko sitten. Kun Nîmesin rautatieasemalle asti pääsee, siitä pitää mennä vielä kaupunkibussilla lähes asemaa vastapäätä olevalta pysäkiltä pienemmälle Parnasse linja-autoasemalle, josta lähtee Flixbus.
Rautatieasemalla juotiin expressot pain au chocolat-leivonnaisen kanssa. Kuvassa näkyy kahvilan hieno taulu, joka minun piti kuvata. Vanha aika on siinä esillä konkreettisesti nyt 2000-vuosisadalla.
Miten monta eri bussia tähänkin matkaan mahtui? Onneksi ei myöhästytty ainoastakaan, ettei matka katkennut sen takia. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kotona ollaan.
Viime postauksessani kyselin pappan veljen motiiveja kauas maailmalle lähdöstään. Meillä kaikilla on omat syymme milloin mihinkin.
Miksi minä näitä kuvia tänne lisään vähän väliä?
Kotimuseon sulkeminen Ranskassa oli minulle kova pala. Onni on avata se Suomessa.
Serkkujen treffit Pitkäjärven myllyllä Somerolehti artikkeleineen toivat eilen tänne yhden kaukaisen sukulaisen, joka on tehnyt sukututkimusta. Hän on saanut nimensä entisiltä sukupolvilta, joten se oli tuttu. Mutta muuten yllätyttiin, kuten monesti tuolla serkkujen tapahtumassa, ei tunne heitä kaikkia tai ei ole koskaan nähnyt. Sukusiteet ovat katkenneet nykymaailmassa useasti. Ja monia heistä on lapsena nähnyt viimeksi.
Mutta tämä vierailu toi mieleeni veljeni puheet viime päivinä Akustista, Vihtori pappan nuorimmaisesta veljestä, joka lähti Amerikkaan 1900-luvun alkupäivinä eikä tullut koskaan takaisin. Sitä olen ihmetellyt, mikä lie hänen elämäntarinansa.
Katsoin illalla netistä mitä Akustin nimellä löytyy, en ole ennen löytänyt näitä tietoja:
https://gw.geneanet.org/hhameenoja?lang=fi&n=simila&p=august+eerikinpoika
Suuri uutinen oli, että meillä on Amerikassa pikkuserkkuja. Tuolla Akustilla oli siellä 10 lapsinen perhe ja suomalainen vaimo. Lisäksi näin netistä, että Amerikan kansalaisuudella hän oli 1.maailmansodassa Amerikan lipun alla.
Tässä otteita Harri HÄMEENOJAn sukututkimusesta:
"Yhdysvaltojen Ensimmäisen maailmansodan kutsunnat 1917-1918 - August Simila".
Nyt selvisi pappan velipojan elämäntie. Mahtaako kukaan lähisukulaisista olla koskaan käynyt siellä Amerikassa häntä katsomassa. 60-luvulla matkustelu ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. Mutta oli hänellä oma iso perhe lähellä.
Hancock, Houghton, Michigan, United States of America, sinne voisi joskus tilaisuuden tullen mennä katsomaan Akustin hautaa. Ei unohdu kukaan. Miksi piti lähteä silloin 1900-luvun alussa kauas maailman merille? Miksi moni lähti?
Tämä kuvan lipasto yllä sopii hyvin kahden 1800-luvun nukketalon esillepanoon. Ja klaffiin ja laatikoihin saa myös tavaraa. Niin kotimuseopalapeli täyttyy vähitellen. Järjestystä sekamelskan keskelle. Kotini Ranskassa oli lopulta museovarastona pahimmat pandemiavuodet vuoteen 2025 asti, kun sen suljin.
Näitä lipastoja olen odottanut kuin kuuta nousevaa omalle uudelle kunniapaikalleen järjestykseen. Isä haudassaan kääntyy ja on tyytyväinen.
Siinä ne olivat terassilla yön yli pressun alla tuulettumassa odottamassa pesua tänään. Laatikot pois paikoiltaan kaikki on helpompaa pestä ja näki, ettei ole puutoukka vahinkoa yhtään. Isompi lipasto vietiin jo sisään ilman laatikkojaan, muuten liian painava kantaa.
Onneksi maailmassa löytyy auttavia käsipareja, kaksin käsin ei paljon mitään saa aikaiseksi, sen Ranskassa sain huomata.
Kapioarkku museopaikallaan. Nahkaremmeillä saatiin se kannettua ulkoa sisälle, voi kuvitella 100 kiloiseksi. Terassilla pesin sen, ja siellä se tuulettui ja kuivasi monta päivää. Vasemmanpuoleisen jalan sain korjattua, onneksi puuttuva osa oli tallella, kun sen ostin kirpparilta.
Keskeneräistä on vielä kuten kuvasta näkyy, mutta pala palalta tämä valmistuu kuin palapeli. Verhotkin on jo ikkunoissa, lähes 9m meni neljään ikkunaan pellavaa.
Nallet saivat hyvän paikan keppihevosen kanssa.
Siinä on myös kaksipäinen kangasnukke, toinen pää on valkoinen ja toinen musta, Amerikan historiaa.
Korihatullinen nalle vasemmalla on muisto korona-ajalta, jolloin ostin sen, niin unohtui paha korona vähäksi aikaa. Nallella ei ole enää korvia, joten löysin sille kesäisen hatun ja essun.
Oikealla näkyvät isot lasihyllyt paketissa vielä ja puupölkkyjalat reunoihin. Siihen saa monta nukketaloa esille kolmelle hyllylle.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jokioisten_Pappilamuseo
https://peda.net/jokioinen/perusopetus/miinan-koulu/luokat/5/monialainen/pappilanmuseo
https://www.hameenheimoliitto.fi/
https://www.jokioinen.fi/kulttuuri-ja-matkailu/matkailu/tutustumiskohteita/museot/
Tässä linkkejä Jokioisten Pappilamuseosta. Olin siellä 80-luvulla ja nyt halusin sinne uudestaan, koska oli jäänyt hyvät muistot. Sovittiin aika puhelimessa ja niin pääsi kesä-ajan ulkopuolellakin. Kiitos yhdistystoiminnan ja vapaaehtoistyön.
Siinä Suomen maaseudun pikkukylien ihmeitä. Aikamatka kauas toiseen maailmaan.
Tässä kuviani, joista tein videon. Yksi kuvakulma. Voin tehdä vielä toisen videon siskon kuvista.
Kun olin Ranskassa, ajattelin minne haluan mennä Suomessa, kun kerran kotimaahan pääsen.
Pappan ja mamman haudoille, molempien, äidin ja isän vanhempien, haluan päästä katsomaan. Lisäksi sodassa kaatuneen isän veljen haudalle. Kun lapsena käskettiin isän puhua sota-ajasta, hän kertoi, että sodassa kaatunut veli tuli uniin ja kysyi, jos isä on muistanut käydä hänen haudallaan.
Kun puhuin siitä isosiskolle, hän sanoi, että siellä me olimme kerran perheen kanssa ja otettiin valokuva. En muistanut sitä. Pyysin siskoa hakemaan esille sen kuvan. Hän haki kuva-albumin ja siitä se löytyi ja muita kuvia 70-luvulta. Olimme silloin päässeet ylioppilaaksi kaksoissiskon kanssa ja meillä oli yllä ylioppilashame. Joten se oli 50 vuotta sitten 1976.
Viime aikoina käytiin noilla haudoilla. Isovanhemmat molempien vanhempien puolelta ovat syntyneet 1800-luvulla, joten tehtiin aikamatka sukujuurille. Nähtiin myös tätien ja setien hautoja. Lisäksi muita tuttuja hautoja. Oma tunnelmansa on hautausmaalla, rajan takana on kaikki.
Kun on asunut ulkomailla kaukana kotoa, ei vain juhlapyhät anna syytä muistaa omaisiaan.
Asiasta toiseen. Isosiskon albumista löysi samalla 70-luvun muita kuvamuistoja. Kun lähtee hakemaan yhtä muistoa jostakin, voi samalla löytää 100 muuta. Tässä 70-lukua kaksoissiskon ja perheen kanssa.
Tuo ensimmäinen kuva taitaa olla otettu meistä Turun tai jonkun muun kaupungin rautatieasemalla. Ensimmäiset värikuvat eivät väreiltään olleet luonnollisia tai värit ovat muuttuneet myöhemmin.
Seuraavassa kuvassa me ollaan isän ja veljien kanssa kattohommissa tikapuilla. Ketjuna kädestä käteen saatiin tiilet katolle. Maatalossa kaikki kantoi kortensa kekoon. Kuvia työn teossa on vähemmän otettu. On varmaankin ajateltu, että se on arkista elämää. Mutta hyvä, kun arkeakaan ei unohdeta.
Marimekkomuotia. Isosisko on ottanut meistä paljon kuvia.
Valokuva-albumit uuteen eloon ja printtikuvat!
Nykymaailmamme on liiaksi digimaailma. Otetaan paljon kuvia, mutta ne voivat hävitä helposti kuin tuhka tuuleen.
Nämä kaksoset ovat nyt tulevan kotimuseon takana. Sisko tarjoaa tilat ja minä kokoelman. Toisaalta on minulla koko ajan perhe ollut tukijoukkona maailmallakin ollessani, ei yksin kauas pääsisi. Unohtamatta ystäviä ja tuttuja.
Keinuhevosen vein Ranskaan siihen aikaan, kun voi lentokoneeseen vielä ottaa matkalaukun tai muuta tavaraa sen sijaan, ilmaiseksi, nykyään ei voi, muuta kuin selkärepun tyylisen.
Ostin hepan Helsingistä Fasaani antiikkiliikkeestä. Se oli niin iso ja painava, että jätin matkalaukun Suomeen, jotta sain vietyä tämän uuden löytöni. Kun saavuin Ranskaan, lentokentällä pakettiani hakiessa ilmoitettiin, että sitä ei ole saatavilla heti, se on kadoksissa tai tullin erikoistarkastuksessa. Harmitti, jos se oli kokonaan hävinnyt. Muutama päivä kului kotiin palattuani, kun ovikello soi. Erikoiskuljetuksena tämä hevonen tuli oven taakse suurena yllätyksenä. Onni onnettomuudessa.
Monen vaivan takana on museo kokoon tullut vähitellen vuosikymmenien aikana vuodesta 1985 alkaen. Kokoelmaani kartutin Ranskassa kuin Ali Baban luolaa. Kaikki vanha toi menestystä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ali_Baba
Nyt hevonen on palannut kotimaahansa minun mukanani. Sillä on vielä tärkeä tehtävä täällä kotimuseossa ihmisten ihailtavana. Toista olisi, jos se olisi unohdettuna jossakin piilossa sen jälkeen, kun sen entinen omistaja on kuollut. Elinkaari on kaikella, kierrätys sitä jatkaa.
Onnellinen oli se lapsi, joka sai tällaisen hienon keinuhevosen joskus 30-luvulla, kun oli lama-aikaa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pula-aika
https://www.wanhaelias.fi/tuote/ihastuttava-vanha-keinuheppa/ Wanhalla Eliaksella on samanmallinen heppa, vaikka erivärinen, ja siellä liikkeessä se ajotetaan 1930-luvulle.
Nyt on jo syyskuu. Kesä täällä uudessa kodissa maaseudun rauhassa luonnon helmassa on ollut kotoisa ja ihana. Joka päivä sai syödä villimansikoita ympäriinsä, sitten vadelmia, myöhemmin mustikoita, puolukoita...
Punaisen hevostallin seinällä kuvassa taustalla näkyy viinirypäleitä kasvavan ja ne alkavat olla kypsiä.
Tässä Dixie kuvattuna Etelä-Ranskassa Sevenneillä, kun meillä oli vielä tämä hauska suren penikka. Ikävä on kova, Dixie meni yli sateenkaaren. Mutta nyt saadaan kiittää paljon niistä vuosista, kun saatiin tämä lemmikki päiviemme iloksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/Rainbow_Bridge_(pets)
Lahjaa on tämä elämä.
Arkku on ollut Ypäjällä tammi-marraskuusta 2025, jolloin sen ostin kirpparilta odottamassa pääsyä uuteen kotiinsa, vanha arkku vanhoja nalleja varten. Sinne niitä mahtuu.
Pitkän aikaa on ajateltu mahtuuko se autoon, jaksetaanko se nostaa autoon ja sieltä pois, aina ei ole apujoukkoja ympärillä, sen sain kokea myös Ranskassa useasti. Mutta hätä keinot keksii, sanoi vanha kansa.
Sanoin isosiskolle arkkua mittaillessani silmilläni, että arvioida voi sen mahtuvan. Sisko mittasi ja totesi, mahtuu se, joten tuumasta toimeen. Meitä oli kaksi aluksi, mutta kyllä lopulta apujoukkoja ilmestyi ihmeesti paikalle.
Iso painava huonekalu piti saada tukevasti autoon kiinnitettyä vahvalla kuljetusnauhalla, ettei se liiku ja riko auton takaikkunaa. Nostimme sen korkeaan autoon vähitellen, ensin kahdelle puutelineelle auton viereen, sitten sisälle. Nahkaremmit ovat suuri apu painavaa huonekalua kantaessa.
Siinä se oli terassilla tuulettumassa ja odottamassa pesua. Yksi jalka oli korjausta varten.
Viime päivät olen sen ympärillä touhunnut. Pesty on jo ja onnistuin korjaamaan yhden rikki mennen jalan, josta osa oli irtonaisena mukana onneksi.
Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Niin voisi varmaankin sanoa myös näistä vanhoista huonekaluista. Kenen elämäntarina mahtaa kätkeytyä tähän kapioarkkuun.
Nyt arkulla on uusi elämä kotimuseossa. Hauskuuttaa museokävijöitä hauskoilla nallevanhuksilla. Huumorinkukkia se on sitten täynnä. Niitä, joista jo edesmennyt historianopettaja meille koulussa puhui.
Opettajien monet opetukset olen pistänyt korvan taakse, vaikka en koulusta aina tykännyt. Nyt sitten kotimuseossa on ikikoulu elämänikäistä oppimista varten. Oppia ikä kaikki. Aina syntyy uutta.
Olen kaivanut muutossa esille vanhoja kirjojani. Tässä ote yhdestä, jonka toin Lontoossa ollessani au pairina 1986. Francis Gayn The Friendship Bookeissa on aina uudestaan luettavia elämänopetuksia.
https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/koulu-100-vuotta-sitten-suomessa.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/100-vuotta-sitten-ranskassa.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulunayttelyn-tarinoita-sielta-taalta.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulut-videoina.html
https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/08/merkkausliinoista-puheenollen.html
Tein aitan koulunäyttelystä harjoituksen ja otin kuvia, joista tein videon yllä. Vertauksen vuoksi linkkejä aikaisempiin koulunäyttelystä Ranskassa tekemiini videoihin. Siellä esillä olivat enimmäkseen pulpeteissa itse tekemäni nallet, nyt otin vanhoja nalleja pulpetteihin, koska helpommin saatavilla. Kaikkia paketteja en ole vielä avannut, koska ei niille ole vakiopaikkaa. Lisäksi suurin osa itse tekemistäni jäi vielä Ranskaan.
Tuonne aittaan ei voi ympärivuotta jättää nalleja ja koulurekvisiittaa pulpetteihin, koska siellä on ollut hiiriongelma. Toisaalta eukalyptus hajuinen desifiointiaine on ollut hyvä karkottamaan noita tuholaisia.
Vain silloin otan koulurekvisiitan esille, kun on tulossa väkeä enemmän museoon. Esille pantavaa tavaraa on paljon pulpetit täyteen. Vintistä löydettyjä oman perheen koulukirjoja, vihkoja, piirustuksia, kaikkea, mitä ennen on koulussa ollut käytössä. Ollaan opittu säilyttämään ne muistona vintissä vanhempiemme ja tätiemme tapaan kuten ennen oli tapana vähän kaikkialla, kun oli isot vintit.
Seija ystävältä saatiin lainaksi koulutavaroita jo 2000-luvun alussa, koska kokoelmani oli alussa pieni. Siitä sain idean tuohon koulunäyttelyyn, hain kotoa Suomesta omaa koulutavaraa, lisäksi piti löytää vähitellen vanhoja koulupulpetteja, kirpputori-, ostomyynti-, antiikkimarkkinat yms. tavaraa, se monipuolisti kotimuseota.
Opetustauluja yms. olen löytänyt lisää Suomeen tuloni jälkeen. Suomalainen koulu tulee nyt enemmän esille.
Koulusta tuli suosittu osa museota, koska kaikilla on koulumuistoja ja nykyajan lasten on opettavaista nähdä minkälaista oli ennen. Yksi ranskalainen mies sanoi kaihoisasti vanhat 60-luvun koulupiirustukset seinillä nähtyään, hänellä ei ole enää mitään jäljellä...Ranskassa tuhoisat katastrofitulvat ovat tuhonneet monen kodin. 2000-luvun alussa oli sellaiset, joissa muutamissa naapurikylissä kylän keskusta peittyi tulvaveden alle, vain katot näkyivät uutiskuvissa. Suomalaisena sellaista tuhoa ei ole koskaan elämässäni nähnyt. Koko Ranska suri tulvauhrien mukana. Ranskalaiset ovat solidaarisia. Oli liikuttavaa nähdä uutisissa miten kaukaa riennettiin apuun, toisaalta nähtiin myös miten varkaat paljastuivat ihmisten joukosta. Ihmisen hyvä ja huono puoli tuli esille onnettomuudessa.
Takaisin tähän päivään.
Pitkäjärven myllyn elokuun tapahtuman jälkeen sain potkun persuksiin, nyt tai ei koskaan, täytyy saada heti valmista ja koulupulpetit aittaan tavaroineen. Näytti vaan vähän toivottamalta aitan loputon siivous, niin kuin tarpeeksi hyväksi ei sitä saisi. Mutta ison vanhan myllyn puitteet mallina rohkaisivat.
https://museopaivakirja.blogspot.com/2026/05/kun-kissa-on-poissa-hiiret-tanssivat.html
Yllä linkki mahdottomasta tehtävästäni.
Pulpetit piti myös pestä kaksi kertaa terassilla, ennen niiden esille ottamista, vuosien kulutus näkyi. Yksi vaikeimmista siivottavista aitassa oli mankeli isoine painokivineen, joista jokainen kivi oli käännettävä. Niiden alla oli hiirien pesäpaikkoja, siltä näytti. Yksi kivi oli niin suuri, että pitkän aikaa ajattelin, ei voi sitä siirtää. Sitten yksi kerta myöhemmin päässä välähti. Ulkorakennuksessa olin nähnyt kangen, sellaisen, jota isä aikoinaan käytti heinäpellon seipäiden tekoa varten. Näin vielä sieluni silmin isän seipään teossa 60-70-luvuilla, jolloin meillä kotona oli lehmiä. Otin painavan kangen käteeni ja vein sen aittaan. Kanki ison kiven reunaan ja sitten koko painoillani kääntämään kiveä. Kyllä se nousi ja niin sain hiirten jätökset siivottua, hiukan sumutin päälle sitä niiden suuresti inhoamaa eukalyptus hajua. Tarkkailen aina välillä mankelin päällä olevia kiviä, ei ole niiden välissä pahemmin näkynyt hiirien jälkiä.
Aitan hirsiseiniä piti myös pestä. Vaatekaappi mikä lie, oli myös puhdistetteva kattoaan myöten. Sinne saan varastoitua kaikkea kylmän talven kestävää. Iso viljalaari perällä on aina ollut kiinni, joten se on pysynyt sisältä ok. Toisin kuin se pienempi, joka oli aina auki ja piti poistaa kokonaan.
Aitan lattia on kulunut ja pitäisi hioa. Minä tyydyin pesemään sitä. Mutta siitä pesusta ei meinannut loppua tulla, koska aina vaan tuli likaista vettä. Lopulta ajattelin Pitkäjärven kolmikerroksisen myllyn nähtyäni, että antaa olla. Vanhat tilat on eri asia kuin uudet tai sisätilat. Ensi kesänä voi tehdä lattiasta paremman.
Koulunäyttelystä puheenollen. Yhden koululaisen tavarat edustavat kaikkien koululaisten tavaroita, ajankuva. Vaikka erilaisia ollaan, tärkeysjärjestys on jo lapsillakin. Me kannoimme kaksoissiskon kanssa koululaukussa kittilän kiviä tien varrelta yhtä tarpeellisina kuin koulukirjat. Niin saatiin hypätä kittilää (ruutua) naapurin Tarjan kanssa koulun jälkeen. 60-luvulla käveltiin Tarvasjoen Seppälänkylästä Suurilan alakouluun. Vasta seuraavana vuonna saatiin pyörät.
Kuka ei ole nähnyt "Tuulen viemää" elokuvaa? Ennen TV:stä tulivat klassikot, silloin 60-70-luvuilla, niitä me aina katseltiin kaksoissiskon kanssa, koululäksyt meinasivat unohtua, kun elokuvat kiinnostivat enemmän.
Toisaalta vanhat elokuvat ovat täynnä historiaa, vanhaa kulttuuria, kevyemmässä muodossa kuin koulukirjoissa. Tuostakin elokuvasta Amerikan historiaa oppii näkemään, vaikka sitä arvosteltaisiin.
https://vintti.yle.fi/www.yle.fi/teema/elokuvat/kino_klassikko/id13604.html
Takaisin nukketaloihin.
Minulla on englantilainen iso Handicrafts nukketalo, joka on tehty intialaisista teelaatikoista, kierrätystä. Malleja tai kaavoja sai ostaa Handicrafts valmistajalta.
Tein yhdestä nurkasta tälle amerikkalaista plantaasitaloa muistuttavalle Handicrafts talolle oman nurkan, kun sain sen sopimaan ulkorakennuksesta löydetyn lipaston päälle ja kaapin sisälle osan Nooan arkeistani. Seinään laitoin puuvillanviljelys peltoa esittävän koulutaulun, löytö Forssan kirpparilta. Vieressä oikealla on Ranskasta tuodun vanhan yöpöydän päällä "Setä Tuomon tupa", joka kertoo mustien tarinaa.
Joten huonekalut, joilla tavarat ovat näytillä, ovat vähän kaikkea, mutta ne tuovat esiin elämää ennen ja nyt, hyvässä ja pahassa.
https://www.dollshousespastandpresent.co.uk/Magazine/Issue-12-March-2012/Page-5
https://ktminiatures.blogspot.com/2010/05/handicrafts-annual-1929.html
Dollshousespastandpresent.co.uk-sivuilla he kuvasivat nukketaloani, koska siinä on alkuperäiset tapetit, paitsi terassi on pitänyt uusia katolle. Olen korjaillut sitä taloa sen jälkeen, kun se tuli postissa Englannista vuosia sitten. Kuvia flickr.com sivuilla alla. Ranskasta tänne Suomeen muutossa pakkasin sen niin tukevasti yltympäri, että se pysyi koossa.
https://www.flickr.com/photos/100souvenirs/albums/72157627537460651/
Kaappi alla kätkee sisälleen Nooan arkkejani. Petsasin kaapin sisältä kuten toisen mustan kaapin.
Ylimmäisessä kuvassa näkyy oikealla tummanpunaista pellavaverhoa, jota ostin 8,5m neljään ikkunaan, pitää ostaa vielä puoli metriä. Nyt on kodikkaampaa kun ikkunat on verhottu.
Esille laitettaavaa olisi, mutta mihin ne saa? Siinä pähkinöitä taas purtavaksi.
Olin taas kerran joskus vuonna 1995 Gardin alueella Etelä-Ranskassa Anduzessa Mission Timothéessa vapaaehtoistyössä, joka mahdollisti samalla käydä katsomassa myynnissä olevia taloja lähistöllä. Talo-suunnitelma, jonka olin saanut vuonna 1992 siellä pääsiäislomalla ollessa. Pikkuhiljaa vuosien varrella toteutin unelmaani.
Kerran päätin mennä Marseilleen Suomen Lähetysseuraan vierailulle kuten Lontoossa ollessani olin suomalaisia tapaamassa Lontoon Merimieskirkolla. Nämä Suomi-paikat ovat kotoisia tukikohtia maailmalla kaukana kotimaata.
Olin sopinut Lähetysseuran työntekijän Seijan kanssa, että tulen sinne. Hän tulisi vastaan minua Marseillen rautatieasemalle. Sitten tuli se päivä, jolloin nousin junaan Nîmes kaupungista n.43km Anduzesta.
Seikkailu alkoi. Mutta minä erehdyin junasta ja se kulki päinvastaiseen suuntaan. Kun tajusin olevani väärässä junassa, tuli paniikki. Onneksi junia kulki usein ja selvisin oikeaan junaan Marseilleen, vaikka tunnin myöhässä. Juna kulki kovaa vauhtia tällä kertaa oikeaan osoitteeseen, se rauhoitti. Lopulta olin perillä Marseillen suurella rautatieasemalla, jossa kova ihmisvilinä, valtava ihmisvirta joka ilmansuuntaan. Ei voi verrata Helsingin rautatieasemaan, joka on pieni sen rinnalla. Joten tunsin olevani eksyksissä, kun astuin ulos junasta tähän suureen tuntemattomaan maailmaan. Ajattelin, että ei ole toivoa, että minua voisi odottaa vielä tunnin myöhästymisen jälkeen. Mutta sitten huomasin, että siellä kaukana Seija seisoi uskollisesti junan läheisellä tuloraiteella katse kiinnitettynä tiukasti minuun eksyneeseen suomalaiseen.
Meidät suomalaiset tunnetaan aika hyvin ulkomailla ulkonäöstä, minä arvailen välillä maailmalla, kuka mahtaa olla suomalainen varsinkin tietyissä ympyröissä.
Muistan aina sen tilanteen, kun taustalla rautatieasemalla soi kovaäänisestä klassinen musiikki Maurice Ravelin Boléro. https://www.youtube.com/watch?v=xTrTZp2YoxQ
Siitä lähtien me ollaan oltu Seijan kanssa ystäviä. Hän on ollut miehensä kanssa Nukkenallemuseon tukijoukkoja 2000-luvun alusta asti.
Alla kuvia näiden ystävien vierailusta täällä uudessa kodissa, johon on tekeillä Ranskassa alkanut kotimuseo.
Seija otti kuvan nallejen piknikistä. Hän tulee Englannista miehensä kanssa, siellä nallekulttuuri on erilainen kuin Suomessa. Nallejen piknikillä on yli 100 vuotta vanha historia.
https://en.wikipedia.org/wiki/Teddy_Bears%27_Picnic
https://en.wikipedia.org/wiki/Teddy_Bears%27_Picnic#/media/File:Teddy_Bears'_Picnic_ad_1908.jpeg
