Lentäen ja apostolinkyydillä

Tässä pappanalle odottamassa kotimatkaa Suomeen. Se on yksi niistä nalleista, joka sai erikoiskuljetuksen selkärepussani. Ei uskaltanut sitä jättää kuorma-auto kuljetukseen. Tunnearvot ovat ne kaikkein suurimpia arvoja, joita ei voi rahassa mitata.

Kun kokoelmani oli pieni Nukkenallemuseon ensimmäisinä vuosina ja se koostui enimmäkseen itse tekemistäni nalleista, ehdotin Nîmes kaupungille nallenäyttelyä. He eivät antaneet arvoa ehdotukselleni, happamia, sanoi kettu pihlajan marjoista. Mutta varastivat ideani. Sitävastoin he ottivat yhteyttä kuuluisaan lakimieheen, jolla oli suurella rahalla ostettuja nallemerkkejä kokoelma. Niistä tehtiin näyttely Nîmes kaupungin moneen paikkaan ja lisättiin joukkoon muita uudempia nalleja uusin vaattein. Niin kaupunki oli kuin valloitettu nallekarhuilla. Kävin siellä näyttelyssä katsomassa haikein mielin. Ajattelin, että minulla ei ole noita kuuluisia merkkejä ja 100-vuotiaita. 

Mutta niinpä sain idean. Kotona maalla Suomessa kammiossa on 100-vuotiaan pappani vanha suuri reessä pidetty isännän talvitakki, jossa on lampaankarvavuori. Kun menin seuraavan kerran Suomeen Ranskasta kammio oli ensimmäisiä paikkoja, josta hain talvitakin. Näin hienon lampaankarvan sen sisällä ja irroitin sen. Siitä tuli tämä mustakarvainen nalle ja kaksikin. Niin voin minäkin puhua siitä lähtien, että täällä museossa on 100-vuotias.

Vuodet kuluivat. Kokoelmani karttui vähitellen. Vuodesta 2004 tietokonekurssin käytyäni ja tietokoneen ostettuani alkoi tapahtua. Menestystä tuli ja sain kaikkia kuuluisia nallemerkkejä netistä ostettua. Steiff nallejakin tuli mukaan, sitä maailman kuuluisinta merkkiä.

Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sanoi vanha kansa.

Nämä viimeiset viikot ovat kuluneet kaksoissiskon kanssa matkalla. Näistä kuvista alla voi arvata, missä me olimme.

Menomatka alkoi Onnibussilla Helsinkiin ehtoolla ja sitten Finnairin yölennolla Helsingistä Tukholmaan, josta seuraavana aamuna aikainen suora Norwegian lento Montpellierhen. Flixbussilla sieltä Nîmesiin, josta bussilla tunnin matka Lézaniin. Mutta lentokentältä ei lähde suoraa bussia Nîmesiin, vaan pitää ensin mennä Montpelliern rautatieasemalle Saint-Roch. Sieltä lähtee raitsikka pienemmälle linja-autoasemalle Sabines, josta pääsee Flixbussiin.

Paluumatka bussilla Lézanista Nîmesiin, josta Flixbussilla yli 4 tuntia Nizzan lentokentälle. Provencessa on mahtavat vuoristomaisemat. Nizzasta suora Norwegian yölento Helsinkiin. Seuraavana päivänä Onnibussilla kotiin.

Vaikka nykymaailmassa meillä on kaikki mahdolliset menopelit, matkustaminen on raskasta. Ainakin silloin, jos määränpää on monen mutkan takana. Joka paikkaan ei pääse lentäen kuin menisi "linnuntietä".

https://www.merriam-webster.com/dictionary/travail 

Etelä-Ranskaan taas kerran tiemme vei. Kuinka monta kertaa vielä? Saa nähdä.

Siellä kesä jatkui.  

 

Yllä kuva naapurikylästä Massillargues-Attuechista, jossa olimme kävelyllä.

Sisko halusi kuvata oliivipuita. Minä olen niihin maisemiin jo tottunut. Aasit on aina hauska kuvauskohde, niitä siellä näkee paljon.

Kauppareisut tehdään nykyään jalkapatikalla retkeilytietä pitkin yli 10km yhteen suuntaan ja tullaan bussilla takaisin, kun ei ole enää autoa. Hyvät bussiliikenne yhteydet on siellä maaseudulla. Kahdella eurolla pääsee joka paikkaan.

Alimmassa kuvassa Lidl kaupan kassit täynnä sapuskaa. Toisaalta on Lézan kylässänikin supermarketti, mutta on kalliimpi ja huonommat valikoimat. Muutenkin on mukava vähän reissailla ympäristössä eikä aina vain pysyä pienissä omissa kyläympyröissä. 

Täytyy päästä tuulettumaan. Se on aina matkustamisen hyvä puoli, menee sitten naapurimaisemiin tai kauemmas. Niin tulee etäisyyttä arkipäivään. Ja näkee kaiken taas vähän uusin silmin.

Paluumatkalla meillä oli Nîmesissä pitkä odotusaika, koska piti varata aikaa, jos sattui joku bussi olemaan myöhässä, jotta kerkisi siihen lentokentälle menevään Flixbussiin. Kotikylä Lézanista tultiin ensin tunnin koulubussilla, joka kiertää kaikki pikkukylät koululaisia hakemassa. Matkan varrella kuljetaan vuoristokylien läpi. Ihmeesti iso bussi mahtuu joka ahtaaseen ja mutkaiseen paikkaan kulkemaan. Lisäksi vauhti on kova, ei sattunut törmäyksiä silti. Siitä ei aina tiedä, minkälainen on sää syksyllä, joka voi tehdä vaikeaksi koko matkan. Bussivuoroja oli juuri peruttu siksi muutama viikko sitten. Kun Nîmesin rautatieasemalle asti pääsee, siitä pitää mennä vielä kaupunkibussilla lähes asemaa vastapäätä olevalta pysäkiltä pienemmälle Parnasse linja-autoasemalle, josta lähtee Flixbus.

Rautatieasemalla juotiin expressot pain au chocolat-leivonnaisen kanssa. Kuvassa näkyy kahvilan hieno taulu, joka minun piti kuvata. Vanha aika on siinä esillä konkreettisesti nyt 2000-vuosisadalla.

Miten monta eri bussia tähänkin matkaan mahtui? Onneksi ei myöhästytty ainoastakaan, ettei matka katkennut sen takia. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kotona ollaan. 

Onni on...

Isän klaffilipasto on nyt uudella paikallaan. Sain siihen mahtumaan kaksi 1800-luvun nukketaloa. Vasemmanpuoleinen lehtisahatyö on saksalainen, valmistaja Otto Maier Ravensburg. Oikeanpuoleinen kaapin päällä on uusin hankintani alkuvuonna Saksasta, savukeittiö kaapin muodossa hollantilaiseen tapaan, ootrattu kuten klaffilipasto. 

Viime postauksessani kyselin pappan veljen motiiveja kauas maailmalle lähdöstään. Meillä kaikilla on omat syymme milloin mihinkin.

Miksi minä näitä kuvia tänne lisään vähän väliä? 

Kotimuseon sulkeminen Ranskassa oli minulle kova pala. Onni on avata se Suomessa.

 

 
 

Akustin jalanjäjillä

Serkkujen treffit Pitkäjärven myllyllä Somerolehti artikkeleineen toivat eilen tänne yhden kaukaisen sukulaisen, joka on tehnyt sukututkimusta. Hän on saanut nimensä entisiltä sukupolvilta, joten se oli tuttu. Mutta muuten yllätyttiin, kuten monesti tuolla serkkujen tapahtumassa, ei tunne heitä kaikkia tai ei ole koskaan nähnyt. Sukusiteet ovat katkenneet nykymaailmassa useasti. Ja monia heistä on lapsena nähnyt viimeksi.

Mutta tämä vierailu toi mieleeni veljeni puheet viime päivinä Akustista, Vihtori pappan nuorimmaisesta veljestä, joka lähti Amerikkaan 1900-luvun alkupäivinä eikä tullut koskaan takaisin. Sitä olen ihmetellyt, mikä lie hänen elämäntarinansa. 

Katsoin illalla netistä mitä Akustin nimellä löytyy, en ole ennen löytänyt näitä tietoja: 

https://gw.geneanet.org/hhameenoja?lang=fi&n=simila&p=august+eerikinpoika

Suuri uutinen oli, että meillä on Amerikassa pikkuserkkuja. Tuolla Akustilla oli siellä 10 lapsinen perhe ja suomalainen vaimo. Lisäksi näin netistä, että Amerikan kansalaisuudella hän oli 1.maailmansodassa Amerikan lipun alla.  

Tässä otteita Harri HÄMEENOJAn sukututkimusesta: 

  "Yhdysvaltojen Ensimmäisen maailmansodan kutsunnat 1917-1918 - August Simila".

Kuollut helmikuussa 1969 - Houghton, Michigan, United States, ikä kuollessa 82 vuotta vanha

Haudattu    1969 - Hancock, Houghton, Michigan, United States of America"

Nyt selvisi pappan velipojan elämäntie. Mahtaako kukaan lähisukulaisista olla koskaan käynyt siellä Amerikassa häntä katsomassa. 60-luvulla matkustelu ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. Mutta oli hänellä oma iso perhe lähellä.

Hancock, Houghton, Michigan, United States of America, sinne voisi joskus tilaisuuden tullen mennä katsomaan Akustin hautaa. Ei unohdu kukaan. Miksi piti lähteä silloin 1900-luvun alussa kauas maailman merille? Miksi moni lähti? 

Kuin kuuta nousevaa...

Tämä klaffilipasto on odottanut pääsyä uuteen kotiin vuosikaudet Ypäjällä. Autossa näkyy toinen lipasto, joka minulla oli Helsingissä asuessani 1985-1990-luvulle asti. Isä antoi ne meille kaksoissiskon kanssa.

Tämä kuvan lipasto yllä sopii hyvin kahden 1800-luvun nukketalon esillepanoon. Ja klaffiin ja laatikoihin saa myös tavaraa. Niin kotimuseopalapeli täyttyy vähitellen. Järjestystä sekamelskan keskelle. Kotini Ranskassa oli lopulta museovarastona pahimmat pandemiavuodet vuoteen 2025 asti, kun sen suljin. 

Näitä lipastoja olen odottanut kuin kuuta nousevaa omalle uudelle kunniapaikalleen järjestykseen. Isä haudassaan kääntyy ja on tyytyväinen.

Siinä ne olivat terassilla yön yli pressun alla tuulettumassa odottamassa pesua tänään. Laatikot pois paikoiltaan kaikki on helpompaa pestä ja näki, ettei ole puutoukka vahinkoa yhtään. Isompi lipasto vietiin jo sisään ilman laatikkojaan, muuten liian painava kantaa.

Onneksi maailmassa löytyy auttavia käsipareja, kaksin käsin ei paljon mitään saa aikaiseksi, sen Ranskassa sain huomata.

Palapelin kärsivällisyyttä

Kapioarkku museopaikallaan. Nahkaremmeillä saatiin se kannettua ulkoa sisälle, voi kuvitella 100 kiloiseksi. Terassilla pesin sen, ja siellä se tuulettui ja kuivasi monta päivää. Vasemmanpuoleisen jalan sain korjattua, onneksi puuttuva osa oli tallella, kun sen ostin kirpparilta.

Keskeneräistä on vielä kuten kuvasta näkyy, mutta pala palalta tämä valmistuu kuin palapeli. Verhotkin on jo ikkunoissa, lähes 9m meni neljään ikkunaan pellavaa.

 

Nallet saivat hyvän paikan keppihevosen kanssa.

Siinä on myös kaksipäinen kangasnukke, toinen pää on valkoinen ja toinen musta, Amerikan historiaa. 

Korihatullinen nalle vasemmalla on muisto korona-ajalta, jolloin ostin sen, niin unohtui paha korona vähäksi aikaa. Nallella ei ole enää korvia, joten löysin sille kesäisen hatun ja essun.

Oikealla näkyvät isot lasihyllyt paketissa vielä ja puupölkkyjalat reunoihin. Siihen saa monta nukketaloa esille kolmelle hyllylle.

Jokioisten Pappilamuseo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jokioisten_Pappilamuseo

https://peda.net/jokioinen/perusopetus/miinan-koulu/luokat/5/monialainen/pappilanmuseo 

https://www.hameenheimoliitto.fi/ 

https://www.jokioinen.fi/kulttuuri-ja-matkailu/matkailu/tutustumiskohteita/museot/ 

Tässä linkkejä Jokioisten Pappilamuseosta. Olin siellä 80-luvulla ja nyt halusin sinne uudestaan, koska oli jäänyt hyvät muistot. Sovittiin aika puhelimessa ja niin pääsi kesä-ajan ulkopuolellakin. Kiitos yhdistystoiminnan ja vapaaehtoistyön. 

Siinä Suomen maaseudun pikkukylien ihmeitä. Aikamatka kauas toiseen maailmaan. 

Tässä kuviani, joista tein videon. Yksi kuvakulma. Voin tehdä vielä toisen videon siskon kuvista. 

 

70-luvun valokuva-albumista

Kun olin Ranskassa, ajattelin minne haluan mennä Suomessa, kun kerran kotimaahan pääsen. 

Pappan ja mamman haudoille, molempien, äidin ja isän vanhempien, haluan päästä katsomaan. Lisäksi sodassa kaatuneen isän veljen haudalle. Kun lapsena käskettiin isän puhua sota-ajasta, hän kertoi, että sodassa kaatunut veli tuli uniin ja kysyi, jos isä on muistanut käydä hänen haudallaan. 

Kun puhuin siitä isosiskolle, hän sanoi, että siellä me olimme kerran perheen kanssa ja otettiin valokuva. En muistanut sitä. Pyysin siskoa hakemaan esille sen kuvan. Hän haki kuva-albumin ja siitä se löytyi ja muita kuvia 70-luvulta. Olimme silloin päässeet ylioppilaaksi kaksoissiskon kanssa ja meillä oli yllä ylioppilashame. Joten se oli 50 vuotta sitten 1976.

Viime aikoina käytiin noilla haudoilla. Isovanhemmat molempien vanhempien puolelta ovat syntyneet 1800-luvulla, joten tehtiin aikamatka sukujuurille. Nähtiin myös tätien ja setien hautoja. Lisäksi muita tuttuja hautoja. Oma tunnelmansa on hautausmaalla, rajan takana on kaikki. 

Kun on asunut ulkomailla kaukana kotoa, ei vain juhlapyhät anna syytä muistaa omaisiaan.

Asiasta toiseen. Isosiskon albumista löysi samalla 70-luvun muita kuvamuistoja. Kun lähtee hakemaan yhtä muistoa jostakin, voi samalla löytää 100 muuta.  Tässä 70-lukua kaksoissiskon ja perheen kanssa.

Tuo ensimmäinen kuva taitaa olla otettu meistä Turun tai jonkun muun kaupungin rautatieasemalla. Ensimmäiset värikuvat eivät väreiltään olleet luonnollisia tai värit ovat muuttuneet myöhemmin.

Seuraavassa kuvassa me ollaan isän ja veljien kanssa kattohommissa tikapuilla. Ketjuna kädestä käteen saatiin tiilet katolle. Maatalossa kaikki kantoi kortensa kekoon. Kuvia työn teossa on vähemmän otettu. On varmaankin ajateltu, että se on arkista elämää. Mutta hyvä, kun arkeakaan ei unohdeta.

Marimekkomuotia. Isosisko on ottanut meistä paljon kuvia.

Puiston penkillä siskon kanssa, mahtaako olla Turussa, jossa usein käytiin.

Valokuva-albumit uuteen eloon ja printtikuvat!  

Nykymaailmamme on liiaksi digimaailma. Otetaan paljon kuvia, mutta ne voivat hävitä helposti kuin tuhka tuuleen.

Nämä kaksoset ovat nyt tulevan kotimuseon takana. Sisko tarjoaa tilat ja minä kokoelman. Toisaalta on minulla koko ajan perhe ollut tukijoukkona maailmallakin ollessani, ei yksin kauas pääsisi. Unohtamatta ystäviä ja tuttuja.

Ympärivuotinen joulu

Tässä pestään keinuhevosta. Sille keksin uuden paikan varaston sijaan. Paketissa se on ollut marraskuun muuttokuorman jälkeen. Kun olen niitä paketteja avannut, on kuin olisi ympärivuotinen joulu.

Keinuhevosen vein Ranskaan siihen aikaan, kun voi lentokoneeseen vielä ottaa matkalaukun tai muuta tavaraa sen sijaan, ilmaiseksi, nykyään ei voi, muuta kuin selkärepun tyylisen. 

Ostin hepan Helsingistä Fasaani antiikkiliikkeestä. Se oli niin iso ja painava, että jätin matkalaukun Suomeen, jotta sain vietyä tämän uuden löytöni. Kun saavuin Ranskaan, lentokentällä pakettiani hakiessa ilmoitettiin, että sitä ei ole saatavilla heti, se on kadoksissa tai tullin erikoistarkastuksessa. Harmitti, jos se oli kokonaan hävinnyt. Muutama päivä kului kotiin palattuani, kun ovikello soi. Erikoiskuljetuksena tämä hevonen tuli oven taakse suurena yllätyksenä. Onni onnettomuudessa. 

Monen vaivan takana on museo kokoon tullut vähitellen vuosikymmenien aikana vuodesta 1985 alkaen. Kokoelmaani kartutin Ranskassa kuin Ali Baban luolaa. Kaikki vanha toi menestystä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ali_Baba 

Nyt hevonen on palannut kotimaahansa minun mukanani. Sillä on vielä tärkeä tehtävä täällä kotimuseossa ihmisten ihailtavana. Toista olisi, jos se olisi unohdettuna jossakin piilossa sen jälkeen, kun sen entinen omistaja on kuollut. Elinkaari on kaikella, kierrätys sitä jatkaa. 

Onnellinen oli se lapsi, joka sai tällaisen hienon keinuhevosen joskus 30-luvulla, kun oli lama-aikaa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pula-aika 

https://www.wanhaelias.fi/tuote/ihastuttava-vanha-keinuheppa/ Wanhalla Eliaksella on samanmallinen heppa, vaikka erivärinen, ja siellä liikkeessä se ajotetaan 1930-luvulle.

Nyt on jo syyskuu. Kesä täällä uudessa kodissa maaseudun rauhassa luonnon helmassa on ollut kotoisa ja ihana. Joka päivä sai syödä villimansikoita ympäriinsä, sitten vadelmia, myöhemmin mustikoita, puolukoita... 

Punaisen hevostallin seinällä kuvassa taustalla näkyy viinirypäleitä kasvavan ja ne alkavat olla kypsiä.

 

Tässä Dixie kuvattuna Etelä-Ranskassa Sevenneillä, kun meillä oli vielä tämä hauska suren penikka. Ikävä on kova, Dixie meni yli sateenkaaren. Mutta nyt saadaan kiittää paljon niistä vuosista, kun saatiin tämä lemmikki päiviemme iloksi. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Rainbow_Bridge_(pets)

Lahjaa on tämä elämä. 

Salaperäinen kapioarkku

https://museopaivakirja.blogspot.com/2025/02/siskot-salapoliiseina.html 

Tässä kuljetettavan kapioarkun mitat:110cm x 61 x 85cm ja painoa ties 100kg. Siinä nyt uusi tehtävä kuin suurta härkää sarvista vietäisiin.

Arkku on ollut Ypäjällä tammi-marraskuusta 2025, jolloin sen ostin kirpparilta odottamassa pääsyä uuteen kotiinsa, vanha arkku vanhoja nalleja varten. Sinne niitä mahtuu.

Pitkän aikaa on ajateltu mahtuuko se autoon, jaksetaanko se nostaa autoon ja sieltä pois, aina ei ole apujoukkoja ympärillä, sen sain kokea myös Ranskassa useasti. Mutta hätä keinot keksii, sanoi vanha kansa.

Sanoin isosiskolle arkkua mittaillessani silmilläni, että arvioida voi sen mahtuvan. Sisko mittasi ja totesi, mahtuu se, joten tuumasta toimeen. Meitä oli kaksi aluksi, mutta kyllä lopulta apujoukkoja ilmestyi ihmeesti paikalle.

Iso painava huonekalu piti saada tukevasti autoon kiinnitettyä vahvalla kuljetusnauhalla, ettei se liiku ja riko auton takaikkunaa. Nostimme sen korkeaan autoon vähitellen, ensin kahdelle puutelineelle auton viereen, sitten sisälle. Nahkaremmit ovat suuri apu painavaa huonekalua kantaessa. 

Siinä se oli terassilla tuulettumassa ja odottamassa pesua. Yksi jalka oli korjausta varten.

Viime päivät olen sen ympärillä touhunnut. Pesty on jo ja onnistuin korjaamaan yhden rikki mennen jalan, josta osa oli irtonaisena mukana onneksi.

Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Niin voisi varmaankin sanoa myös näistä vanhoista huonekaluista. Kenen elämäntarina mahtaa kätkeytyä tähän kapioarkkuun.

Nyt arkulla on uusi elämä kotimuseossa. Hauskuuttaa museokävijöitä hauskoilla nallevanhuksilla. Huumorinkukkia se on sitten täynnä. Niitä, joista jo edesmennyt historianopettaja meille koulussa puhui. 

Opettajien  monet opetukset olen pistänyt korvan taakse, vaikka en koulusta aina tykännyt. Nyt sitten kotimuseossa on ikikoulu elämänikäistä oppimista varten. Oppia ikä kaikki. Aina syntyy uutta.

Olen kaivanut muutossa esille vanhoja kirjojani. Tässä ote yhdestä, jonka toin Lontoossa ollessani au pairina 1986. Francis Gayn The Friendship Bookeissa on aina uudestaan luettavia elämänopetuksia.  

 

Kouluharjoitus aitassa

Aitan oven vasemmalla puolella on savesta valamani karhu toivottamassa vierailijat tervetulleeksi. Tein sen yhdellä lyhyellä keramiikkakurssilla, jonne sattumalta "jouduin". Samalla tein pari muuta museokylttiä, toisen ovensuuhun ja toisen kylään kadun varrelle ohjaamaan tietä museoon, koska se oli siellä Etelä-Ranskassa keskiaikaisessa labyrintissa piilossa, vaikea löytää. Tämä nyt Suomessa oleva kyltti ei Ranskassa päässyt koskaan esille. Se on nyt vasta täällä löytänyt oman paikkansa, kuin enteellinen olisi ollut. 

 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/koulu-100-vuotta-sitten-suomessa.html

https://museopaivakirja.blogspot.com/2014/08/100-vuotta-sitten-ranskassa.html 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulunayttelyn-tarinoita-sielta-taalta.html

https://museopaivakirja.blogspot.com/2021/10/koulut-videoina.html 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2024/08/merkkausliinoista-puheenollen.html 

Tein aitan koulunäyttelystä harjoituksen ja otin kuvia, joista tein videon yllä. Vertauksen vuoksi linkkejä aikaisempiin koulunäyttelystä Ranskassa tekemiini videoihin. Siellä esillä olivat enimmäkseen pulpeteissa itse tekemäni nallet, nyt otin vanhoja nalleja pulpetteihin, koska helpommin saatavilla. Kaikkia paketteja en ole vielä avannut, koska ei niille ole vakiopaikkaa. Lisäksi suurin osa itse tekemistäni jäi vielä Ranskaan.

Tuonne aittaan ei voi ympärivuotta jättää nalleja ja koulurekvisiittaa pulpetteihin, koska siellä on ollut hiiriongelma. Toisaalta eukalyptus hajuinen desifiointiaine on ollut hyvä karkottamaan noita tuholaisia. 

Vain silloin otan koulurekvisiitan esille, kun on tulossa väkeä enemmän museoon. Esille pantavaa tavaraa on paljon pulpetit täyteen. Vintistä löydettyjä oman perheen koulukirjoja, vihkoja, piirustuksia, kaikkea, mitä ennen on koulussa ollut käytössä. Ollaan opittu säilyttämään ne muistona vintissä vanhempiemme ja tätiemme tapaan kuten ennen oli tapana vähän kaikkialla, kun oli isot vintit. 

Seija ystävältä saatiin lainaksi koulutavaroita jo 2000-luvun alussa, koska kokoelmani oli alussa pieni. Siitä sain idean tuohon koulunäyttelyyn, hain kotoa Suomesta omaa koulutavaraa, lisäksi piti löytää vähitellen vanhoja koulupulpetteja, kirpputori-, ostomyynti-, antiikkimarkkinat yms. tavaraa, se monipuolisti kotimuseota. 

Opetustauluja yms. olen löytänyt lisää Suomeen tuloni jälkeen. Suomalainen koulu tulee nyt enemmän esille.

Koulusta tuli suosittu osa museota, koska kaikilla on koulumuistoja ja nykyajan lasten on opettavaista nähdä minkälaista oli ennen. Yksi ranskalainen mies sanoi kaihoisasti vanhat 60-luvun koulupiirustukset seinillä nähtyään, hänellä ei ole enää mitään jäljellä...Ranskassa tuhoisat katastrofitulvat ovat tuhonneet monen kodin. 2000-luvun alussa oli sellaiset, joissa muutamissa naapurikylissä kylän keskusta peittyi tulvaveden alle, vain katot näkyivät uutiskuvissa. Suomalaisena sellaista tuhoa ei ole koskaan elämässäni nähnyt. Koko Ranska suri tulvauhrien mukana. Ranskalaiset ovat solidaarisia. Oli liikuttavaa nähdä uutisissa miten kaukaa riennettiin apuun, toisaalta nähtiin myös miten varkaat paljastuivat ihmisten joukosta. Ihmisen hyvä ja huono puoli tuli esille onnettomuudessa.

Takaisin tähän päivään.

Pitkäjärven myllyn elokuun tapahtuman jälkeen sain potkun persuksiin, nyt tai ei koskaan, täytyy saada heti valmista ja koulupulpetit aittaan tavaroineen. Näytti vaan vähän toivottamalta aitan loputon siivous, niin kuin tarpeeksi hyväksi ei sitä saisi. Mutta ison vanhan myllyn puitteet mallina rohkaisivat.

https://museopaivakirja.blogspot.com/2026/05/kun-kissa-on-poissa-hiiret-tanssivat.html

Yllä linkki mahdottomasta tehtävästäni.

Pulpetit piti myös pestä kaksi kertaa terassilla, ennen niiden esille ottamista, vuosien kulutus näkyi. Yksi vaikeimmista siivottavista aitassa oli mankeli isoine painokivineen, joista jokainen kivi oli käännettävä. Niiden alla oli hiirien pesäpaikkoja, siltä näytti. Yksi kivi oli niin suuri, että pitkän aikaa ajattelin, ei voi sitä siirtää. Sitten yksi kerta myöhemmin päässä välähti. Ulkorakennuksessa olin nähnyt kangen, sellaisen, jota isä aikoinaan käytti heinäpellon seipäiden tekoa varten. Näin vielä sieluni silmin isän seipään teossa 60-70-luvuilla, jolloin meillä kotona oli lehmiä. Otin painavan kangen käteeni ja vein sen aittaan. Kanki ison kiven reunaan ja sitten koko painoillani kääntämään kiveä. Kyllä se nousi ja niin sain hiirten jätökset siivottua, hiukan sumutin päälle sitä niiden suuresti inhoamaa eukalyptus hajua. Tarkkailen aina välillä mankelin päällä olevia kiviä, ei ole niiden välissä pahemmin näkynyt hiirien jälkiä.

Aitan hirsiseiniä piti myös pestä. Vaatekaappi mikä lie, oli myös puhdistetteva kattoaan myöten. Sinne saan varastoitua kaikkea kylmän talven kestävää. Iso viljalaari perällä on aina ollut kiinni, joten se on pysynyt sisältä ok. Toisin kuin se pienempi, joka oli aina auki ja piti poistaa kokonaan.

Aitan lattia on kulunut ja pitäisi hioa. Minä tyydyin pesemään sitä. Mutta siitä pesusta ei meinannut loppua tulla, koska aina vaan tuli likaista vettä. Lopulta ajattelin Pitkäjärven kolmikerroksisen myllyn nähtyäni, että antaa olla. Vanhat tilat on eri asia kuin uudet tai sisätilat. Ensi kesänä voi tehdä lattiasta paremman.

Koulunäyttelystä puheenollen. Yhden koululaisen tavarat edustavat kaikkien koululaisten tavaroita, ajankuva. Vaikka erilaisia ollaan, tärkeysjärjestys on jo lapsillakin. Me kannoimme kaksoissiskon kanssa koululaukussa kittilän kiviä tien varrelta yhtä tarpeellisina kuin koulukirjat. Niin saatiin hypätä kittilää (ruutua) naapurin Tarjan kanssa koulun jälkeen. 60-luvulla käveltiin Tarvasjoen Seppälänkylästä Suurilan alakouluun. Vasta seuraavana vuonna saatiin pyörät.

Pähkinöitä purtavaksi

Kuka ei ole nähnyt "Tuulen viemää" elokuvaa? Ennen TV:stä tulivat klassikot, silloin 60-70-luvuilla, niitä me aina katseltiin kaksoissiskon kanssa, koululäksyt meinasivat unohtua, kun elokuvat kiinnostivat enemmän.

Toisaalta vanhat elokuvat ovat täynnä historiaa, vanhaa kulttuuria, kevyemmässä muodossa kuin koulukirjoissa. Tuostakin elokuvasta Amerikan historiaa oppii näkemään, vaikka sitä arvosteltaisiin. 

https://vintti.yle.fi/www.yle.fi/teema/elokuvat/kino_klassikko/id13604.html 

Takaisin nukketaloihin.  

Minulla on englantilainen iso Handicrafts nukketalo, joka on tehty intialaisista teelaatikoista, kierrätystä. Malleja tai kaavoja sai ostaa Handicrafts valmistajalta.

Tein yhdestä nurkasta tälle amerikkalaista plantaasitaloa muistuttavalle Handicrafts talolle oman nurkan, kun sain sen sopimaan ulkorakennuksesta löydetyn lipaston päälle ja kaapin sisälle osan Nooan arkeistani. Seinään laitoin puuvillanviljelys peltoa esittävän koulutaulun, löytö Forssan kirpparilta. Vieressä oikealla on Ranskasta tuodun vanhan yöpöydän päällä "Setä Tuomon tupa", joka kertoo mustien tarinaa. 

Joten huonekalut, joilla tavarat ovat näytillä, ovat vähän kaikkea, mutta ne tuovat esiin elämää ennen ja nyt, hyvässä ja pahassa. 

https://www.dollshousespastandpresent.co.uk/Magazine/Issue-12-March-2012/Page-5

https://ktminiatures.blogspot.com/2010/05/handicrafts-annual-1929.html 

 

Dollshousespastandpresent.co.uk-sivuilla he kuvasivat nukketaloani, koska siinä on alkuperäiset tapetit, paitsi terassi on pitänyt uusia katolle. Olen korjaillut sitä taloa sen jälkeen, kun se tuli postissa Englannista vuosia sitten. Kuvia flickr.com sivuilla alla. Ranskasta tänne Suomeen muutossa pakkasin sen niin tukevasti yltympäri, että se pysyi koossa.

https://www.flickr.com/photos/100souvenirs/albums/72157627537460651/ 

Kaappi alla kätkee sisälleen Nooan arkkejani. Petsasin kaapin sisältä kuten toisen mustan kaapin.

 

Muutama Nooan arkki hakee vielä paikkaansa.

Ylimmäisessä kuvassa näkyy oikealla tummanpunaista pellavaverhoa, jota ostin 8,5m neljään ikkunaan, pitää ostaa vielä puoli metriä. Nyt on kodikkaampaa kun ikkunat on verhottu.

Esille laitettaavaa olisi, mutta mihin ne saa? Siinä pähkinöitä taas purtavaksi.

Museon uskolliset tukijoukot

Olin taas kerran joskus vuonna 1995 Gardin alueella Etelä-Ranskassa Anduzessa Mission Timothéessa vapaaehtoistyössä, joka mahdollisti samalla käydä katsomassa myynnissä olevia taloja lähistöllä. Talo-suunnitelma, jonka olin saanut vuonna 1992 siellä pääsiäislomalla ollessa. Pikkuhiljaa vuosien varrella toteutin unelmaani.

Kerran päätin mennä Marseilleen Suomen Lähetysseuraan vierailulle kuten Lontoossa ollessani olin suomalaisia tapaamassa Lontoon Merimieskirkolla. Nämä Suomi-paikat ovat kotoisia tukikohtia maailmalla kaukana kotimaata.

Olin sopinut Lähetysseuran työntekijän Seijan kanssa, että tulen sinne. Hän tulisi vastaan minua Marseillen rautatieasemalle. Sitten tuli se päivä, jolloin nousin junaan Nîmes kaupungista n.43km Anduzesta. 

Seikkailu alkoi. Mutta minä erehdyin junasta ja se kulki päinvastaiseen suuntaan. Kun tajusin olevani väärässä junassa, tuli paniikki. Onneksi junia kulki usein ja selvisin oikeaan junaan Marseilleen, vaikka tunnin myöhässä. Juna kulki kovaa vauhtia tällä kertaa oikeaan osoitteeseen, se rauhoitti. Lopulta olin perillä Marseillen suurella rautatieasemalla, jossa kova ihmisvilinä, valtava ihmisvirta joka ilmansuuntaan. Ei voi verrata Helsingin rautatieasemaan, joka on pieni sen rinnalla. Joten tunsin olevani eksyksissä, kun astuin ulos junasta tähän suureen tuntemattomaan maailmaan. Ajattelin, että ei ole toivoa, että minua voisi odottaa vielä tunnin myöhästymisen jälkeen. Mutta sitten huomasin, että siellä kaukana Seija seisoi uskollisesti junan läheisellä tuloraiteella katse kiinnitettynä tiukasti minuun eksyneeseen suomalaiseen. 

Meidät suomalaiset tunnetaan aika hyvin ulkomailla ulkonäöstä, minä arvailen välillä maailmalla, kuka mahtaa olla suomalainen varsinkin tietyissä ympyröissä.

Muistan aina sen tilanteen, kun taustalla rautatieasemalla soi kovaäänisestä klassinen musiikki Maurice Ravelin Boléro.  https://www.youtube.com/watch?v=xTrTZp2YoxQ

Siitä lähtien me ollaan oltu Seijan kanssa ystäviä. Hän on ollut miehensä kanssa Nukkenallemuseon tukijoukkoja 2000-luvun alusta asti. 

Alla kuvia näiden ystävien vierailusta täällä uudessa kodissa, johon on tekeillä Ranskassa alkanut kotimuseo.

Seija otti kuvan nallejen piknikistä. Hän tulee Englannista miehensä kanssa, siellä nallekulttuuri on erilainen kuin Suomessa. Nallejen piknikillä on yli 100 vuotta vanha historia.

https://en.wikipedia.org/wiki/Teddy_Bears%27_Picnic 

https://en.wikipedia.org/wiki/Teddy_Bears%27_Picnic#/media/File:Teddy_Bears'_Picnic_ad_1908.jpeg

Missä ja milloin?

Tein videon kuvasarjasta, jossa on viime aikoina ostomyyntiliikkeestä ostamani vanha arkku. Pesin sen, tapetoin vanhalla kukkatapetilla, täytin Andreas Voit Pauline nukella, luonnonvalkoisilla silkkikengillä ja pienellä vihreällä nukketalolla. Kaikilla niillä on salaperäinen tarina... 

 

1800-luvun ootratun arkun ostin Loimaan osto-myyntiliikkeestä. Vuosiluku päältä on kulunut pois, osa kirjaimista jäljellä. Missä lie ollut arkku ja kenen kotona, mitä siinä on pidetty? Nyt se sai uuden paikan ja elämän.

Vanha ruskehtava kukkatapetti on kotoa Ypäjältä, jossa isosisko siivosi sivurakennusta ja avasi seinää. Kun näin vanhaa nättiä tapettia, pesin sitä mäntysuovalla ulkona ja alta paljastuivat kauniit kukat. Sen alla oli pahvia, joka piti koossa tapettipaperia, ihmeesti se kesti pesun. Ennen vanhaan kaikki oli laatua. Mittaillessani tapettia, se irtosi hyvin aluspahvista. Nyt, kun aloin sillä tapetoida, tapettiliiman se kesti myös ja sain sen kokonaisena liimattua arkun seiniin. Ei mennyt rikki, vaikka ties 100 vuotta vanhaa, ulkorakennus lie 1800-luvun lopulta. Nämä tapettikukat ovat siis muisto kotoa. Ja minusta ne sopivat arkkuun niin kuin olisivat aina siinä olleet. Ranskassa olen nähnyt tuollaisia vanhoja arkkuja, jotka on sisältä tapetoitu. Yksi vanhus siellä kertoi sen olleen ennen tapana.

 https://fi.wikipedia.org/wiki/Ootraus 

Saksalaisranskalainen muotinukke Pauline alkuperäisine vaatteineen 1860-luvulta on osittain valmistettu Saksassa Ranskan markkinoita varten. Paperimassa pää, säämiskänahkavartalo voi olla tehty Ranskassa kuten siellä tehtiin muotinukeille, jotka olivat aikuisten muodin malleina. Lapset puettiin aikuismaisesti ja lapsilla oli nukkeina tällaiset aikuisnuket, taidemaalauksissa niitä näkee.

 https://www.turnofthecenturyantiques.com/shopdolls/childwithdollcards 

Nukella on rinnassaan koru, jossa on naisen kuva. Mahtaako olla entinen nuken omistaja tai lahjoittaja, kukaties, joka kertoo jotakin nuken entisestä maailmasta, josta se on kotoisin. Oikeat valokuvat oikeasta todellisuudesta voivat olla joskus paljastavia, jos ne voidaan myöhemmin yhdistää jonnekin kuin puuttuvana palapelinä. On surullista kirpputoreillä nähdä hylättyjä perhealbummeja valokuvineen. Niissä kaikki rakkaat ihmiset ovat muistoina joillekin. Mutta nyt he ovat jo haudassa eikä kukaan enää kuvia kaipaa. Jälkeläisiä, sukua on varmaan silti jossakin. Raha taitaa olla tärkeämpää jälkipolville kuin mikään muu.

Pauline nukke on kuin aikansa "arsenikkikalpea" malli. Kalpeus oli muotia ja hinnalla millä hyvänsä. 

Toisaalta arsenikin vaarallisuudesta ei 1800-luvulla aina tiedetty, sitä käytettiin huolettomasti moneen paikkaan, yleistä se oli mm. tapeteissa. Yksi syy korkeaan kuolleisuuteen. Mutta oli sillä myös "perintöpulverin" maine. https://www.amazon.com/Inheritors-Powder-Arsenic-Forensic-Science/dp/0393239713 

Muuten asiasta toiseen, tulee mieleen entiset puhelin-ja sähköpylväät, joista oli artikkeli Maaseudun Tulevaisuudessa. Niitä oli kyllästetty arseenilla, siinä sanottiin. Nykyaikana on näköjään keksitty uusi sana arsenikki sanalle "arseeni". Kaikki tietävät, että arsenikki on tappava myrkky, mutta kun näkee tuon arseeni sanan, jää ihmettelemään, mitä se on. Netistä löytyi vastaus, kaunisteltu sana se on tappavasta myrkystä.

https://nl.pinterest.com/pin/30680841208274273/ 

https://www.atlasobscura.com/articles/the-poisonous-beauty-advice-columns-of-victorian-england 

https://mollybrown.org/beauty-is-in-the-eye-of-the-beholder-how-victorians-used-common-poisons-to-become-drop-dead-gorgeous/ 

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/59e7ba80-a49b-4a2d-a371-b86d874fa00c

Arkussa on luonnonvalkoiset silkkikengät. Olen ostanut ne Sommièresin kirpputorilta. Ne ovat 1800-luvulta, siihen aikaan, kun kengistä tehtiin samanlaiset molempiin jalkoihin, ei ollut oikeaa ja vasenta lestiä. Morsiuskengät, kuulin museokävijöiltä Ranskassa. Pienenkokoiset, voi ajatella. Mutta ennen mentiin nuorena naimisiin, sen näkee Pieni talo Preerialla sarjasta, jossa teinistä puhutaan kuin aikuisesta. Toinen tulkinta kauniille kengille voisi olla Tuhkimo sadusta, vaikka ne eivät ole lasikengät.

https://www.keikari.com/blogi/suomen-kenkateollisuuden-historiaa/  

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/24560434945/in/album-72157663684935572 

Ranskassa https://musees.ville-poissy.fr/fr/ Poissyn Lelumuseossa olen nähnyt nuken arkussa, siitä idea tuli, vaikka toinen ratkaisu olisi ollut iso nukketalo. Nyt sinne tuli vain tämä pieni vihreä nukkeineen, Saksasta ostettu. 1900-luvun alkua. Se mahtui siihen nurkkaan.

 

 

Vielä yksi tarina lisää arkkuun. Tässä se on vapaasti suomennettuna. "Annielle! Kun tulet vanhaksi, etkä enää näe, ota nämä silmälasit päähäsi ja muista minua." Kirjoittaa kuvan vanhus vuonna 1905. Hänen vanhat silmälasinsa ovat varmaankin lahja tytölle. Tämän muistojutun kuvineen silmälaseineen olen ostanut netistä. Se muistuttaa erilaisen "muistokirjan" muistoista, jonne on voitu lisätä myös tavaroita eikä vain muistovärsyjä kiiltokuvineen kuten Suomessa on ollut tapana.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Muistokirja 

https://www.scrapbook.com/articles/history-of-scrapbooking 

https://en.wikipedia.org/wiki/Scrapbooking 

 

Näillä vanhoilla huonekaluilla nyt kokoan uutta näyttelyä kotimuseoon nurkka nurkalta vitriinien puutteessa. Toisaalta huonekalut ovat kylmiä lasivitreenejä kotoisampia ja persoonallisempia.

Ulkona terassilla otetut kuvat arkusta väreineen ovat toista kuin sisällä otetut, iso ero. 

Seuraavaksi uusi arvoitus. 

Tämän nurkkakaapin ostin Loimaalta samasta osto-myyntiliikkeestä kuin arkun. Vuosilukua siinä ei ole näkynyt, mutta 1800-luku tulee mieleen ja Pohjois-Suomi, jossa on ollut kukkakoristelua kuten Ruotsissa.

Morsiusarkku sen yllä on Ranskasta Barjacin antiikkimarkkinoilta hollantilaismyyjiltä ostettu. Se löysi nyt hyvän paikan kaapin päältä. Morsiusparin vaatetuksesta päätellen tämä wedding box on1800-luvun alkupuoliskolta.

Ylimmäisellä hyllyllä on nunnakammio 1800-luvulta, mini Raamattu 1850-luvulta, pieni grödnertal puunukke oikealla 1830-luvulta, mustapukuinen, kai suruvaatteissa oleva puunukke vasemmalla 1900-luvun taitteesta. 

Keskellä nuken keinussa on soittorasia, joka alkaa soida yhtäkkiä vasta pitkän ajan päästä kummitusmaisesti, kun sen on veivannut soimaan. Sen edessä kiinalaisessa käsinkirjatussa kengässä on posliininukkeja, oikealla niitä myös. Edessä silkkinauhassa on hopeinen sydän jonkun lapsen kummilahja. Kuten Suomessa on saatu hopealusikka nimikirjaimin kummilahjaksi ennen. Vasemmalla on posliininen neulatyynynukke ja sen alla vuosiluku 1869. Sama syntymävuosi nukella kuin meidän Vihtori pappalla. Kun kaikki ennen tehtiin käsin neulatyynyjä oli jos jonkinlaisia.

Alimmaisessa hyllyssä on vasemmalla amerikkalainen Greiner nukke 1870-luvulta ja saksalainen puunukke, vanhus myös, sillä voi olla norsunluuhelmet kaulassa ja ranteessa, se tieto pitää varmistaa jonakin päivänä. Naapurin emäntä minulle niin kertoi Ranskassa. 

"Rohkea rokan syö" puskaradiossa

https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/paikallislehti_somero/

https://www.somerolehti.fi/ 

Somero-lehti tiistaina 11.8.2026 eli huomenna. Harvemmin luetaan seuraavan päivän lehteä. Nyt voidaan lukea.

Viikonlopulla oltiin siskojen kanssa Pitkäjärven myllyllä serkusten yhteisnäyttelyssä. 

Nykyään some ja kännykkä vievät helposti ajan ja niin oikeat ihmiskontaktit katoavat helposti. Siksi tällaiset treffit ovat paikallaan, on sitten kyse ystävistä, tutuista, sukulaisista tai ventovieraista ihmisistä, nähdään enemmän niin kauan kuin voidaan vielä nähdä.

Muutama päivä sitten Somero-lehden toimittaja kävi täällä kurkkaamassa ja tekemässä lehteen artikkelia, koska "jotakin on tekeillä" nyt Somerolla ja uutislehdet ovat usein ensimmäisenä paikalla. 

Ranskan aika on nyt ohi, on tullut Suomen aika. Kun kotimuseon perustin vuonna 2000 sinne, alkoi siellä markkinointi. Muistan, kun varovaisesti laitoin kylän tien viereen pienen maalaamani museokyltin, joka oli liian pieni ja näkymätön, en kehdannut isompaa tehdä alussa. Se oli yhtä tyhjän kanssa. Mutta siitä se alkoi. Nyt markkinointi alkaa täällä pikkuhiljaa, vaikka valmista ei ole vielä. Mutta voi jo herättää ihmisten uteliaisuutta, siksi poseeraan noissa kuvissa, koska minulla on jotakin hienoa kätkössä. Harrastuksensa kullakin. Elämänsuolaa tarvitaan. Ei sitä saa keneltäkään viedä.

Dionnen viitosten kuuluisa tarina, oikeastaan se oli tragedia, on kuvan vaunuissa nukkeineen ja Steiff nallevanhus. TV:stä oli tullut Dionnen dokumentti, en nähnyt sitä, vasta noiden nukkejen mukana sain tietää heidän surullisen tositarinan, kun aloin ottaa selvää Dionne-quints sanasta. Steiff-nallekin sai aivan toisen näkökulman, kun käytiin Saksassa Margarete Steiff-museossa. Taustatietoa tarvitaan kaikkeen.

https://www.tourismnorthbay.com/listing/dionne-quints-museum/ 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dionnen_viitoset

https://fi.wikipedia.org/wiki/Margarete_Steiff 

Vuonna 2005 Pilotilla julkaisema kirjani kertoo kotimuseon ensimmäisistä vuosista, tein sen näistä museopaivakirjan alkuteksteistäni. Sen jälkeen olen tehnyt monia kuvakirjoja kokoelmastani ja muusta.

https://www.finna.fi/Record/oy.998976933906252 

Somero-lehden toimittaja kertoo, että "Pariisista kotoisin ollut opettaja...". Korjasin sen hänelle, mutta ei auttanut, siinä se oli vielä väärin tulkittu. Tarkoitin toista, kun sanoin, että "hän tuli kuin suoraan Pariisista". Se on sanonta, kun joku käytöksellään on kuin suuresta maailmasta suoraan tullut pikku paikalle, koululuokkaan tässä tapauksessa. Ihailin, kun hänestä näki, että on paljon matkustellut, siitä aloin unelmoida. Se oli hyvä malli. Loimaan yhteiskoulussa englanninopettaja Anja Välimäki kertoi myös usein matkoistaan. Se oli konkreettista meille oppilaille, kun oppikirjat olivat sitävastoin hyvin teoreettisia.

Olen oppinut ottamaan positiivisesti nämä lehtihaastattelut, muuten olisi saanut olla yksin kuin majakanvartija majakassaan keskellä suurta avaraa merta. Kukaan ei tulisi käymään. Museon ovi on auki maailmaan, kun kaikki on valmista. Jakamisen ilo on meillä ihmisillä. 

Ranskassa piti laittaa ilmoitus paikalliseen lehteen, kun oli museon avajaiset. Se ilmoitus oli kallis pikku budjetilleni, kun itse kokoelma nähtävänä oli vain noin sata esinettä. T.s. varmaan maailman pienin museo, joka tarvitsi "suuren" ilmoituksen, jotta näkyi. Mutta sen ansiosta kohta pian tuli lehtinainen tekemään kivan jutun lehteen ja niin me pääsimme alkuun pienestäkin. Huumorinkukka on aina ollut mukana, se tärkeä kukka, josta koulussa historianopettaja puhui usein.

Suomessa ei sitten tarvitse tuota kauhean kallista avajaisilmoitusta lehteen tehdä, koska puskaradiosta on hyvä kuuluvuus näköjään. Mahtoiko siihen vaikuttaa, että "olen suomalainen". Ranskassa en ollut pikkukylässä syntyään ranskalainen, enkä syntyään sen oman kylän väkeä, joten jo avajaiset tulivat kalliiksi.  

Vuonna 2000 alkuun lähdettiin äidin Suomesta lähettämällä parilla kolmella pahvilaatikolla, joissa oli itsetehtyjä nukkejani ja nallejani muutaman antiikkinuken kanssa. Nyt on toista, kun lumipallo oli lähtenyt pyörimään siellä Välimeren auringossa parinkymmenen vuoden aikana ja tarvittiin oikein kuorma-auto kuskaamaan yli 400 pahvilaatikkoa yms. Ranskasta Suomeen viime vuoden marraskuussa. Ei saa pilkata pienten alkujen päivää.  

Tämä uusi kotimuseo pidetään auki vain sopimuksesta, kun kaikki on valmista, koska harrastusta. 

Kiitos Pitkäjärven myllyn, joka tekee eläväksi kylää monella erilaisella toiminnallaan. Mylly pyörii edelleen. Maaseutu ei saa autioitua. Siinä me olemme nyt mukana kantamassa kortemme kekoon. 

Eläköön tämä rakas maaseutu!

https://www.youtube.com/watch?v=aVo3qXzRcjE 

  "Mä maalaispoika oon", Mikko Alatalo. 70-luvun nostalgiaa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maalaispoika_oon