Puoli vuosisataa

Kuulin eilen, että meidän koululuokka pitää 50-vuotiset ylioppilasjuhlat vuodelta 1976. Loimaan yhteiskoulun A eli kieliluokka kokoontuu juhlimaan pitkästä aikaa. Tippa silmään tulee?

Vuodet vierivät ettei huomaakaan ja sukupolvet vaihtuvat. Mitä mahtaa kuulua kaikille? 

Koulumuistot palaavat mieleen. Opettajien sanat, jotkut sanomiset, ei pahassa, mutta ajatuksina, joista saa ajattelemisen aihetta vielä myöhemminkin elämässä. Korvan taakse niitä sanoja on jäänyt aika paljon. Taisin kuunnella korvat hörölläni enemmän heidän puheitaan kuin läksyjuttuja, en ollut kaikista kouluaineista kiinnostunut. Minua kiinnostivat lukiossa vain ranska, latina ja historia.

Nyt tulee mieleen uskonnon ja psykologian opettaja, joka lohdutti tyttöluokkaamme, kun ylioppilaskirjoituksiin stressattiin. Hän muistutti meitä jotenkin niin, että ei teille toista kertaa elämässä tule tällaista näin vaativaa tilannetta. Siihen voisin lisätä, että yo-kirjoitukset olivat kuin "tulikaste". Niin se on. Kun opiskeluaikana myöhemmin tentteihin stressattiin myös, se oli vapaaehtoista ja silloin sai valita ne kiinnostavat aineet, joten se oli eri asia.

Toinen opettajamies, joka englantia opetti laiskalle tyttöluokalle ja kokeet olivat taas menneet pieleen muutamaa sen ajan "pinkoa" lukuunottamatta, sanoi "saarnansa" jälkeen, älkää välittäkö kyllä se tästä iloksi vielä muuttuu. Ahkera oppilas sai siihen aikaan koulussa laiskoilta oppilailta pilkkanimen "pinko". Tyhmyyttä se on, lapsena, nuorena ei aina ymmärretä omaa parastaan. Toisaalta kaikki eivät olleet motivoituneita oppimaan uutta tai kiinnostuneita. Joten jotkut aineet olivat kuin pakkopullaa, jonka maineen esim. ruotsin kieli sai usein. 70-luvulla matkustaminen ulkomailla ei ollut vielä kaikkien ulottuvilla, joten käytäntö puuttui vieraiden kielten opetuksesta, se oli teoreettista. Englannin kielestä innostuin vasta myöhemmin matkustamisen jälkeen, kun huomasin sen hyödyllisyyden. 

Latinan tunneilta on hauskat muistot. Meitä oli vain 6 tyttöä, joka oli valinnut latinan. Millään muulla tunnilla ei olla koskaan niin paljon naurettu kuin latinan tunneilla. Ryhmässämme me olimme erilaisia persoonia miesopettajaa unohtamatta. Joten koomista oli. Kerran opettaja uhkasi laittaa koko luokan ulos, jos ei lopeteta nauramista. Olimme lapsellisia, pidettiin hauskaa...ei koulussa saa aina pitkävetistä ja tylsää olla. Täytyy siellä myös viihtyä.

Toisaalta toisessa luokassa, jossa olimme koko luokka yhdessä, miesopettaja kehui tyttöluokkaamme, että sinne oli mukava tulla. Naapuriluokka oli hänen mielestään liian vakava poikaluokka.

Ranskan kielen tunnit saivat minut unelmoimaan matkustamisesta. Naisopettaja tuli kuin suoraan Pariisista. Ostettiin kirjakaupasta muotilehtiä kuten Elle, joka inspiroi myös kielen oppimiseen. Suuri maailma näytti tälle maalaistytölle mielenkiintoiselta. Niin kuin uusi ikkuna olisi avautunut pieneen maailmaani. Koulutunnit avarsivat mieltä. Innostus vei lopulta yliopistoon ja Ranskaan...

Jos ajattelisi 50 vuotta eteenpäin lukion jälkeen, en olisi silloin teininä koskaan uskonut tätä omaa tietäni, jota olen kulkenut, jos minulle olisi sitä silloin ennakoitu. Huomisesta ei ihminen tiedä. "Ihmeellinen on elämä", kuten joulun aikaan tullut amerikkalainen elokuva. Rikas on ollut elämänkulkuni, rikkaampi kuin olisin voinut kuvitella. Olen siitä kiitollinen, nyt kun elämää katsoo taaksepäin.

Tässä muistelin kouluaikaa tai lukioaikaa. Muistelut ovat vähän sellaisia, että yksi muistaa yhtä ja toinen toista. Meillä ihmisillä on joskus valikoiva muisti varsinkin jos puhutaan mitä tapahtui 50 vuotta sitten. 

Kotimuseossani on koulunäyttely. Se oli Ranskassa suosittu osa kokoelmaa. Hyvät ja huonot asiat tulevat mieleen. Kiva oli kuunnella eri-ikäisten museokävijöiden koulumuistoja. 

Sanomalehdestä näkyi yksi vuosi, että joukostamme on jo yksi oppilas poissa, hänen kuolemastaan kerrottiin. Mieleen tästä koulutoverista jäi iloinen hymy. C'est la vie! Sellaista elämä on, sanovat ranskalaiset. Mitä meistä kaikista jää mieleen, kun me olemme poissa tästä maailmasta?

Mä maalaistyttö oon...

Tässä on nyt lukemista. Kirpparilta saa hienoja kirjoja pilkkahintaan, Kaksi isoa maksoivat 5euroa ja 8euroa, pieni 2 euroa. Aikansa tälläkin on, kun näitä ennen kalliita kirjoja näin halvalla saa.

Helmikuu on lopussaan. Lunta tulee, onneksi pakkanen on hellittänyt. Näissä Suomen talvitunnelmissa en ole ennen tullut kuvatuksi lumilapiolla lunta luomassa talon tieltä. Pohjolan kaunista eksotiikkaa minulle se on kahdenkymmenenviiden Etelä-Ranska vuoden jälkeen. Ihanaa maalaismaisemaa en vaihtaisi kaupunkimaisemaan. 

Onni on...

Viime aikoina pahvilaatikoiden avaaminen on ollut vähän kuin lahjojen avaamista jouluna. Ihanaa on löytää kotimuseo uudestaan pala palalta, kun kaikki on ollut jo pitkän aikaa varastona piilossa päivänvalolta. Vaikka nyt ei voi vielä mitään laittaa esille, mutta suunnitella sitä saa.

Käytiin katsomassa yhtä ulkorakennusta ja huomattiin, että voidaan sitä myös käyttää näyttelytilana kesäisin, kun ei ole kylmää. Pakkasella turkki päällä ja myssy päässä kuin eskimona ei varmaan huvittaisi ketään olla museovisiitillä ulkotiloissa. 

Avasin pahvilaatikon, jossa oli Gardin alueelta Barjacin antiikkimarkkinoilta ostamani kai morsiuskirstu 1800-luvun alkupuolelta, melkein 200 vuoden takaa. Pariskunnan vaatteet sen päällä tuovat mieleen ajan muodin. Myyjät olivat hollantilaisia. Tuo Barjac kylä on kuuluisa kansainvälisistä antiikkimarkkinoistaan kaksi kertaa vuodessa. Olen käynyt niissä säännöllisesti ennen.

Mitä kaikkea onkaan säilynyt! Nykymaailma ei säilytä muistojaan kuten ennen maailmassa. Voi vaan kuvitella ketä tuo piirretty kuva kuvaa tekstineen, vaikka tekstistä on vaikea saada selvää. 

Seuraavaksi kuvia yhdestä netti- ja eilisistä kirpparilöydöistäni. Kirpparit ovat paljolti sekamelskaa, mutta hintataso ostomyynti-, antiikkimarkkinoihin yms. nähden voi olla valtava. 

Tässä puusepän työkaluja Ranskasta 1900-luvun alusta. Ne ovat kuin aikuisten, mutta pienoiskoossa lapsille, miten opittiin puutöihin. 

Koulutaulu Norjan vuonot. Suomessa on kouluissa ollut myös saksalaisia opetustauluja, ei vain suomalaisia.

Koululaiset ovat voineet unelmoida matkustamisesta kesken koulutuntien, jos on ollut tylsä oppitunti.

Viime kerralla tuli puheeksi säästäminen, heti löytyi säästökassa kirpparikierroksella. 

 

 

Yksisilmäinen nalle kehtoineen maksoi 8 euroa ja Hämeen kansallispukuinen Suomessa valmistettu nukke 6 euroa. Harvoin niin halvalla saa. Varsinkin vanhat nallet ovat hintavia, oli koko, kunto hyvä tai huono, meille nallejen keräilijöille ne ovat aina arvossaan, pääasia on, että ne ovat aitoja, tunneasia. Vaikka toisaalta vanhaa tavaraa arvotetaan juuri kunnon, merkin, merkittömyyden tai valmistajan, entisen omistajan, iän, harvinaisuuden yms. perusteella. Minä en niin niitä aina arvota, aitous on tärkeintä. Epäaidot ovat kuin väärennettyjä allekirjoituksia, vääristynyttä maailmaa. 

 

Nyt kun museo on kiinni voin sanoa Tenavien tapaan:"Onni on ...virtuaalinäyttely", jossa avaan museoni, vaikka kesken kaiken. 

Vanhan talon nurkat

Kohta on maaliskuu ja talven selkä taittuu, kuten sanotaan. Ei olla menty vinttiin, koska on ollut kovat pakkaset. Mutta löytyy silti nurkistakin jotakin hienoa vanhaa kuten suojelusenkelitaulu tähän 1890-luvun englantilaiseen terassitaloon. 

Nykyaikana jopa Suomessa voidaan sanoa, että uskonto, politiikka ja raha ovat tabuaiheita, joista ei saa puhua. Ranskassa kotimuseossani kaikesta taivaan alla tuli puhetta. Se oli mielenkiintoista. Kokoelmani sivuaa noita kaikkia aiheita enemmän tai vähemmän. Ja opin parinkymmenen museovuoteni aikana, että monipuolistaa täytyy, jotta olisi vaihtelevaa ja "jokaiselle jotakin" omaa tavallaan, mikä puhuttelee.

Tuli mieleen, että museosta puuttuu hieno vanha säästöpossu, joita netissä näkee. Ennen koulussa opetettiin lapsia säästämään ja oli suuret valikoimat mitä erilaisempia säästöpossuja.

Jos joku on säästeliäs, häntä arvostellaan negatiivisesti kitupiikiksi tms. 

Nykyään opetetaan ennemmin kaikkia kuluttajiksi kuluttamaan rahaa mahdollisimman paljon ja selitetään syyksi talouden pyörimistä. Vaikka luonnon kustannuksella. 

Kaupat notkuvat valikoimillaan, laatu kärsii. 100 sorttia samaa tavaraa pitää olla. 

Uskonnosta tai uskosta puheenollen, mikä maamme onkaan kovina aikoina pelastanut? Luin lehdestä sotaveteraanien muistoja. Yksi kertoi, miten sotatulen alla toinen huusi Jumalaa avuksi, toinen huusi pirua. Hyvän ja pahan taistelua.

Politiikka koskee kaikkia. Ei sitä pakoon pääse, vaikka tabuksi sanoisi. Tässäkin asiassa voi muistella entisen englannin opettajan sanoja, vaikka muusta oli silloin koulussa kyse. Hän sanoi, että pitäkää puolianne. Niin se on. Muuten voidaan tässä elämän viidakossa kävellä päältä.

Lopuksi sanoisin, että noita pikkutaulun enkeleitä me kaikki tarvitsemme. Monta hyppyä tuntemattomaan olen tehnyt elämäni aikana. 

Vanhan talon nurkista sain taas jutun juurta. Asiasta toiseen.  

Keksilaatikkomatkustajalla seuraa

Isosisko sanoi, ettei hän löydä enää museopaivakirja blogiani googlesta. Olen huomannut, että joku muu on alkanut käyttää samaa nimimerkkiä ja se näkyy aina ekana googlessa. Aloin museopaivakirjani 2005, kun blogit tulivat muotiin. https://museopaivakirja.blogspot.com/2011/09/museopaivakirja-jatkuu.html

Ensin tein blogini 2005 20six.fr-sivuille, mutta se lopetti palvelun, siirryin siksi tänne bloggeriin 2011. Sanoin siskolle, kirjoita googleen 'museopaivakirja blogger' (ilman ä-pilkkuja), niin hän löysi tänne.

Nämä kuvassa alla ovat olleet pahvilaatikossa jo kolmisen vuotta. Minun piti tarkistaa, ovatko ne kunnossa. Ei hajuja, se oli ensimmäinen havainto. Steiff nalleja sadan vuoden takaa. Jos ei ole koskaan kuullut saksalaisesta Steiff nalle valmistajasta, voisi lisätä, että se on maailman kuuluisin nallemerkki.

https://www.visit-bw.com/en/article/steiff-museum/37428bc3-4e9a-49a0-8a0b-abdaed77f2b2#/ 

Alimmaisena on paljon kärsinyt Steiff, koska sen omistajan koira on ollut kateellinen kaikesta huomiosta, joka se sai koiran sijaan. Joten nallen päästä se söi puolet kiukkuisena, niin paljon sitä elukkaa harmitti huomionkipeänä. C'est la vie! Sellaista elämä on, sanovat ranskalaiset.

Minä ostin sen, koska se oli minusta liikuttava puolipäisenäkin. Täydellisenä se olisi muistuttanut enemmän kaikkia nalleja. Koiratarina tekee siitä uniikin eli ainoan maailmassa. Ei löydy toista samanlaista. Sen vieressä vasemmalla on sen tarina. Museossa tämä nalle saa kunniapaikan.

Kuvassa on myös silkkikengät 1800-luvulta, kun molemmat kengät tehtiin samanlaisiksi, ei ollut vasemman ja oikean jalan kenkää. Nuo voivat olla morsiuskengät, jotka ostin kirpparilta Ranskasta. Tuhkimo satu siitä myös tulee mieleen.

Ylhäällä on kaksi kirjaa 1850-luvulta, minikokoinen Raamattu ja lasten kirja. Minikokoiset Raamatut voivat liittyä joskus protestantismin uskonsotiin, jolloin katolisessa maassa pienikokoisena se oli helppo piilottaa. Olen nähnyt yhdessä museossa sellaisen tapauksen, jossa Raamattu oli piilotettu leipätaikinakuoreen leivän sisälle, uunissa sen sivujen reunat kellastuivat. Keltaiset reunat saivat selityksen, kun kuultiin missä se oli ollut. Säilyi se silti. Mitä kaikkea voikaan tapahtua uskonsodissa!

https://museeprotestant.org/en/notice/the-desert-museum/ Gardin alueellamme on Protestantismin museo.

 

Kuvan lähes 200-vuotias grödnertal puunukke matkusti Dixie koirani keksilaatikossa. Siellä se oli hyvässä suojassa maailman vaaroilta. Ei kukaan arvaisi, jos se vääriin käsiin joutuisi yli 3000km:n matkallaan, miten hieno vanhus oli sen sisällä piilossa, paljon parempi yllätys kuin kaupan keksit. 

Mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä täytyy olla, kun pakkaa vanhaa tavaraa tulevaisuutta varten. 

Kurkkaus kulisseihin

Tässä englantilainen Joan villa 1916. Sille minun piti ostaa tilauksen mukaan tehty pahvilaatikko, koska antiikkimyyjä sanoi sen ulkomaille lähetyksen ehdoksi. Siitä on jo vuosia, kun sen hankin. Sisustus on alkuperäinen, vain posliininuket lisäsin siihen. Kuvat ovat tummia, huone on vähemmän valoisalla puolella.

http://dollhousedreams.free.fr/sommaire.htm Klikkaa Quoi de neuf? (Mitä uutta?) linkistä vieressä. Ranskan kielisessä versiossa se näkyy myös kalustettuna. En ole päivittänyt muita versioita kuin tuon ranskan, jossa on kaikki uutuudet muutamia Suomessa hankkimiani lukuunottamatta, koska free.fr-palveluntarjoaja ei suostu päivitykseen ulkomaisella nettiyhteydellä. 

Perällä Handicrafts house Englannista 1920-luvulta. Sitä sanon Tuulen viemää-elokuvan taloksi, koska se muistuttaa Amerikan plantaasitaloja. Sen lisäksi minulla on Setä Tuomon tupa, mustien plantaasiorjien mökki. Suomesta olen löytänyt koulutaulun, joka kuvaa puuvillaplantaasiviljelmää mustine työntekijöineen. Se tulee noiden nukketalojen taustalle. Palanen Amerikan historiaa. 

Seinällä oikealla näkyy iso rautainen koristeellinen avain, jonka ostin Anduzen kirpparilta. Kerran näin yhden ranskalaisen antiikkimyyjän sivuilla selityksen erikoiselle isolle avaimelle. Se voi olla lukkosepän mainosavain pajansa ulko-ovella.

http://dollhousedreams.free.fr/sommaire.htm sivuilta otin tuon Setä Tuomon tupa kuvan. Se säilyi hyvin paketissa Suomeen myös.
 

Siinä on 1900-luvun alun lastenvaunuissa puulinna sotilaineen käärittynä. En keksinyt muuta paikkaa sille toistaiseksi, koska tärkeintä on, ettei sen jättilaatikko vie enää tilaa huoneessa, tuossa se on vähemmän tilaa vievä ja pölysuojattu yksityiskohtineen ennen parempaa omaa paikkaansa museonäyttelyssä. Tämä löytö Barjacin antiikkimarkkinoilta muistuttaa entisajan sodankäynnistä.

Vaunujen edessä on Lait Mont Blanc eli Mont Blanc vuorella tuotetun maidon vanha puulaatikko, josta on tehty kaappi. Minä tein siitä nukketalon. Kierrätystä kuten englantilainen Handicrafts talo, joka on tehty intialaisista teelaatikoista. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mont_Blanc 

 

Tyttökoulu omassa laatikossaan, joka avataan ja suljetaan. Ranskalainen vanha tapa valmistaa nukketaloja. 

Lenoble on valmistanut samantyylisiä koristeellisia hevostalleja.

Alla nukketalosivuiltani ottamani kuva, jossa se on avattuna sisältöineen. 

Maatalon elukat emäntineen ja isäntineen talon alla laatikoissa ja sisällä kuplamuovissa.

Ne kulkivat isokokoisessa laatikossa tämän Nooan arkin sisällä ja pikkulaatikossa vierellä. Niin sain taas yhden ison pahvilaatikon tyhjennettyä pois tilaa viemästä. Tämä arkki on ainut ilman Nooaa ja omia eläimiä, muissa Nooan arkeissani ne ovat lukuisina. Niitä toisia en avaa, koska pikkutavaraa, jota vaikea suojata pölyltä ennen kuin oma paikkansa niille järjestyy. Kaikki on nyt tilapäisratkaisuja.

Seuraavaksi hajujuttu. Kun avasin yhden laatikon, jossa hieno harvinaisuuteni, nenään tuli paha haju. Tässä yksi hyvä syy avata näitä paketteja pitkän säilytysajan jälkeen umpinaisessa paketissa. Vaikka sitä umpinaista paketointia olen vältellyt, en siksi sulkenut kaikkia laatikoita Ranskassa, vasta suuren osan juuri ennen Suomen matkaa. Tämä paketti kätki sisäänsä nunnakoulun 1900-luvun alusta. Selitys on varmaan myös sen ikä. Toisaalta minulla on paljon nukkeja 1800-luvulta eikä niissä ole pahaa hajua. Eivätkä vanhat nallenikaan haise. 

Täällä nunnakoulu on ollut aukinaisena viime aikoina ja nunnat eri laatikossa, vasemmalla kuvassa, ei enää häiritsevää hajua. Heitin pois niiden ympärillä olleen kuplamuovin yms. suojan, johon haju oli tarttunut. Helposti voi kuvitella, että vanha tavara voi haista, kun ei tiedä missä sitä on säilytetty. En ole Ranskassa huomannut nunnakoulun haisevan kuten nyt matkan jälkeen. 

Minulla on tarkka nenä. Haistan herkästi oudon hajun, en tykkää voimakkaista hyvistä hajuista myöskään. Parfyymia en siedä. Joskus museoon tuli parfymoituja naisia, se oli vähän piinallista minulle. Toisaalta miesten partavesi hajukin jää ilmaan. Tuulettaa täytyi kovasti museossa noiden hajujen jälkeen. En puhu tuoksuista tässä tapauksessa. Luonnossa ulkona voin puhua tuoksuista. Vaikka lounais-suomalais murteessani olen tottunut käyttämään haju sanaa melkein joka tilanteessa. "Murret mää puhun".

Tämä nunnakoulu on espanjalainen ja siinä on ranskalaiset nuket. Kuva on nukketalo, dollhousedreams-sivuiltani.

Lopuksi Nurembergin keittiö Suomeen tuotuna. Käytän Nürnbergistä englanninkielistä sanaa, koska olen saanut tietoa paljon englanniksi. Odotan malttamattomana sitä päivää, kun voin ottaa esille sen mielenkiintoisen sisällyksen monine astioineen, kanahäkkeineen jne., saan sen näytille uudessa paikassaan ihmisten ihmeteltäväksi, miten touhuttiin keittiössä 1800-luvun puolessa välissä. 

Pappa on syntynyt 1869, tuo savukeittiö on niiltä ajoilta suurin piirtein. Pappa eli 96-vuotiaaksi, hänen aikanaan 60-luvun alkupuolella oltiin lapsia. Liian pieniä haastattelemaan häntä noista 1800-luvun ajoista. Harmi, olisi ollut hienoa olla kuulolla. Suullinen perinnetieto on elettyä elämää. Vanhan kansan kertomus on aitoa.

Otin kuvan nukketalosivuiltani. Siinä se on sisustettuna.

Jokaisella on oma puutarhansa

Viime päivät olen availlut kokoelmani paketteja, isoja nukketalo paketteja, en pikkutavaraa, koska sille kaikelle ei ole pölysuojaa. Vaikka ei täällä puutalossa pölyä tule niin paljon kuin Ranskassa kivimuuratuissa seinissä olevassa talossa. Lisäksi Ranskassa pidän kesäisin ikkunoita aina auki, myös usein syksyllä ja keväällä, talvellakin tuuletan. Katu-ilmapölyä tulee siellä ulkoapäin.

Isoja laatikoita, tilavuutta, olen siten saanut vähennettyä parista huoneesta, joissa on ollut laatikkovuoret. Ne kaikki pitää siirtää nyt keväällä toiseen huoneeseen, koska puretaan tämä entisen salin väliseinä ja siitä tulee rakennuspölyä, joka tunkeutuu joka paikkaan. Nukketaloissa oli niiden omaan kokoon nähden suuret laatikot niiden suojaamiseksi pitkällä kuljetusmatkallaan. Isoja roombox nukketaloja en ole avannut, vain ovellisia.

Toistaiseksi ainakin ei ole ollut pahempaa vahinkoa tavaroissa, kun ne kaikki huolella pakkasin. Joitakin nukketaloja avatessani on jännittänyt, koska ei koskaan voi olla varma, kestääkö ne kaikki pitkän matkan, vaikka kuinka hyvin ne suojaisi. Joten monta kertaa on jo jännitys purkautunut ja olen voinut huokaista helpotuksesta, että taas tuli pelastettua yksi aarre vaaroista muiden joukossa.

Museotavaroiden varastointiin on nyt enemmän tilaa kuin Ranskassa oli ja ne tulevat esille eri tavalla eri paikkoihin. Kun näissä paikoissa niitä nyt järjestelen kuljen kuin omassa pienessä puutarhassani kaukana maailman melusta, kaikki muu unohtuu. Viime kesän lopusta tähän päivään, kun alkoi tapahtua, muutto Ranskasta Suomeen kimssuineen ja kamssuineen, on mullistanut elämäni. Nettiuutisten seuraaminen jää pikaluvulle, tärkeimmät uutiset seuraan, en sinne jää kauaksi aikaa kuten ennen. Niin myös muut asiat. 

Järjestystä täytyy saada taloon. 6 vitriinin tilalle on keksittävä toinen ratkaisu, koska ne eivät mahtuneet muuttokuormaan. Niiden tuominen olisi vaikettanut koko muuttoa, koska ei jäänyt enää tilaa niiden purkamiseen ja paketoimiseen, koska museo oli tupaten täynnä. Nyt vasta, kun se museotila siellä Ranskassa on tyhjä, voisi vitriinit purkaa osiin ja pakata. Kun ne alkuvuosina 2000-luvun alussa ostin vähitellen, ne tuotiin liikkeestä osina puulaatikoissa, ts.puukehikoissa. Niissä on painavaa lasia. 

Toisaalta vitriineille voi keksiä erilaisen tavan tuoda pikkutavarat esille lasilla suojattuina. Sitä olemme ideoineet.

Ranskassa minulla ikkunanäkymäni oli puluperheiden elämä vastapäisessä keskiaikaisessa talossa. Täällä Suomessa ikkunanäkymäni on toinen toistaan kauniimpi luontomaisema katsoi sitten länteen tai itään, pohjoiseen tai etelään eri villieläinten ihmettelyä unohtamatta. Ei tämä talo silti korvessa ole, vaikka luonnon helmassa onkin. Siskon kanssa me olemme saaneet tarpeeksemme ihmisvilinästä, nyt nauttii omasta rauhasta.

 

Toisaalta, vaikka ulkomailla ikkunastani ei näkynyt kauas, mielenmaisemallani ei ollut sielläkään rajoja. Horisontissa voi aina olla jotakin näkyvissä. Oli se kuinka pieni tahansa. Eikä maailma rajoitu siihen, mitä näkyy ikkunasta. Nyt vaan osaan arvostaa sitä, että on avarampaa ympärillä. 

Seuraavaksi kerron kuvin miltä tässä uudessa kotimuseossa näyttää keskellä valmistelujen. Kesäksi ei varmaankaan saada täysin valmista, mutta ainakin osittain.

 

Sydämmellä rakentaminen

Minulla on talojen pienoismalleja eri maista. Tässä Sevennien vuoriston alueelta talo. Näihin alkuperäisiin kivitaloihin ihastuin  keväällä 1992, kun tulin Etelä-Ranskaan ensimmäisen kerran. Ne liikuttavat vaatimattomuudellaan. Ei ollut ylellisyyksiä ennen maailmassa.

Tämän kivistä tehdyn mallin ostin naapurikaupungin Alèsin torilta, jossa yksi ranskalainen käsityöläinen niitä myi.

Vanha aika antaa ajattelemisen aihetta. Miten vähällä ennen on pärjätty! Noista taloista olen kuullut paikallisilta, että Gardon joen rannalta kerättiin liuskekiviä omien talojen rakennusaineeksi. 

Jos Suomessa, pohjoismaissa, luonto antaa puita asuinrakennusten rakentamiseksi, välimerenmaissa sen sijaan löytyy luonnosta kiviä. Kulttuuri on hyvin erilaista eri ilmastoissa, toisaalta myös samanlaista.

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Maison-cevenole.JPG

https://causses-et-cevennes.fr/lhabitat-rural 

https://causses-et-cevennes.fr/lhabitat-rural