Viimeksi siivosin aitan kaapin sisältä ja ulkopuolelta, tänään oli vuorossa mankeli, iso pähkinä purtavaksi.
Kaapin hyllyt otin pois paikoiltaan, niin se oli helpompi pestä. Mutta kun pesemisen jälkeen piti painavat hyllyt saada paikoilleen, se oli mahdotonta ilman vasaraa. Niin jäntisti ne oli mitattu sinne sopiviksi. Kaappi ei ole erikoisen nätti, mutta se on vanha ja palvelee meitä edelleen tulevassa koulunäyttelyssä. Ranskassakin minulla oli iso vaatekaapin näköinen kaappi, jonka nimesin tarinakaapiksi erilaisine tavaroineen.
Aamulla kävelin edestakaisin huushollissa aamukahvin jälkeen, kun ajattelin päivän tehtävää. Vähemmän mieluisaa hommaa edessä, se pahin siivottava aitassa. Mankeli. Ties rottapesäpaikka. Mutta valmista täytyy tulla, jotta saa aloittaa koulunäyttelyn rakentamisen aittaan.
Pukeuduin kuin rottasotaan olisi menossa. Aloin kaiken kastelemalla paikat mankelissa ja suihkuttamalla desifiointiainetta sinne joka paikkaan. Sitten ulos raitista ilmaa haukkaamaan kauniiseen kesän aamupäivään. Ihana alkukesä, kun kaikki kukkii ja vihertää.
Yksi asia piti hoitaa vielä ennen taukoa suojavarusteissani. Aitan peräseinälaudoissa on rakoja, joista tulee ulos vanhaa viljaa ja se houkuttelee hiiriä. Piti ottaa selvää, mitä on sen seinän takana isossa vajassa. Onko siellä joku vanha viljasäkki, josta vuotaa ulos viljaa. Joten sinne katsomaan ja mylläämään. Mitä ihmettä siellä on? Pressun alta löytyi vähemmän kiinnostavaa tavaraa, romua. En päässyt vielä ihan lähelle, mutta kaukaa näin jotakin ennen näkemätöntä. Kaksi ikivanhaa vaatimatonta astiakaappia. Vanhoista taloista ei koskaan tiedä mitä nurkkiin on jäänyt sen aikaisimmilta sukupolvilta, joita on ollut tässäkin talossa jo pari sataa vuotta. Joku toinen päivä otetaan selvää enemmän, mitä löytyy kaappien vierestä, jostakin ne viljanjyvät tulevat seinän takaa aittaan täältä viereisestä vajasta.
Tänä kesänä täytyy päästä Turun Luostarinmäelle. Siellä näkee kaikkea hienoa vanhaa.
Kun oli nautittu aurinkoisesta kesäkuun ensimmäisestä päivästä vähän aikaa, ajattelin, että nyt on parasta vielä tänään jatkaa mankelin siivousta. Käärisin hihat, ja sinne rottasotapaikalle mäntysuopapesuvedet rättien mukana ja se pulloharja, jonka oli ostanut hiiren kakkan siivoomista varten isojen kivien alta ja reunoilta mankelin sisällä. Siellä minä painiskelin kivien seassa mankelin päällä ja kokosin hiiren jötöksiä kuin suuria löytöjä. Mahdottomalta tehtävältä se on näyttänyt. Nyt voi huokaista helpotuksesta, kun otti härkää sarvista ja aitan pahimman paikan siivouksen on saanut alkuun. Ei tämä yksi kerta riitä. Mankeli on monimutkainen siivottava yltä päältä. Se on varmaankin koottu aikoinaan aitan sisällä, koska on valtava eikä mahtuisi ovesta sisään eikä ulos. Mutta antaa olla. Maalaiskulttuuria se on parhaimmillaan ja monipuolistaa tätä kotimuseota.
Muuten yhdessä rautakaupassa, kun hain siivoustarvikkeita, tuli puheeksi tällainen iso vanha mankeli. Nuori myyjä ei tiennyt mikä on sellainen, ei ole koskaan nähnyt, hän oli varmaankin kaupunkilainen. Minä olen nähnyt sellaisen jo lapsena naapurissa Tarvasjoella ja myös kotona Ypäjällä.
Näinä ensimmäisinä kotimaa kuukausina olen huomannut, että museo sana on aika vieras, ei kaikki ole kiinnostuneita museoista. Tekisi mieli kysyä, missä museossa olet käynyt viimeksi? Loimaan Sarka Maatalousmuseo ainakin luulisi kiinnostavan maaseutuväkeä.
Me innostuimme museoista 60-luvulla pienenä, kun Anna-tätimme vei meitä siskon kanssa Turun Luostarimäkeen ja Turun linnaan.
