maanantai 10. kesäkuuta 2019

Porcelain Doll Head Restoration

Restauroinnista

https://atelierrestituto.com/2017/10/09/restauration-illusionniste-tete-de-poupee-biscuit-porcelaine/
Siinä restauroidaan posliininuken päätä. Ja huulet on maalattu kokonaan uudestaan kuin naisen meikki. Ei se nukelle sovi.


http://www.cliniquedepoupees.com/restaurations-poupees-baigneurs.html

Tässä kuvassa näkee myös, miten nukke on meikattu kuin aikuiset. Kuin huulipunaa olisi laitettu ja kulmakarvat tehty tökerösti uusiksi.

Alla sivuilla on hyviä vinkkejä:

http://antiquechild.com/museum-quality-doll-repair/

http://antiquechild.com/category/doll-repair-before-after/bisque-doll-repair/

http://antiquechild.com/abg-bisque-doll-head/

http://www.antiquedollrepair.co.uk/about-me/

http://forgetmenotdolls.com/articles/professional-doll-restoration-or-doll-repair-2/

http://luelstudio.com/type-of-repairs/antique-doll-repair/

https://www.dollmercantile.com/


Juhannuskokkoa muistellen

Nyt taidan kirjoittaa luvattomia asioita, joita lapset tekivät luvattomasti 60-luvulla. Ja syntipukit tulevat mukaan kuvina tähän nyt yli 50 vuoden jälkeen.

Arvaa harmittiko lapsia, kun yhdessä naapurissa valmisteltiin hienoa juhannuskokkoa suurine juhannusjuhlineen. Mutta sinne oli näiltä lapsilta pääsy kielletty. Ne kielletyt asiat aina kiinnostavat mukuloita. Joten isoveli harkitsi hetken ja hieno sotajuoni oli valmis, mitä voisi keksiä tällaisessa tilanteessa.

Lapsiporukalla haettiin valmis kokko joen rannalta. Oli se komea! Voi vain kuvitella niin ison  palavan juhlallisessa juhannusjuhlassa. Pienet kipot tai ämpärit mukanaan piti lasten nyt kantaa joesta vettä ja kastella kokko. Niin saisi katsella sitten etäänpää piilosta, kun juhannusväki yritti sytyttää märkää kokkoa tuleen. Mukulilla oli hauskaa, kun sitä seurasivat kenenkään huomaamatta.

Tämä on jäänyt salaisuudeksi. Aikuiset eivät koskaan saaneet tietää, missä olivat mahdolliset syylliset. He ovat kai tässä vanhoissa valokuvissa, yksi pöydän alla piilossa ja toiset traktorin takana istumassa kyydissä. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut vielä autoa ja kuljettiin traktorilla 60-luvun alussa.



sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Nuken ja nallen uusi elämä

Aika ajoin tulee puhelinsoittoja, joissa tarjotaan museoon jotakin. Olen oppinut olemaan varauksellinen, koska kaikkea mahdollista ihmiset kehtaisivat museoon tuoda, jos ei katsoisi lahjahevosen suuhun. Paikallisille se on keino päästä ilmaiseksi museoon, mutta ei se nykyään enää tepsi. Vuoden alussa siivosin yläkerran varastohuoneesta kolme autokuormallista tavaraa Emmaukseen vietäväksi. Niiden kanssa Dixie mahtui juuri autoon. Toisaalta siinä oli myös 20 vuoden ajalta, kun olen täällä asunut, käsityötarvikkeita kankaineen ja lankoineen eikä vain vanhoja huonokuntoisia leluja tms. Ja kertyyhän sitä jo sinä aikana sellaista, mitä ei enää tänä päivänä tarvitse. Elämä muuttuu.

Viime viikolla tuli sellainen puhelinsoitto. Pyysin lähettämään kuvan netissä nukesta, mutta madame sanoi, ettei osaa, koska ei käytä paljoa nettiä. Hän halusi tulla tänne museoon katsomaan samalla Uzèsistä. Sovittiin klo 4:n jälkeen.

Ovikello soi vähän ennen neljää, koska yksi äiti kahden lapsensa kanssa oli tulossa museoon. 7v.tytär ja 3v.poika. Kysyin miten he tänne löysivät, uusia kyläläisiämme he ovat, kuulin, vain muutama viikko sitten tänne muuttaneet. Ja heti museoon katsomaan. Siinä motivoitunut perhe. Toiset kyläläiset ovat nähneet tämän Nukkenallemuseon kehityksen jo 19 vuotta, mutta eivät ole yhtään kiinnostuneet vieläkään tänne tulemaan.

Jos kerron suoraan ajatuksistani. Hirvitti, kun näin tuon rasavillin 3 vanhan pikkupojan astuvan ovesta sisään. Näki heti, että hän katsoo kaikkea käsillään. Mutta onneksi äitinsä piti huolta, ettei poika rikkonut mitään. Vanhempi sanoi lopuksi, että ei saanut itse oikein mitään katsottua, kun juoksi poikansa perässä koko ajan. Minä en veisi niin pieniä lapsia museoon, varsinkaan, jos he ovat noin levottomia. Vanhemallekin se on raastavaa. Ei kaikki samanikäiset ole yhtä mahdottomia, toiset ovat rauhallisempia. Ja useimmiten ei ole ongelmaa pienten lastenkaan kanssa, mutta välillä on, koska täällä ei ole tarpeeksi vitriinejä ja kaikki lelut eivät siten ole lasin takana. Toisaalta ihmiset sanovat, että juuri siksi museo on elävämpi. Mainosta oli kuitenkin heidän museokäyntinsä, koska he voivat siitä puhua kylillä. Puskaradio tai viidakkorumpu toimii joka tapauksessa, on sitten hyvää tai huonoa.

Sitten vähän ajan päästä tuli Uzèsistä madame ystävänsä kanssa, eläkeläisiä, kuulema 30-luvulla syntyneitä kuten Dionnen viitoset Kanadassa. Tyylikkäät rouvat kantoivat vauvakorissa posliininuken ja nallen, joista oli puhelimessa puhuttu. Näin heti, että nukke oli ihana SFBJ posliininukke 1900-luvun alusta. Hän oli saanut sen joskus 1934 jälkeen. Silloin lapset saivat vielä noita klassikoita, ei nukkemuoti niin äkkiä vanhentunut kuten nykyään se uudistuu vuosittain kuten kaikki muoti kulutusyhteiskunnassa. Nämä molemmat uzèsiläiset ovat entisiä pariisilaisia.

Nalle on hänen poikansa 60-luvulta Janjac. Minulla on ennestään yksi sen tapainen. Söpö se nallekin on. Nukella on pari muuta hienoa mekkoa mukanaan ja alkuperäiset vaatteet kenkineen ja peruukkeineen. Joskus nukke on häneltä pudonnut lapsena leikeissä ja sen pää on vahingoittunut useine säröineen. Mutta se on silti nätti ja voi laittaa esille. Tilaisuuden tullen voin korjauttaa. Mutta ihanne olisi seurata vierestä, kun sen kasvoja restauroidaan. En luota kaikkiin ammattilaisiinkaan. Minusta on kauheaa, jos he korjailevat kulmakarvoja ja huulia tehden nuken meikatun näköiseksi niin kuin se olisi nainen. Ja kaiken huipuksi joutuisi epäonnistuneesta työstä maksamaan kovan hinnan.

Nuken niskassa on merkit SFBJ 252 Paris, 8 eli 43,5cm. Netistä löysin vuosiluvun 1915, jolloin sitä on alettu valmistamaan.

Nuken ja nallen tuojat olivat museosta hyvin kiinnostuneita ja huomasi, että siksi he halusivat tänne tulla tuliaisineen. On kannustavaa ottaa vastaan pariisilaisia, jotka ovat kotoisin Pariisista, missä näkee kaikkea. Silti he ovat täällä innoissaan ja ihastuksissaan varsinkin nukketaloista. Kaikkea ei ole vielä nähty. Uutta löytyy tästä maailmasta, pikkukylistäkin kuten tämä meidän Lézan.

Alla vasemmalla kuvassa on nuken omistaja ja hänen poikansa nalle sylissä:


Haukku ei tylsisty museossa, kun tulee aina joskus uutta vartioitavaa.


Puhdistamista on taas vähän ensi viikoksi. Ja nukenvaatteiden pesua. Minkä lapsena oppii sen vanhana taitaa.





Tässä alimmaisena on Ranskassa antiikkihuutokaupassa myyty saman merkkinen nukke vähän isompana ja paremmassa kunnossa. Sen hinta on tuhansissa euroissa. Arvonukke, vaikka ei olisikaan aina täydellisessä kunnossa.

Internetissä näkee paljon tämän merkin reproduktioita. Alkuaan kalleista aidoista nukeista niitä tehdään paljon. Muuten huomasin, että nuken lahjoittaja ystävineen ei ollut tietoinen nuken merkeistä, vaikka tämän nuken niskassa se näkyy selvästi. Mutta kaikki eivät ole niistä kiinnostuneita.

Tällä vanhalla nukella ja nallella alkaa nyt uusi elämä museossa. Ensi kuussa alkaa pääsesonki. Juhlakuntoon täytyy nyt nämäkin saada, kun museovieraita on tulossa.

Näiden mukavien uutisten mukana tuli uusia toivon kipinöitä Nukkenallemuseon kokoelman tulevaisuudesta.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Kaksoset pesää rakentamassa









Sisko osti jo yhdet hienot verhot taloonsa, vaikka sitä ei vielä ole, vain kiikarissa on yksi.

V.1991 oltiin Somerniemen Hiidenlinnassa. Siellä oli taidenäyttely, josta ostin taulun, vaikka minulla ei ollut paikkaa sitä varten. Se oli kotona maalla odottamassa, kunnes minulla olisi uusi koti Helsingistä lähdettyäni. V.1998 taulupaikka löytyi täältä Ranskan talosta.

Taiteilija Arvo Tarvainen, 1991.

Asuin sitä ennen täällä Etelä-Ranskassa tilapäisesti vuokralla tai olin vapaaehtoistyössä Mission Timothéessa Anduzessa. Kokosin tavaraa uutta huusholliani varten ja tuttavan autotallissa alkoi olla sitä jo liikaa.

Montpellier'ssa ollessani vuonna 1997 olin kerran taas taidenäyttelyssä ja näin ihanan taulun sininen provencelainen kylä (Griffon), joka oli minulle kuin symbolinen lupaus kauan etsimästäni talosta, eli paikasta Välimeren auringossa. Ostin sen. Kun toin sen Montpellier'sta Anduzeen pohdin, miten ihmeessä saan sen vietyä huomaamattomasti sinne autotalliin. Ajattelin, että syksyn pimeässä minua ei nähdä iso paketti kainalossa. Joten Anduzeen tullessani päivällä piilotin paketin pikkutien ison ojan viereen ja sitten iltapimeässä voi sen kuljettaa kenenkään ihmettelemättä tämän hamsterin touhuja. Niin sitten teinkin. Onneksi ei ollut sateista sinä päivänä! Ei vieraiden nurkkiin voi koota paljoa tavaraa, siksi piti toimia salamyhkäisesti.

Taiteilija Griffon. Provence.

Niin kovalla vaivalla uutta kotia rakennetaan aina välillä.

Me kaksossiskon kanssa emme ole käytännöllisiä ihmisiä, joten kodin sisustus aloitetaan aina koristelusta. Kaunista täytyy ainakin olla.

Toisaalta, kun vuonna 1985 ensimmäistä omaa kotia sisustin Helsingin yksiössäni muovikasseissa tavarat olivat pitkän aikaa ja vähitellen hankin kaikki välttämättömät. Niin kuin siskokin vähän myöhemmin. Vaikka koristeluista silloinkin aloimme.

Nyt me molemmat olemme talokaupoissa, sisko Suomessa maaseudulla ja minä Etelä-Ranskassa. Toistaiseksi minulla ei ole horisontissa mitään, vaikka suunnitelmissa on. Kaikki mahdolliset ovat rauenneet. Ja sitäpaitsi museon kesäsesonki on alkamassa. Mahtaako olla viimeinen, ainakin tässä talossa, niin toivon. Mutta mistä nukeille ja nalleille löytyy uusi koti? Siinä mahdoton tehtävä, ainakin siltä näyttää tällä hetkellä. C'est la vie!