Viime viikolla tuli sellainen puhelinsoitto. Pyysin lähettämään kuvan netissä nukesta, mutta madame sanoi, ettei osaa, koska ei käytä paljoa nettiä. Hän halusi tulla tänne museoon katsomaan samalla Uzèsistä. Sovittiin klo 4:n jälkeen.
Ovikello soi vähän ennen neljää, koska yksi äiti kahden lapsensa kanssa oli tulossa museoon. 7v.tytär ja 3v.poika. Kysyin miten he tänne löysivät, uusia kyläläisiämme he ovat, kuulin, vain muutama viikko sitten tänne muuttaneet. Ja heti museoon katsomaan. Siinä motivoitunut perhe. Toiset kyläläiset ovat nähneet tämän Nukkenallemuseon kehityksen jo 19 vuotta, mutta eivät ole yhtään kiinnostuneet vieläkään tänne tulemaan.
Jos kerron suoraan ajatuksistani. Hirvitti, kun näin tuon rasavillin 3 vanhan pikkupojan astuvan ovesta sisään. Näki heti, että hän katsoo kaikkea käsillään. Mutta onneksi äitinsä piti huolta, ettei poika rikkonut mitään. Vanhempi sanoi lopuksi, että ei saanut itse oikein mitään katsottua, kun juoksi poikansa perässä koko ajan. Minä en veisi niin pieniä lapsia museoon, varsinkaan, jos he ovat noin levottomia. Vanhemallekin se on raastavaa. Ei kaikki samanikäiset ole yhtä mahdottomia, toiset ovat rauhallisempia. Ja useimmiten ei ole ongelmaa pienten lastenkaan kanssa, mutta välillä on, koska täällä ei ole tarpeeksi vitriinejä ja kaikki lelut eivät siten ole lasin takana. Toisaalta ihmiset sanovat, että juuri siksi museo on elävämpi. Mainosta oli kuitenkin heidän museokäyntinsä, koska he voivat siitä puhua kylillä. Puskaradio tai viidakkorumpu toimii joka tapauksessa, on sitten hyvää tai huonoa.
Sitten vähän ajan päästä tuli Uzèsistä madame ystävänsä kanssa, eläkeläisiä, kuulema 30-luvulla syntyneitä kuten Dionnen viitoset Kanadassa. Tyylikkäät rouvat kantoivat vauvakorissa posliininuken ja nallen, joista oli puhelimessa puhuttu. Näin heti, että nukke oli ihana SFBJ posliininukke 1900-luvun alusta. Hän oli saanut sen joskus 1934 jälkeen. Silloin lapset saivat vielä noita klassikoita, ei nukkemuoti niin äkkiä vanhentunut kuten nykyään se uudistuu vuosittain kuten kaikki muoti kulutusyhteiskunnassa. Nämä molemmat uzèsiläiset ovat entisiä pariisilaisia.
Nalle on hänen poikansa 60-luvulta Janjac. Minulla on ennestään yksi sen tapainen. Söpö se nallekin on. Nukella on pari muuta hienoa mekkoa mukanaan ja alkuperäiset vaatteet kenkineen ja peruukkeineen. Joskus nukke on häneltä pudonnut lapsena leikeissä ja sen pää on vahingoittunut useine säröineen. Mutta se on silti nätti ja voi laittaa esille. Tilaisuuden tullen voin korjauttaa. Mutta ihanne olisi seurata vierestä, kun sen kasvoja restauroidaan. En luota kaikkiin ammattilaisiinkaan. Minusta on kauheaa, jos he korjailevat kulmakarvoja ja huulia tehden nuken meikatun näköiseksi niin kuin se olisi nainen. Ja kaiken huipuksi joutuisi epäonnistuneesta työstä maksamaan kovan hinnan.
Nuken niskassa on merkit SFBJ 252 Paris, 8 eli 43,5cm. Netistä löysin vuosiluvun 1915, jolloin sitä on alettu valmistamaan.
Nuken ja nallen tuojat olivat museosta hyvin kiinnostuneita ja huomasi, että siksi he halusivat tänne tulla tuliaisineen. On kannustavaa ottaa vastaan pariisilaisia, jotka ovat kotoisin Pariisista, missä näkee kaikkea. Silti he ovat täällä innoissaan ja ihastuksissaan varsinkin nukketaloista. Kaikkea ei ole vielä nähty. Uutta löytyy tästä maailmasta, pikkukylistäkin kuten tämä meidän Lézan.
Alla vasemmalla kuvassa on nuken omistaja ja hänen poikansa nalle sylissä:
Internetissä näkee paljon tämän merkin reproduktioita. Alkuaan kalleista aidoista nukeista niitä tehdään paljon. Muuten huomasin, että nuken lahjoittaja ystävineen ei ollut tietoinen nuken merkeistä, vaikka tämän nuken niskassa se näkyy selvästi. Mutta kaikki eivät ole niistä kiinnostuneita.
Tällä vanhalla nukella ja nallella alkaa nyt uusi elämä museossa. Ensi kuussa alkaa pääsesonki. Juhlakuntoon täytyy nyt nämäkin saada, kun museovieraita on tulossa.
Näiden mukavien uutisten mukana tuli uusia toivon kipinöitä Nukkenallemuseon kokoelman tulevaisuudesta.
