Kivitalosta puutaloon

Alla kuva kotimuseosta Lézanista keskiaikaisesta 1100-luvun talostani. Kolmikerroksisen talon alakerta on ollut alkuaan eläinsuoja. Kylätalot keskustassa vanhoissa kortteleissa ovat vierivieressä kiinni toisiinsa rakennettu. Keskiajalla asuttiin eläinten kanssa, maatalon elukat lämmittivät samalla talon, niin on minulle kerrottu. Hygieniasta ei ollut tietoa. Kadut ovat kapeita hevosrattaita varten. Kuumana kesänä viileys säilyy tiheään rakennetuilla kivikaduilla. Talot kommunikoivat toisiaan, vaikka myöhemmin ne kohdat on tukittu, ja kylä oli ympäröity muureilla ulkopuolelta, niin se oli suojassa barbaarien hyökkäyksiltä, kertoi kylän vanhus. Minunkin talo on piilossa labyrintissa, se ei ollut paras mahdollinen museopaikka.

Kun nyt vertaa tuota jättikokoista nukketaloa uuteen kuvaan alla Suomessa, jossa se on huoneen nurkassa oikealla, huomaa, että pienet tilat olivat Ranskassa, kun alakerrassa oli kaarikatto muurattuine kiviseinineen. 

Ei Suomessakaan talon toisessa päässä ole kovin suuria tiloja, museo saa käyttöönsä vanhan salin. Myöhemmin uudet omistajat ovat 80-luvulla tehneet salista kaksi huonetta, joten se väliseinä, ei kantava, vaan levyllä tehty, täytyy purkaa. Niin saadaan alkuperäinen iso sali museoksi. Lisäksi tapetoidaan ja muutenkin sisustetaan kodinomaiseksi, hauskaksi kotimuseoksi, nallehuumorilla höystettynä. Ideariihi käynnissä.

Ulkorakennuksista saa tehtyä lisää näyttelypaikkaa. Siivoomista ja järjestelyä riittää koko kevääksi. Kun on nähty viime aikoina sukulaisia, ystäviä, tuttavia, on tullut puheeksi nämä uudet suunnitelmamme, on jo kutsuttu vieraita taloon kesällä. Mutta pitää saada valmista siihen mennessä, kuten kuvista näkyy, kotimuseo on nyt täynnä pahvilaatikkoja ja kaikki aarteet ovat piilossa. 

Uusia pähkinöitä purtavaksi. Tässä yksi. Miten saa aitan vanhan lankkulattian puhtaaksi monista suurista öljytahroista? Siellä on koneita kai korjattu.

Talossa on myös ulkoterassi, jossa voi kesällä kahvia tarjoilla kahvikakkuineen. Vuonna 2000, kun museon perustin, se ei ollut alkuaan ollenkaan minun ideani, vaan konditoria tai teetupa, koska kokkaus oli harrastus. Mutta käytäntö pakotti muuttamaan suunnitelmani ja kuin tuulesta temmasin museo-idean, koska puitteet olivat historialliset. Niin ne ajatukset muuttuvat.

 

Alimmaisessa kuvassa oikealla näkyy salin ovi ja väliseinä, joka pienentää museotilaa, siksi se puretaan entiselleen.

Tämä talo on vuodelta 1834, aloitettu rakentamaan jo 1825. Mutta remonttia on tehty paljon, muuten olisi se jo raunioina. Ulkopuolelta talo vaatii vielä maalausta. 

Salitila on siihen rakennettu myöhemmin, vaikka sitä ei yhtään huomaa ulkoa eikä sisäpuolelta, niin samanlainen se on.

Suomessa nautin nyt sydämestäni variksien rääkkynästä metsäisen luonnon keskellä, kun Ranskassa olen tottunut vain pulujen elämään lähiympäristössäni. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2026!

https://authorbeckyjohnen.wordpress.com/tag/charlie-brown/
 

Tämän vanhan kalenterikuvan löysin yksi kerta, kun tavaroitani järjestelin. Se on 2000-luvun alkuvuosilta. Nyt se oli minulle puhutteleva, koska kilpikonnan hitaudella tai etanan vauhtia on muuttokuormani kulkenut, mutta eteenpäin kuitenkin ja nyt se on perillä Suomessa. 
 

Nostalgiaa

https://mondedalice2.canalblog.com/archives/2018/02/18/36153471.html  Surffailin netissä ja löysin kotimuseostani paljon kuvia, joita yksi museokävijä oli ottanut vuonna 2018. Ne ovat vain alakerrasta, ei yhtään kuvaa yläkerrasta, jossa oli koulunäyttely, ja paljon muuta, kokoelmasta toinen puoli.

En ole ennen niitä huomannut. Mukava yllätys. Nostalgista, kun kaikki oli vielä siellä esillä. 

Tässä yksi kuvista, jossa pyykkitupa ennen vanhaan. 

HYVÄÄ JOULUA!

Koulun uskontokirjasta vuodelta 1959.

 

Museopaivakirja tekoälyssä

 

Uudet ympyrät

Kuraleikit on leikitty nyt tämän leikkimökin osalta, sillä alkaa nyt uusi aika, kun nallet valtaavat sen. Joten siistiä täytyy.

Isot nallevanhukset pääsevät tänne vanhaan mökkiin kahvikutsuille. 

Nyt teen vain pinnallisen siivouksen, keväällä voi pestä lattian ja maton. 

Vanhassa maatalossa on paljon ulkorakennuksia, joita suunnitellaan nyt kotimuseon erilaisiksi näyttelytiloiksi.  

Nalleista puheenollen. Olen ollut vanhojen nallejen keräilijä vuodesta 1986, kun näin sydäntä liikuttavat kokoelmat Lontoon Lapsuudenmuseossa ja yhdessä toisessa museossa Lontoossa. 

Vanhoilla ja uusilla nalleilla on suuri ero. Uudet ovat tehdasmaista persoonatonta sarjatyötä, vanhat persoonallisia, usein käsityötä ja reissussa rähjääntyneitä.  

Toiset ovat uuden ystäviä, minä olen vanhan ystävä. Historia kiehtoo tarinoineen.

Tänään oltiin siskojen kanssa naapurikaupungin joulumarkkinoilla, joka tarkoittaa käsityömarkkinoita. Siellä oli kaikenlaisia käsityöläisiä, joiden työ on suurella vaivalla ja kekseliäisyydellä ajan kanssa tehty kuten ennen tehtiin. Kun ovesta meni sisälle, tungosta oli, näki, miten suositut markkinat ne ovat. Sen jälkeen mentiin Prismaan. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Toisaalta saamme kiittää, kun meillä ruokaa on yllin kyllin kaupan hyllyillä tarjolla, mutta joulun kaupallisuus kaikenlaisine krääsäineen on turhuuden markkinoita. Nykylapset taitavat tuntea vain joulupukin ja tontut, tärkein joulun sanoma on sivuutettu, se vaikutelma.

 

 

 

 

Tämä talon nurkkien kuntoon laittaminen on tervetullutta uutta touhua Ranskan elon jälkeen. Siellä elämä on rajoittunut talon sisälle ja kävelyretkiin ympäristössään. Minulla ei ole siellä ulkotilaa, pihaa. 

Nyt polttopuiden kanto sisälle puuvajastakin on mukavaa ja erilaista elämää, olenhan siihen jo lapsena tottunut kotona. 

Korona pandemian ollessa pahimmillaan, elinympyrät pienenivät. Nyt ne avartuvat uudestaan.

Pakkaus pähkinöitä purtavaksi

Tässä kuvassa yksi ongelmani, kun suunnittelin sen pakkaamista muutama vuosi sitten, miten ihmeessä saan nämä isot rattaat ehjänä Suomeen? Kaikki vanhat nuken-ja lastenvaunut ja rattaat pitää kuljettaa kuormassa kuomu alas taivutettuna, muuten ne vievät liikaa tilaa ja menevät helposti rikki. Muiden vaunujen kuomut sain painettua alas, mutta tämän en, koska rautakohta on ruostunut. 

Nämä hienot lasten rattaat ovat sata vuotta vanhat, vanhoja valokuvia katsellessa näkee tuollaisia.

Ajan kanssa keksii ratkaisuja. Toin Lidl kaupasta yksi kevät ison vahvan kukkalaatikon ja puolilaatikoita, joista rakensin noiden rattaiden päälle kopan suojaksi, se ympäröi koko rattaita. Epämääräiseltä näyttävä hökkeli rakennelmani pelasti nämä, kuten kuvasta näkyy.

Kiitos Lidl kauppaa runsaasta pahvilaatikko varastostaan. Kaikenlaisia laatikoita ei noissa supermarketeissa ole aina saatavilla, mutta kun aikaa oli ympäri vuotta niitä hakea. 

Ihmeesti monet vaunut kulkivat myös ehjinä, kuten vuoden 1910 isopyöräiset luxusvaunut. Vaikka sota-ajan isot mustat puuvaunut tulivat perille kahdessa osassa, saatiin ne onneksi koottua ehjiksi. Ne ovat ensimmäinen löytöni St Christolin naapurikylän kirpparilta vuonna 2000, silloin, kun minun kokoelmani oli vielä pieni.

Nuket ja nallet lähtivät, sanoi Simone

 

Kuvassa muuttoauto perillä Ranskassa. Se tuli nyt 26.marraskuuta Suomesta Lézanin kyläämme noin 3000km hakemaan nuket ja nallet. Siinä meidän topsecret. Olimme paikan päällä kaksoissiskon kanssa kuormaa valmistelemassa. Koko ajan ajatuksenani oli, että annoin talosta autoon vietäväksi ainakin tärkeimmät, koska varmaa ei ollut mahtuuko ne kaikki 42m2 kuorma-autoon. 

18 tonnia painava ja 10m pitkä auto oli kylämme kunnan mielestä liian suuri lähimmälle isolle parkkipaikalle 100metrin päähän. Joten kaikki jouduttiin viemään pienemmällä paketti autolla monta kertaa kauimmaiselle parkkipaikalle. 

Tavarat saapuivat Suomeen maanantaina 1.päivä joulukuuta. Me tulimme siskon kanssa 4.päivä, joten isosisko oli kuormaa vastassa Suomessa.

Nyt ollaan oltu tarkastamassa, jos on tullut vahinkoja matkassa. Jokaisen laatikon kävin läpi niiden lähtiessä ja nyt myös matkan jälkeen sama rutiini, se on kesken vielä. 

Siinä 40 vuoden elämäntyöni, jonka aloin 1985 Helsingin yksiööni muuttaessani. 

Ranskalaiset ystävät Gilles ja Sébastien seurasivat tapahtumaa sivusta ja vähän murehtivat, tuleeko kaikki ehjänä perille. He ovat nähneet kotimuseoni alun ja lopun siellä pikku kylässä. Yksi kyläläinen, Simone, joka myös oli nähnyt ne kaikki museon vuodet, sanoi, että nuket ja nallet lähtivät. Kaikella on aikansa, tuli siitä mieleen.

Taloni toimi museovarastona viimeiset vuodet, kaikki paikat olivat täynnä laatikkoja. Jäljelle jäivät itse tekemäni isot nallet laatikkoineen, joita on vielä lähes 100.

Kun ovesta astuu nyt sisälle taloon, on kuin astuisi "tyhjään navettaan", josta lehmät ja muut elukat on viety pois. Kaikki, mikä on täyttänyt elämäni vuosikaudet.

Mutta helpottunut olen, kun talo tyhjeni, se on näyttänyt mahdottomalta toteuttaa, toisaalta yhtä utopistiselta kuin vuonna 2000 kotimuseon perustaminen. 

Pakkaaminen oli työmaatani ensin puolitoista vuotta ja sen jälkeen vielä, kun löytyi parempia laatikoita. Kaikki laatikot ovat lähialueiden supermarketeista, ostoskeskuksista ilmaiseksi saatuja, joita joutui välillä suurentamaan tai pienentämään nukketaloja tai muuta varten.

Äidin Postissa lähettämät pari isoa nukke-ja nalle laatikkoa vuonna 2000 museon aloitusta varten lisääntyivät viimeisen 25 vuoden aikana yli 400 laatikkoon koulupulpetteja yms. unohtamatta. Menestystä niillä oli, tyhjiin kaikki olisi muuten rauennut.

Elämäni ensimmäinen nallenäyttely kokemus on Helsingin kauppatorilta, jossa olin kerran 90-luvulla provencelaiskankaista tekemieni pikkunallejen kanssa standilla. Se oli hauskaa, kun ihmisiä tuli katsomaan käsityötäni, vaikka en saanut myytyä ainuttakaan. Museotoiminta on samanlaista, näkee ihmisiä ja ympärillä tapahtuu. Lopuksi muutama sana kokoelmastani.

Alla muuttoauto on saapunut Suomeen, jossa tavaroita kootaan sisälle. 

Kuten alussa sanoin, että suurena salaisuutena tämä Nukkenallemuseo kulki kuorma-autossa tuhansia kilometrejä Etelä-Ranskasta Suomeen.

Vanhimpia aarteita oli piilotettu yöpöydän sisälle, sen, joka museossa toimi teatterina. Toinen hyvä piilo oli puukirstu. Ne paketoin vielä pakettipaperilla. Toisen kätkössä oli englantilainen kuolleen lapsen muistoksi tehty surunukke 1850-60-luvulta ja toisen piilossa oli 1780-luvulta prinsessapukuinen vahanukke.

Tarinoita historian kätköistä riittää tässä kotimuseossa...Ei tylsisty. Se on elämänsuola.

Ikimuistoinen kouluaine

60-luvulla alakoulussa meillä oli aineen aiheena Tarvasjoella:"Jos minulla olisi siivet". 

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Vuodesta 1998 lähtien Suomen Itsenäisyyspäivät olen viettänyt Etelä-Ranskassa kotonani, vuodesta 2004 alkaen internetistä Suomea siellä seuraamalla. Tämä vuosi 2025 on siitä erilainen, että olen nyt kotoväen kanssa Suomessa Itsenisyyspäivän juhlassa mukana. 

 

Koko tämä 2025 syksy on ollut kuin yhtä lentoa. Tämän kuvan otin Finnairin lentokoneessa viime torstaina, kun lennettiin siskon kanssa Nizzasta Helsinkiin.

Viimeksi täällä blogissani sanoin, että elämäni palapelista puuttuu yksi palanen, se on nyt löydetty. Kerron enemmän myöhemmin. 

Elämän palapelia

https://museopaivakirja.blogspot.com/2025/06/tienviittojako.html Siinä viime kesäkuun blogitekstini, jossa kerron parista taulusta.

Viime päivät ovat olleet elämän jännittävimpiä, suurten muutosten aikaa. Koko syksy. Ja tämä jatkuu joulukuuhun asti. Niin kuin olisi hypättävä yhdestä pikajunasta toiseen, vauhti on ollut kova. Toisaalta useimmiten on päinvastoin, arki on rauhallista.

"Te valitsitte talon ja talo teidät", niin taisi olla sanonta, joka kuultiin eilen. Kun nähtiin tämä talo ensimmäisen kerran viime kesänä, siskon kanssa sanottiin heti, että tämä on paras kaikista. Monta taloa on nähty pandemia vuosien aikana, minä seurasin siskoja ulkomailta käsin Skypella noilla visiiteillä.

Kuvassa kaksoissiskolla on taulu, jonka myyjä meille antoi toisella käyntikerralla, niin kuin me olisimme ne ostajat, vaikka silloin se oli vielä epävarmaa. Toisaalta ostotarjouksen ehtona oli Helsingin yksiön myynti 2kk:n sisällä. Niin se saatiin myytyä ja sen jälkeen kauppakirjan allekirjoituksesta toiseen mentiin viikon välillä. Vauhti yllätti, kun pitkän aikaa oli ollut tyhjäkäyntiä. C'est la vie!

Talon toiseen päähän ja aittaan tulee kotimuseo. Tämä on suunnitelmamme ollut kauan. Yksi pala puuttuu vielä tästä palapelistämme...

 

https://www.wetterhoff.fi/

https://www.hamewiki.fi/Wetterhoffin_k%C3%A4si-_ja_taideteollisuusoppilaitos 

Kuvassa vasemmalla on talon myyjän nalle 50-luvulta. 

Ompelukone on 1900-luvun alusta, jonka silloinen talon emäntä on lapsena saanut. Hänestä tuli myöhemmin aikuisena Wetterhoffin käsityökoulun käytyään käsityönopettaja.

Siinä muistoja kotimuseoomme entisistä talon asukkaista. 

Tänään saatiin lukea kortteja yms. 1900-luvun alusta, koska ne tulivat talon mukana kuin "tuliaisina" toisesta maailmasta, tuntemattomilta ihmisiltä. Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Sellainen oli tunnelma siellä 1800-luvun talonpoikaistalossa tänään. Jokin saa elämään tai tuo tähän päivään elävänä mitä vain sadan vuoden takaa. Tarvitaan vain dokumentteja. 

Savon jääkäri morsiamineen

https://tilkkuilo.blogspot.com/2014/10/aluetapaaminen-naantalissa.html

https://www.finna.fi/Record/tmk.161001951152100?lng=sv 

Sirkka Kopisto, Nuket ja nukkekodit, WSOY, museoviraston tutkija, kertoo seuraavasti kirjassaan Naantalin nukeista:

"Naantalissa nukkeja valmistivat sisarukset Maria Charlotta, Carolina ja Josefina Lindbom. Isänsä satulaseppämestari Johan Lindbomin kuoltua 1849 he olivat äitinsä kanssa ryhtyneet elättämään itseään leipomalla sekä käsitöitä tehden. Näppärissä sormissa syntyivät ohuesta, itse värjätystä langasta ns. Naantalin nuket, joita Tokka-Lottana tunnettu Maria Charlotta vielä 1900-luvun alussa kesäisin myi Naantalin muistoina kylpylävieraille. Lindbomin neitien käsitöitä oli tarjolla myös naantalilaisissa kauppaliikkeissä."

Runebergin Vänrikki Stoolin tarinan sankarit viereisessä kuvassa. Niin on kuvailtu näitä Naantalin nukkeja.

Lainasin tuon nukkekirjan viime viikolla Loimaan kirjastosta, kun otin selvää käsintehdyistä nukeista yleensä. Helsingistä olin löytänyt vanhan nukketalon, jossa hienot miniatyyrinuket. Ei löytynyt niiden arvoitukseen vastausta tuosta kirjasta. Mutta hyvin se kirja valisti, koska olin unohtanut millaisia ne Naantalin nuket oikein olivat tarinoineen. Vaikka tutulta nimi kuulosti.

Niiden käsintehtyjen nukkien olemassaolon esille nostaminen kirjan kansista puheenaiheeksi herätti jotakin eloon ihmeesti yhtäkkiä nyt 2000-vuosisadalla. Viime viikonloppuna Loimaalla oli antiikkimessut. Sisäänpääsy maksoi 4 euroa. Mutta se oli sen arvoinen, näki heti, miten erilainen on antiikkitori kirpputoriin verrattuna. Ei siellä ollut sitä joka paikassa nykyään näkyvää krääsää, halpatuontia, joka täyttää kaikki paikat. Vaan aitoa ja laatua, kuten ennen oli.

Kuvan nuket ovat tuolta antiikkitorilta, josta ne ostin. Isosisko meidät kaksoissiskon kanssa sinne houkutteli. Lisäksi huvittavaa oli, kun hän sanoi minulle siellä, että tule nyt katsomaan, yläkerrassa on ne Naantalin nuket. En meinannut korviani uskoa, mistä ne sinne ilmestyivät kuin taikasauvalla taikaiskusta olisivat tulleet. En ole sellaisia luonnossa ennen nähnyt, en muista edes Suomessa museossa niitä nähneeni. Harvinaista. Olen kyllä ajatellut, että olisi hienoa saada ne kokoelmaani.

1800-luvulla elämä oli köyhää. Tuo Lindbomin perhe muistuttaa meitä hyvinvointi-elintasoyhteiskunnassamme, miten vähällä ennen selvittiin. 

Tässä näkee, ettei ole kyse vain tavaroista, vaan siitä, mitä niiden kulissien takaa löytyy. Opetuksia menneestä maailmasta.

Helsinki kierroksella

Tässä kuvia Helsingistä tehdyistä löydöistäni viime päivinä. Pääkaupungissa löytöpaikkoja ovat myös antiikki-ja ostomyyntiliikkeet. Pikkukaupungeissa on nähnyt enimmäkseen vain kirppareita muutamaa ostomyyntiliikettä lukuunottamatta. 

Alla 100 vuotta vanha viininkorjuu koulutaulu. Ennestään minulla on 50-luvun viininkorjuusta koulutaulu Ranskassa, näitä vanhempia en ole siellä nähnyt.  

 

Tämä nukketalo yllä on varmaankin myös 100-vuotias, vaikka nukkejen puvut edestä ja takaa näyttävät vähemmän vanhoilta. Nuket ovat "yarn wire dolls", rautalanka pohjalle lankaa kierretty ympäri ja niin on tehty kädet, jalat, vartalo, pää ja vaatteet. Hame esiliinan alla on virkattu. Folklorinen kansallispuku kirjottuine myssyineen. Mistä lienevät ne kotoisin? Saksa tulee niistä mieleen ja pöydän jaloista rokokoo tyyli. Pikkutarkasti hyvin tehty, vanhahtavat ilmeikkäät aikuisen kasvot. Taitavaa miniatyyri työtä.

 

Ei ole varmaa onko nukketalo huonekaluineen ja nukkeineen aina ollut samassa. Mutta tummaa yksiväristä taloa vasten nuo värikkäät taiteelliset nuket ovat kuin taideteos.

Myyjä ei tiennyt mistä tämä nukketalo on peräisin. Salaperäinen se on. Alan ottaa selvää, surffailin jo infoa varten käsintehdyistä nukeista, alla linkkejä.

Suomessa kuuluisilla Naantalin nukeilla on hieno tarina. 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 

https://museoleikki.fi/naantalin-nuket/

Amberg, Anna-Liisa & Suomi, Benita 1997: Suuri suomalainen nukkekirja. Kustannusosakeyhtiö Ajatus: Helsinki.

https://www.naantali.fi/fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/museot-ja-kulttuuriperinteet/paikallista-kulttuuriperinnetta/nukketanssi

https://www.craftmuseum.fi/blogit/suomen-kasityon-museon-blogi/mollat-rasynuket-kauniit-posliinikasvot-ja-naantalin-nuket

https://www.naantaliin.fi/?x173721=219562

https://mumminmatkat.blogspot.com/2024/08/naantalin-nuket.html

https://mumminmatkat.blogspot.com/2024/05/vinkki-virkista.html

https://visitnaantali.com/my-side-of-naantali/matamit-puikoissa/

https://www.finna.fi/Record/tmk.161001951152100?imgid=1

https://craftmuseum.kuvat.fi/KASITYOSSA+ELAMAN+TUNTU/El%C3%A4m%C3%A4n+keh%C3%A4/B7+-+NUKKEJA/Naanatalin+nuket.jpg

https://www.finna.fi/Record/tmk.161021490053100

https://www.rannikkoseutu.fi/elamanmeno/art-2000006844995.html

https://ta.fi/victoria/naantali/

https://turunseutusanomat.fi/2016/10/naantalissa-heratellaan-nukketanssiperinnetta-eloon/

https://www.martat.fi/wp-content/uploads/2018/03/turun_marttanukketeollisuuden_marttanukeet_1908-1974.pdf

Muista maista:

https://store.benningtonmuseum.org/products/historic-folk-toys-craft-yarn-doll-kit?srsltid=AfmBOor_FYVOOgdMvky630RjMhaA42HJHA9WT5TEIH4eIuoctvKNjYx3

https://diepuppenstubensammlerin.blogspot.com/2015/11/puppenmanufaktur-erna-meyer.html

https://ktminiatures.blogspot.com/2020/09/vintage-grecon-dolls-for-sale-kaybot.html

https://en.wikipedia.org/wiki/Worry_doll

https://www.rubylane.com/similar/321341-454701042025/1920%27s-Vintage-Yarn-Wire-Hungarian-DOLL

https://www.rubylane.com/item/1343738-x23BT42/Vintage-German-Hedwig-Otto-Doll-Label?search=1&t=56441830 

Toisen tiellä, toisen kunniapaikalla

https://www.midilibre.fr/2025/10/19/cest-un-hommage-que-je-fais-pour-la-toussaint-le-chateau-de-lezan-se-visite-aussi-avec-des-robes-13002005.php 

Seuraan usein etelä-ranskalaista Midi Libreä, joka kertoo paikalliset uutiset Lézan kylästämme ja muualta. Tänä aamuna siellä oli yllättävä näky. Kylän linnan uusi omistaja Éric Bonnet on uutisissa, koska syyslomien aikana linnan ovet ovat auki kaikille. Siellä on hänen sukunsa pukumuotinäyttely. 

Mutta mitä minä huomasinkaan taustalla koristeena nurkassa? Sen ainoan pois myymäni nukketalon, kaikki muut ovat Suomen kotimuseota varten jo varastossa pakattuna. Myin tuon yhden, koska se ei ole vanha, vaan uutta tekoa jostakin ohuesta puusta. Se on sisustettu käsintehtyine huonekaluineen, nukkeineen. Mutta hyvin vaikea pakata, joten luovuin siitä, pakattavaa on ollut muutenkin ihan tarpeeksi. Minulla on muita englantilaisia taloja. Ostin sen joskus Englannin ebaystä noin 100 eurolla, hävisin, kun myin sen läheiseen osto-myyntiliikkeeseen 20 eurolla, eivät he mitään maksa, hyvä, kun sen verran sain. Ei se minua kaduta, löysipä nukketalo nyt komian kunniapaikan, kun pääsi esille oikein historialliseen linnaan. Ja olen mielissäni, kun "linnanherra" arvosti sitä. 

Lézanin kylä ei arvostanut kotimuseotani, sellainen muisto heistä jäi, valitettavasti. Totuudentorvena niin sanon. Siinä yksi syy, miksi oli helpompaa sulkea museo, ei vain pandemia ollut syynä, vaan myös vastatuuli kylässä. Ei jaksa aina mennä vastatuuleen. C'est la vie!

http://dollhousedreams.free.fr/englantisivut/dollhousecollection.html Se siirtolaistyylinen Georgian house, miten sen nyt suomentaisi, on näkyvillä vielä englannin ja suomen kielisessä versiossani http://dollhousedreams.free.fr ranskan kielisestä versiosta otin sen pois viime vuonna, kun olin sen myynyt. Nyt en pääse noita sivuja päivittämään, koska minulla ei ole enää ranskalaista Freen nettiliittymää, jonka se vaatii. Liittymäni on suomalainen. Muuten ranskaiseen versiooni olen voinut päivittää kevääseen asti kaikki uudet hankkimani nukketalot, muihin versioihin en viitsinyt enää niitä silloin laittaa. Laskin niitä eilen, kaikkiaan yli 90 vanhaa nukketaloa on nyt kokoelmassani.

Viime vuosina juuri nuo nukkekodit ovat olleet suurin keräilykohteeni. En ole voinut sisustaa enää omaa kotiani, koska kotimuseo vei elintilani aina pienemmäksi ja pienemmäksi ja siihen meni joka penni. Nyt tilanne muuttuu Suomessa. Kotimuseo on vain talonpoikaistalon toisessa päässä ja aitassa. Minulla on siellä siskon talossa oma huone, jota voin sisustaa, ei tarvitse sitä tehdä vain miniatyyrina. 

Ja sitten Suomessa on muutakin elämässä kuin museo. Muuten siskon maatalossa on monia vanhoja mielenkiintoisia ulkorakennuksia kuten aitta, savusauna, talli, leivintupa, sepän paja, makasiini. Sepän pajassa on ihastuttava ikivanha tulisija. Kunpa sen voisi korjata, jotta voisi sen edessä lämmitellä talvella kuin lännen filmeissä. Mielikuvitus saa siivet vähemmästäkin.

 

 

 

Takaisin 90-luvulle

Viime päivinä on oltu Helsingissä siskon muuttoa avustamassa. 35 vuotta hän on siellä asunut. Tavaraa kertyy, vaikka yksiössä asuisi, kun lisäksi on vintti-ja kellarihäkit. Siellä oli myös paljon korttejani, joita olin siskolle lähettänyt Etelä-Ranskasta. Niitä lukiessani oli kuin päiväkirjaa olisi lukenut 90-luvulta.

Asuin välillä siskon tykönä, koska olin vuokrannut oman yksiöni ollessani usein Ranskassa. Kokkaus oli harrastukseni.

Tässä yksi reseptini:

 

Pienessä asunnossa oli vähän tilaa, mutta isolle maustevarastolleni löytyi paikka sohvan takaa.

Toin Ranskasta Sevennit vuoriston rinteiltä pensastimjami yrttiä, joka oli kuivattua ja voimakastuoksuista, se maustoi hyvin ruokia. Lentokoneessa sai ennen ilmaisia alkoholi näytepulloja, jotka sopivat myös kokkaukseen.

Mutta kun perustin kotimuseon monet harrastukset unohtuivat.    

Kahden tulen välissä

https://museopaivakirja.blogspot.com/2023/10/100-kertaa.html 

Siinä jatkoa eiliseen talokauppa tekstiini.

Syksyyn 1998 liittyi vielä mutkia Ranskan ja Suomen matkassa. Olin käynyt katsomassa löytämääni Etelä-Ranskan taloa monet kerrat kesän aikana. Oikeastaan olin nähnyt sen jo vuosi sitten, mutta katossa näkyi, miten tiilikatto oli vuotanut ja se epäilytti minua, ajattelin, etten voi sitä ostaa. Vuoden jälkeen huomasin, ettei budjettini riitä muuhun kuin siihen taloon, se oli muuten hyvä. Jatkoin kaupankäyntiä tauon jälkeen.

Olin nähnyt kiinteistön hankinnan oppaassa Ranskassa, että myyjältä voi pyytää testata talo asumalla siinä ensin vähän aikaa. Sovittiin myyjäperheen kanssa, että he korjaavat katon ja odotetaan sadetta, jotta näkee pitääkö katto korjauksen jälkeen, saisin asua talossa sen aikaa. Joten majoituin sinne ja odotetiin sadetta. Mutta silloin oli erikoinen syksy, ei satanut, aurinko paistoi vaan aina. Lopulta joulukuussa tuli kovemmat sateet, jotka testasivat katon. Se piti. Silloin olin valmis allekirjoittamaan kauppakirjan notaarin tykönä, kuten Ranskassa tehdään. Ranskalaisen ystävän äiti oli tukenani läsnä.

Kiitos kärsivällisen kiinteistömyyjä perheen, jotka ymmärsivät vaikean tilanteeni ja vielä jälkeenpäin sain heiltä apua talossa. 

Syyskuun 1998 Suomi matkaani liittyi myös mutka matkaan. Kuten kotiväki, äiti kielsi Helsingin yksiön myynnin riskien takia, piti löytää ratkaisu asiaan. Olin saanut vihjeen, että sitä yksiötä vastaan pankki voi antaa lainaa. Sinne menin 180 000markan lainan hakuun, mikä oli talon hinta (n.200 000frangia). Yllättävän helposti sain sen. Tuon rahan siirsin Ranskaan pankkiin odottamaan kaupantekoa.

Mutta se kaupanteko oli vasta joulukuussa kuten edellä kerroin. Ranskan pankissa oli hyvä korko, se kasvoi 10 000 frangia korkoa syyskuusta joulukuuhun. Sillä sain tilattua Cheminée Philippe kuuluisan ranskalaisen takan taloon. 

Suomeen palattua ja talokaupat tehtyä joulukuussa kukaan kotiväestä ei tiennyt, että se Etelä-Ranskan talo oli jo ostettu ja maksettu lainarahalla. 

Äiti uskoi lopulta, vaikka kaikkea tuota ei tiennyt, että minun tieni vie nyt Suomesta Ranskaan. Äitien on usein vaikea luopua lapsistaan, oli ikä mikä tahansa. 

Sitten lopultakin tammikuussa alkoi se Runeberginkadun yksiön myynti. Hyvin se meni, ensimmäiseksi maksoin pois koko lainan ja jäljelle jäi rahaa äidin toivomaan (Karkkilan) yksiöön.

"Unelmani Etelä Ranskassa"- kirjani sanoin, oli monen kivikkoisen tien takana.  

Sukan varsi

Viime päivinä on autettu kaksoissiskoa muutossa pois Helsingistä maaseudulle, kun lopultakin talo löytyi vuosien etsinnän jälkeen ja yksiönsä saatiin myytyä. Sellainen vanha talo, johon voi Ranskan museon siirtää. Siinä meille elämänsuolaa loppu elämäksemme.

Hänen tavaroidensa joukossa on myös minun tavaroitani, koska asuttiin yhdessä jonkun aikaa.

Kuvan lehtileike on vuodelta 1999 helmikuun 7.päivältä. Tuo päivä on varmaankin mitäänsanomaton monille, eivät kaikki vuodenpäivät jää muistiin. Joten roskiin menisi monelta tuollainen yksi vanha lehden sivu.

Mutta minulle se oli tärkeä päivä. Ja sen Hesarin sivun löytäessäni vanhasta muovikassistani, jossa muutakin kiinteistökauppaani liittyvää tallennettu, tulivat muistot mieleeni. Ei voi olla totta, olen säilyttänyt sen! Siitä sain nyt jutunjuurta.

Edellisenä syksynä 1998 olin Etelä-Ranskasta tullut Suomeen. Kerroin kotiväelleni, että meinaan myydä Helsingin yksiöni ja ostaa sillä Ranskasta talon. Myrsky siitä seurasi. Kaikki sanoivat, että niin voin hävitä omaisuuteni ulkomailla, kun kotimaassa Suomessakin kiinteistökaupat eivät ole helppoja saati ulkomailla. Jouduin palaamaan Ranskaan tyhjin toimin. Talo oli jo valmiina minua odottamassa. Mutta käytin hyväkseni 3kk:n turistioikeuden olla Euroopan maassa. Sitten joulukuussa palasin Suomeen. Uusi yritys. Tammikuussa laitan yksiöni myyntiin, kerroin äidille. 

Olin matkustanut Suomen ja Etelä-Ranskan väliä vuodesta 1992 alkaen, jolloin Sevennit vuoristoalueen löysin ja sain idean ostaa sieltä talon ja perustaa sinne yrityksen. Siinä minun 90-lukuni kului. Toinen jalka oli Suomessa ja toinen Etelä-Ranskassa. En saanut mielenrauhaa ennen kuin hankkeeni toteutui.

Lisäksi voi sanoa, että minulle oli tullut siellä Ranskassa vuosien aikana verkostot, tuttava-, ystäväpiiri, joihin kuului eri alan ammattilaisia, he olivat apunani. Vaikka itse myös hankin paljon tietoa talokaupoista. En minä siten sikaa säkissä olisi ostanut. 

Lopulta äiti myöntyi yhdellä ehdolla, Helsingin yksiörahalla pitää saada Ranskan talon lisäksi yksiö Suomesta. Hän sanoi, jos menetän Ranskan talon, minulle jää ainakin yksiö Suomeen, jonne voin aina palata.

Runeberginkadun alkupään yksiöni myytiin noin kuukauden aikana tammikuussa ja sain ok hinnan. Kiinteistöjen hinnat olivat nousseet laman jälkeen, Ranskassa sitävastoin hinnat vielä vähän halvempia, joka auttoi minun tapauksessani. Helmikuussa minulla oli pari viikkoa aikaa ennen Ranskan matkaa löytää se äidin toivoma uusi yksiö. Joka päivä seurasin Helsingin Sanomien kiinteistökauppa ilmoituksia hätääntyneenä, mistä ihmeestä niin äkkiä sen voi löytää ja osaa tehdä hyvän kaupan. Kädet ristissä olivat.

Sitten viikko kului ja 7.päivä helmikuuta Hesarissa näin tuon ilmoituksen alla: Karkkilassa on 24m2 hyväkuntoinen yksiö...Varasin heti ajan kiinteistövälittäjälle sitä katsomaan. Oli paukkuva pakkanen ja luminen talvi, taisi olla vuosisadan kylmimpiä talvia. Mutta mitä siitä, kun sain nyt sen kaivatun hyvän tilaisuuden. En kertonut kaksoisiskolleni minne menin enkä muille. Paikan päällä Karkkilassa olin ihmeissäni, miten hieno yksiö keskellä Karkkilaa ja miten halpa muihin verrattuna. Käsirahan maksua jo suunnittelin. Joten seuraavana tai sitä seuraavana päivänä menin tekemään kaupat.

Kun kotiväki sai tietää, että kaivattu yksiö oli jo ostettu, he olivat vähän puulla päähän lyötyjä. Toisaalta äiti oli tyytyväinen. Helsingistä tuotiin tavarani myydystä Runeberginkadun yksiöstäni Karkkilan vinttihäkkiin, huonekalut melkein kaikki myin läheiseen ostomyyntiliikkeeseen, ei niitä paljoa ollut. Isoveli auttoi muutossa ja Karkkilan yksiön nähdessään totesi, että hinta voi tulla vain ylöspäin.

Jälkeenpäin kuulin syyn alhaiseen hintaan. Karkkila oli Suomen velkaisin kunta siihen aikaan 90-luvun laman jälkeen. 

4 vuotta kului. Löysin hyvin vuokralaisen sinne, ei se tyhjänä ollut yhtään. Mutta joskus 2003 vuokralaki oli muuttunut epäedulliseksi vuokranantajille, tuli hankaluuksia. Päätin laittaa sen myyntiin. Ihme ja kumma, Karkkila oli maksanut velkojaan takaisin, tilanne parantunut, ja kiinteistöjen hinnat nousivat. Myin sen uskomattoman äkkiä parissa viikossa hyvällä myyntivoitolla. Vaikka siitä meni paljon veroa, mutta siinä Nukkenallemuseon "Sukan varsi", kuten ennen vanhaan sanottiin.

En olisi voinut kotimuseotani talooni perustaa ilman tätä äidin tahtomaa yksiön hankkimista kotimaasta, kuin turvasatamaa maailmalta tarpeen tullen. 

Yksi veljistäni sanoi kerran, että tarvitaan lottovoitto, jotta voi museon perustaa. Lapsuudenystäväni kotimuseossa käydessään näki, että tämä ei ole kultakaivos. Totuudentorvena minä myös voin lisätä, että tyhjätaskuna en olisi voinut edes alkuun päästä, enkä eteenpäin. Mutta pienestä minä aloin. Rohkeasti laitoin lehteen ilmoituksen Nukkenallemuseon avajaisista. Käytin komeasti museo-nimeä jo, vaikka se oli ennemmin näyttely. Olin oppinut, että markkinointi on tärkeää, on sitten pieni tai suuri. "Ei saa halveksia pienten alkujen päivää."

Jos ajatellaan siirtolaisia, jotka lähtivät Amerikkaan 100 vuotta sitten, heillä ei useinkaan ollut kielitaitoa eikä muuta kuin matkarahat, tyhjästä he aloittivat elämän vieraassa kulttuurissa. Minulla on ollut kielitaitoa ja paljon enemmän kuin matkarahat, onnekas olen ollut. Unohtamatta Varjelusta, mitä kaikki tarvitsevat. Titanicilla oli surullinen loppu, vain osa matkustajista pelastui haaksirikosta. 

Lukuvinkki

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/koti/620d1313-3b90-44d2-8a83-5bd2924d5b40 

Lokakuussa 2025

Nyt lokakuussa tulee vuosi siitä, kun tulin Suomeen Dixien kanssa viiden vuoden pandemia katkon jälkeen. Sen jälkeen on ehtinyt paljon tapahtua. Haukkua ei enää ole, tyhjä paikka jäi. Olin tottunut sen kanssa ulkoilemaan paljon. Nyt ulkoillaan myös, mutta silloin se tarkoitti vanhan koiran kanssa ulos menoa useasti päivässä. Koira ulkoiluttaa ihmisiä ja näyttää luonnon kauniita paikkoja, joita ei muuten löytäisi. Vaikka sanotaan usein, että niitä pitää ulkoiluttaa, varsinkin urheilullisia kuten tuo belgianpaimenkoira. 

Tällä viikolla meillä siskojen kanssa oli erilaista ohjelmaa kuin tavallisesti. Nyt elämä on muuttoa. On mennyt jo monta syksyä, talvea, kevättä, kesää, kun on tätä syksyä odotettu.

Eilen tultiin Helsingistä. 1985 aloin tämän keräilyharrastuksen, kun olin ostanut Helsingin yksiön ja se oli typötyhjä, piti kalustaa ja koristaa. Kalustaa ei pientä asuntoa kauaa tarvinnut, mutta "koristaminen" ei ole vieläkään loppunut, lopulta sen johdosta syntyi kotimuseoni.

Seuraavaksi kerron kuvin uusista löydöistäni Helsingistä, Fasaani antiikkiliike ja kaksi ostomyyntiliikettä olivat hyviä löytöpaikkoja tällä kertaa. 

Tässä ollaan siskojen kanssa Eduskuntatalon edessä. Minulla oli niin erikoinen paketti kannettavana, että se sai ihmiset hymyilemään ja katsomaan sitä kaksi kertaa, mitä ihmettä siinä kannetaan. Piilokamera ohjelma voisi tallentaa ihmisten ilmeitä tuon nähdessään. Se olisi hauska.

Ei minua hävettänyt kantaa sitä silti, olen tottunut keräilijänä näihin hullutuksiin. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta Helsingissä tai muualla. Kerran vein Ranskaan isomman keinuhevosen samasta Fasaani antiikkiliikkeestä eikä se ollut edes pakattu, vasta kotona sen pakkasin. Lentokentällä perillä Marseillessa, kun sitä hain, se oli kadonnut tullitarkastuksessa, mutta tuotiin lopulta kotiovelleni pikku kylääni Etelä-Ranskaan. Onni onnettomuudessa.

Siihen aikaan 2000-luvun alkuvuosina, kun minulla ei ollut vielä autokorttia ja autoa Ranskassa, piti pyörän takasatulalla kuljettaa löytöjäni. Kerran siellä oli 50-luvun nukketalo, nettiostos, jonka hain rautatieasemalta 13km:n päästä, iso puinen pehmustettu lammas, puinen aasikin taisi kerran siellä olla, mitä milloinkin satuin kirpparilta tai muualta saamaan, eikä ollut muuta kuljetuskeinoa. Oma apu paras apu valitettavasti joskus maailmalla. Minä olin pyöräni kanssa silloin varmaan ainoita, jotka käyttivät pyörää hyötykäyttöön, siellä Ranskassa näki vain kilpapyöräurheiljoita hienoine urheiluvarusteineen teillä. Vielä jälkeenpäin joku paikallinen on sanonut minulle, että hän muistaa minut pyörämatkoistani. Aikansa sitä kesti, vaikka tuntui loputtomalta. Kun 2005-2006 kävin autokoulun ja ostin vanhan auton Peugeot 205, se oli minulle kuin juhlaa, lensin sillä vapaana kuin taivaan lintu. Niin elinympyräni avartuivat pois pienestä kylästä ympäristöineen. Riittää yksi pieni syy lähteä matkaan, tuhat muuta voi reisulta löytyä, niin elämästä tulee kuin löytöretki. Ei tylsisty.

Mitä siellä paketissa tällä kertaa on, näkyy kuvasta, ainakin sata-vuotias puuhevonen, voi olla kotitekoinen, kansantaidetta, kuten ennen leikkikalut monesti olivat. Ajan patina viehättää ja koskettaa. Mikä lie tämän tarina, ei tiedä, mutta puhuttelee se silti. Siinä sen taika, kuten vanhojen talojen. Ranskalaisilla on sanonta, että vanhoilla taloilla on sielu. Tämä heppa palaa nyt sellaiseen, jossa museopaikka on varattuna. Ei sillä kaupan "hyllyllä" myytävänä ole helppoa ollut, ihmisiä kulki ohi, eikä kukaan sitä huomannut, kunnes minä hellyin sen nähdessäni. Kunniapaikalle se pääsee, kun nyt aika vaan sallii.  

Toinen löytöni uuteen kotimuseoon Suomessa oli lastenkokoinen Kirkkonummen kansallispuku, Vuorelman valmistama, jonka sain 50€:lla, se oli halpa. Kerran on nähty Loimaan kirpparilla toinen lasten kansallispuku, kalliimpi, joka jäi ostamatta, joten nyt sellainen saatiin. Se sopii folkloristen nukkejen taustalle Suomea edustamaan.

https://vuorelma.net/tuote-osasto/kansallispuvut/ 

Äiti teki Sääksmäen kansallispuvustaan meille kaksoissiskon kanssa kansallispuvut, kun oltiin yhdeksän vanhoja. Mutta niitä ei ole enää löytynyt kotoa maalta, harmi.

Isosisko teki Kotiteollisuuskoulussa Sakkola-Rautun kansallispuvun.

Kansainvälisiä folklorisia nukkeja minulla on valtavasti kokoelmassa, koska niitä annetaan usein museoon enemmän kuin voi ottaa vastaan. Se on suosittu keräilykohde Ranskassa. Niitä löytyy helposti kirppareilta ja ne ovat halpoja. Mutta ne kuvaavat hyvin kutakin seutua tai maata. Kerran luin niistä, että 30-luvulla, kun alkoivat palkalliset lomat (Ranskassa?), niitä nukkeja alettiin tehdä ja myydä turisteille eri alueilla.

https://www.intersport.fi/fi/laji/hiihto/hiihtovinkit/hiihtosuksien-pituus-ja-valintakriteerit/ 

"hiihtäjän pituus + 15-20 cm"

Vielä yksi hieno löytö osto-myyntiliikkeestä Helsingistä, 91,5cm pitkät lasten sukset. Niin pieniä en ole koskaan nähnyt. Olen kuullut sanottavan, että "me suomalaiset ollaan synnytty sukset jalassa".

Ties kotitekoiset sukset kuten ennen vanhaan kaikki tehtiin kotona. Noissa nahkaremmit ovat irronneet, ne pitää kiinnittää uudelleen pikkunauloilla.

Äiti kertoi, miten 1920-luvulla hän käveli kouluun 5km joka päivä. Oikotietä pääsi rautatietä pitkin, joten sitä hän kulki ja joskus oli vaara lähellä, kun ei huomannut ihan heti junan tulevan lähistöllä. Talvella, kun piti mennä umpilumessa pitkän matkaa, pappa teetti äidille sukset tuttavilla, jotta kulku oli helpompaa.

Viime vuoden lokakuusta 2024 alkaen Suomesta olen paljon löytänyt kaikkea kokoelmaani, tällä kertaa suomalaista tavaraa. Sitä on puuttunut. 

Kotimuseo motivoi. Jos Dixie haukku jätti tyhjän paikan, niin Ranskassa suljettu kotimuseoni myös. Mutta nyt näyttää valoisammalta, vaikka on syksy.