Isot nallevanhukset pääsevät tänne vanhaan mökkiin kahvikutsuille.
Nyt teen vain pinnallisen siivouksen, keväällä voi pestä lattian ja maton.
Vanhassa maatalossa on paljon ulkorakennuksia, joita suunnitellaan nyt kotimuseon erilaisiksi näyttelytiloiksi.
Nalleista puheenollen. Olen ollut vanhojen nallejen keräilijä vuodesta 1986, kun näin sydäntä liikuttavat kokoelmat Lontoon Lapsuudenmuseossa ja yhdessä toisessa museossa Lontoossa.
Vanhoilla ja uusilla nalleilla on suuri ero. Uudet ovat tehdasmaista persoonatonta sarjatyötä, vanhat persoonallisia, usein käsityötä ja reissussa rähjääntyneitä.
Toiset ovat uuden ystäviä, minä olen vanhan ystävä. Historia kiehtoo tarinoineen.
Tänään oltiin siskojen kanssa naapurikaupungin joulumarkkinoilla, joka tarkoittaa käsityömarkkinoita. Siellä oli kaikenlaisia käsityöläisiä, joiden työ on suurella vaivalla ja kekseliäisyydellä ajan kanssa tehty kuten ennen tehtiin. Kun ovesta meni sisälle, tungosta oli, näki, miten suositut markkinat ne ovat. Sen jälkeen mentiin Prismaan. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Toisaalta saamme kiittää, kun meillä ruokaa on yllin kyllin kaupan hyllyillä tarjolla, mutta joulun kaupallisuus kaikenlaisine krääsäineen on turhuuden markkinoita. Nykylapset taitavat tuntea vain joulupukin ja tontut, tärkein joulun sanoma on sivuutettu, se vaikutelma.
Tämä talon nurkkien kuntoon laittaminen on tervetullutta uutta touhua Ranskan elon jälkeen. Siellä elämä on rajoittunut talon sisälle ja kävelyretkiin ympäristössään. Minulla ei ole siellä ulkotilaa, pihaa.
Nyt polttopuiden kanto sisälle puuvajastakin on mukavaa ja erilaista elämää, olenhan siihen jo lapsena tottunut kotona.
Korona pandemian ollessa pahimmillaan, elinympyrät pienenivät. Nyt ne avartuvat uudestaan.
