Viime postauksessani kyselin pappan veljen motiiveja kauas maailmalle lähdöstään. Meillä kaikilla on omat syymme milloin mihinkin.
Miksi minä näitä kuvia tänne lisään vähän väliä?
Kotimuseon sulkeminen Ranskassa oli minulle kova pala. Onni on avata se Suomessa.
Serkkujen treffit Pitkäjärven myllyllä Somerolehti artikkeleineen toivat eilen tänne yhden kaukaisen sukulaisen, joka on tehnyt sukututkimusta. Hän on saanut nimensä entisiltä sukupolvilta, joten se oli tuttu. Mutta muuten yllätyttiin, kuten monesti tuolla serkkujen tapahtumassa, ei tunne heitä kaikkia tai ei ole koskaan nähnyt. Sukusiteet ovat katkenneet nykymaailmassa useasti. Ja monia heistä on lapsena nähnyt viimeksi.
Mutta tämä vierailu toi mieleeni veljeni puheet viime päivinä Akustista, Vihtori pappan nuorimmaisesta veljestä, joka lähti Amerikkaan 1900-luvun alkupäivinä eikä tullut koskaan takaisin. Sitä olen ihmetellyt, mikä lie hänen elämäntarinansa.
Katsoin illalla netistä mitä Akustin nimellä löytyy, en ole ennen löytänyt näitä tietoja:
https://gw.geneanet.org/hhameenoja?lang=fi&n=simila&p=august+eerikinpoika
Suuri uutinen oli, että meillä on Amerikassa pikkuserkkuja. Tuolla Akustilla oli siellä 10 lapsinen perhe ja suomalainen vaimo. Lisäksi näin netistä, että Amerikan kansalaisuudella hän oli 1.maailmansodassa Amerikan lipun alla.
Tässä otteita Harri HÄMEENOJAn sukututkimusesta:
"Yhdysvaltojen Ensimmäisen maailmansodan kutsunnat 1917-1918 - August Simila".
Nyt selvisi pappan velipojan elämäntie. Mahtaako kukaan lähisukulaisista olla koskaan käynyt siellä Amerikassa häntä katsomassa. 60-luvulla matkustelu ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. Mutta oli hänellä oma iso perhe lähellä.
Hancock, Houghton, Michigan, United States of America, sinne voisi joskus tilaisuuden tullen mennä katsomaan Akustin hautaa. Ei unohdu kukaan. Miksi piti lähteä silloin 1900-luvun alussa kauas maailman merille? Miksi moni lähti?
Tämä kuvan lipasto yllä sopii hyvin kahden 1800-luvun nukketalon esillepanoon. Ja klaffiin ja laatikoihin saa myös tavaraa. Niin kotimuseopalapeli täyttyy vähitellen. Järjestystä sekamelskan keskelle. Kotini Ranskassa oli lopulta museovarastona pahimmat pandemiavuodet vuoteen 2025 asti, kun sen suljin.
Näitä lipastoja olen odottanut kuin kuuta nousevaa omalle uudelle kunniapaikalleen järjestykseen. Isä haudassaan kääntyy ja on tyytyväinen.
Siinä ne olivat terassilla yön yli pressun alla tuulettumassa odottamassa pesua tänään. Laatikot pois paikoiltaan kaikki on helpompaa pestä ja näki, ettei ole puutoukka vahinkoa yhtään. Isompi lipasto vietiin jo sisään ilman laatikkojaan, muuten liian painava kantaa.
Onneksi maailmassa löytyy auttavia käsipareja, kaksin käsin ei paljon mitään saa aikaiseksi, sen Ranskassa sain huomata.
Kapioarkku museopaikallaan. Nahkaremmeillä saatiin se kannettua ulkoa sisälle, voi kuvitella 100 kiloiseksi. Terassilla pesin sen, ja siellä se tuulettui ja kuivasi monta päivää. Vasemmanpuoleisen jalan sain korjattua, onneksi puuttuva osa oli tallella, kun sen ostin kirpparilta.
Keskeneräistä on vielä kuten kuvasta näkyy, mutta pala palalta tämä valmistuu kuin palapeli. Verhotkin on jo ikkunoissa, lähes 9m meni neljään ikkunaan pellavaa.
Nallet saivat hyvän paikan keppihevosen kanssa.
Siinä on myös kaksipäinen kangasnukke, toinen pää on valkoinen ja toinen musta, Amerikan historiaa.
Korihatullinen nalle vasemmalla on muisto korona-ajalta, jolloin ostin sen, niin unohtui paha korona vähäksi aikaa. Nallella ei ole enää korvia, joten löysin sille kesäisen hatun ja essun.
Oikealla näkyvät isot lasihyllyt paketissa vielä ja puupölkkyjalat reunoihin. Siihen saa monta nukketaloa esille kolmelle hyllylle.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jokioisten_Pappilamuseo
https://peda.net/jokioinen/perusopetus/miinan-koulu/luokat/5/monialainen/pappilanmuseo
https://www.hameenheimoliitto.fi/
https://www.jokioinen.fi/kulttuuri-ja-matkailu/matkailu/tutustumiskohteita/museot/
Tässä linkkejä Jokioisten Pappilamuseosta. Olin siellä 80-luvulla ja nyt halusin sinne uudestaan, koska oli jäänyt hyvät muistot. Sovittiin aika puhelimessa ja niin pääsi kesä-ajan ulkopuolellakin. Kiitos yhdistystoiminnan ja vapaaehtoistyön.
Siinä Suomen maaseudun pikkukylien ihmeitä. Aikamatka kauas toiseen maailmaan.
Tässä kuviani, joista tein videon. Yksi kuvakulma. Voin tehdä vielä toisen videon siskon kuvista.
Kun olin Ranskassa, ajattelin minne haluan mennä Suomessa, kun kerran kotimaahan pääsen.
Pappan ja mamman haudoille, molempien, äidin ja isän vanhempien, haluan päästä katsomaan. Lisäksi sodassa kaatuneen isän veljen haudalle. Kun lapsena käskettiin isän puhua sota-ajasta, hän kertoi, että sodassa kaatunut veli tuli uniin ja kysyi, jos isä on muistanut käydä hänen haudallaan.
Kun puhuin siitä isosiskolle, hän sanoi, että siellä me olimme kerran perheen kanssa ja otettiin valokuva. En muistanut sitä. Pyysin siskoa hakemaan esille sen kuvan. Hän haki kuva-albumin ja siitä se löytyi ja muita kuvia 70-luvulta. Olimme silloin päässeet ylioppilaaksi kaksoissiskon kanssa ja meillä oli yllä ylioppilashame. Joten se oli 50 vuotta sitten 1976.
Viime aikoina käytiin noilla haudoilla. Isovanhemmat molempien vanhempien puolelta ovat syntyneet 1800-luvulla, joten tehtiin aikamatka sukujuurille. Nähtiin myös tätien ja setien hautoja. Lisäksi muita tuttuja hautoja. Oma tunnelmansa on hautausmaalla, rajan takana on kaikki.
Kun on asunut ulkomailla kaukana kotoa, ei vain juhlapyhät anna syytä muistaa omaisiaan.
Asiasta toiseen. Isosiskon albumista löysi samalla 70-luvun muita kuvamuistoja. Kun lähtee hakemaan yhtä muistoa jostakin, voi samalla löytää 100 muuta. Tässä 70-lukua kaksoissiskon ja perheen kanssa.
Tuo ensimmäinen kuva taitaa olla otettu meistä Turun tai jonkun muun kaupungin rautatieasemalla. Ensimmäiset värikuvat eivät väreiltään olleet luonnollisia tai värit ovat muuttuneet myöhemmin.
Seuraavassa kuvassa me ollaan isän ja veljien kanssa kattohommissa tikapuilla. Ketjuna kädestä käteen saatiin tiilet katolle. Maatalossa kaikki kantoi kortensa kekoon. Kuvia työn teossa on vähemmän otettu. On varmaankin ajateltu, että se on arkista elämää. Mutta hyvä, kun arkeakaan ei unohdeta.
Marimekkomuotia. Isosisko on ottanut meistä paljon kuvia.
Valokuva-albumit uuteen eloon ja printtikuvat!
Nykymaailmamme on liiaksi digimaailma. Otetaan paljon kuvia, mutta ne voivat hävitä helposti kuin tuhka tuuleen.
Nämä kaksoset ovat nyt tulevan kotimuseon takana. Sisko tarjoaa tilat ja minä kokoelman. Toisaalta on minulla koko ajan perhe ollut tukijoukkona maailmallakin ollessani, ei yksin kauas pääsisi. Unohtamatta ystäviä ja tuttuja.
Keinuhevosen vein Ranskaan siihen aikaan, kun voi lentokoneeseen vielä ottaa matkalaukun tai muuta tavaraa sen sijaan, ilmaiseksi, nykyään ei voi, muuta kuin selkärepun tyylisen.
Ostin hepan Helsingistä Fasaani antiikkiliikkeestä. Se oli niin iso ja painava, että jätin matkalaukun Suomeen, jotta sain vietyä tämän uuden löytöni. Kun saavuin Ranskaan, lentokentällä pakettiani hakiessa ilmoitettiin, että sitä ei ole saatavilla heti, se on kadoksissa tai tullin erikoistarkastuksessa. Harmitti, jos se oli kokonaan hävinnyt. Muutama päivä kului kotiin palattuani, kun ovikello soi. Erikoiskuljetuksena tämä hevonen tuli oven taakse suurena yllätyksenä. Onni onnettomuudessa.
Monen vaivan takana on museo kokoon tullut vähitellen vuosikymmenien aikana vuodesta 1985 alkaen. Kokoelmaani kartutin Ranskassa kuin Ali Baban luolaa. Kaikki vanha toi menestystä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ali_Baba
Nyt hevonen on palannut kotimaahansa minun mukanani. Sillä on vielä tärkeä tehtävä täällä kotimuseossa ihmisten ihailtavana. Toista olisi, jos se olisi unohdettuna jossakin piilossa sen jälkeen, kun sen entinen omistaja on kuollut. Elinkaari on kaikella, kierrätys sitä jatkaa.
Onnellinen oli se lapsi, joka sai tällaisen hienon keinuhevosen joskus 30-luvulla, kun oli lama-aikaa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pula-aika
https://www.wanhaelias.fi/tuote/ihastuttava-vanha-keinuheppa/ Wanhalla Eliaksella on samanmallinen heppa, vaikka erivärinen, ja siellä liikkeessä se ajotetaan 1930-luvulle.
Nyt on jo syyskuu. Kesä täällä uudessa kodissa maaseudun rauhassa luonnon helmassa on ollut kotoisa ja ihana. Joka päivä sai syödä villimansikoita ympäriinsä, sitten vadelmia, myöhemmin mustikoita, puolukoita...
Punaisen hevostallin seinällä kuvassa taustalla näkyy viinirypäleitä kasvavan ja ne alkavat olla kypsiä.
Tässä Dixie kuvattuna Etelä-Ranskassa Sevenneillä, kun meillä oli vielä tämä hauska suren penikka. Ikävä on kova, Dixie meni yli sateenkaaren. Mutta nyt saadaan kiittää paljon niistä vuosista, kun saatiin tämä lemmikki päiviemme iloksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/Rainbow_Bridge_(pets)
Lahjaa on tämä elämä.
