perjantai 30. tammikuuta 2026

Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia

Onni on puuhella! Varsinkin talvisina pakkaspäivinä kuten viime päivinä on ollut. Siinä samalla tulee perunat, lihapata ja kahvi- tai teevesi. Unohtamatta lämpöä.

Me siskon kanssa ei välitetä hienoista 2000-vuosisadan induktio-ties mistä kalleista imagohelloista, vaan kotoinen ja lämmin puuhella vie siitä voiton. Koulussa englannin tunnilla oli yksi sanonta "keeping up with the Joneses?", se tulee mieleen elintasokilpailusta statussymboleineen.

Muuten puuhella oli yksi vaatimuksistamme taloa täältä hakiessamme. Vahinko vaan, että monista vanhoista taloista on se hajotettu. 

Lapsesta asti ollaan totuttu tekemään "valkkia hellaan". Ja kantamaan puita sisälle puuvajasta. Kesäisin meidän perheen nuorimpien lasten tehtävä oli puuvajan edessä olevan valtavan puukasan sisälle ajaminen. Se kesti monta päivää, mutta aurinkoa otettiin samalla tässä jokakesäisessä talkootyössä. Ja hauskaa pidettiin samalla. 

Nyt, kun kotiympäristö on vaihtunut eteläranskalaisesta keskiaikaisen pikkukylän keskustasta tyypilliseen suomalaiseen maalaismaisemaan, vanhan ajan maalaiselämään, on kuin aikamatkalla olisi. Miten erilainen maailma voi olla 3000km:n takana, kun tullaan aurinkoisesta Välimeren maasta arktiseen lumiseen Pohjolaan. 

Hyvästi Helsinki ja muut kaupungit, joissa on kerinnyt olemaan elämänsä aikana. Tämä paluu juurilleen on kuin juhlaa. 

Jokainen päivä saa ihailla kauniita luonnon ikkunanäkymiä joka ilmansuuntaan. Ranskassa minulla on keskiaikaisia taloja vastapäätä ja niissä pulukoloja. Joten pulujen elämää saa siellä seurata päivät pitkät. Täällä Suomessa sitävastoin näkee ikkunasta kaikkia eläimiä. Peuroja pellolla, kettu vilahtaa nurkissa, keltasirkkuja omenapuussa, variksia oikein parvi taivaalla...

Meiltä puuttuu vain hauska vahtikoira ja vanhan ajan maatiaiskissa hiiriä pyydystämään. 


 

 

 

keskiviikko 28. tammikuuta 2026

Kuvakierrokselle museoihin

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72177720302528581/ Siinä Vanhojen ammattien museo yhdessä naapurikylässä, LA GRAND COMBE, Gardin alueellamme.

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157669267040505/with/27155866720 

https://niederrheinisches-museum-kevelaer-e-v.wheree.com/ 

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157623011038382/

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157619992473511/ 

https://museopaivakirja.blogspot.com/2017/12/kuviani-eri-museoista.html

Yllä linkit kuvasarjoista, joita olen ottanut eri museoissa. Asuminen Etelä-Ranskassa on antanut mahdollisuuden matkustaa joka vuosi Suomen ja Ranskan väliä. Samalla poikkesin eri maissa matkan varrella ja kävin mielenkiintoisissa museoissa. 

90-luvulla, kun aloin säännöllisesti reissata, ei aina voinut ostaa pelkkiä yhdensuuntaisia matkoja kuten Ryanairilla voi. Kuljin silloin Eurolines bussilla Ruotsin kautta Pariisiin ja sieltä Etelä-Ranskaan. Se oli pitkää. Paluuni Suomeen jäi aina avoimeksi, siksi halusin vain menolipun.

Ryanairin yhdensuuntaisilla halpamatkoilla voi pysähdellä eri maissa ja jatkaa toisena päivänä eteenpäin. Toisaalta nykyään voi saada edullisia matkoja myös muilla lentoyhtiöillä. Yksi kerta järjestin aamulennon Kööpenhaminaan, jotta voin käydä siellä Kansallismuseossa, jossa kiinnostavat nukketalot kuten Tukholman Noordiska museossa. Iltalennolla jatkoin Ranskaan.

Kaikki matkani ovat olleet omatoimimatkoja.

Lapsuuden Turunlinna ja Luostarimäki käynnit Anna-tätimme kanssa kantaa hedelmää.

sunnuntai 25. tammikuuta 2026

Sanat, jotka eivät unohdu

Kuvat ovat nallekaupoilta. Kävin museon alussa 2000 itse tekemiäni nalleja myymässä toreilla ja erilaisissa keräilytapahtumissa Nîmes-, Marseille-, Avignon-, Uzès-, Alès- ym.kaupungeissa. Se täydensi kokoelmaani, joka oli liian pieni museoksi, vaikka museo nimeä heti alussa käytin. Ja piti päästä muualle tuulettumaan pikkukylästäni.

Nämä kuvat tulivat esiin ylimääräiseltä kovalevyltä, josta eilen kirjoitin.

Alimmaisessa kuvassa olen Uzèsin museon 1900-tapahtumassa, jossa kaikkien piti pukeutua vanhaan tapaan. Minulla oli yllä siskon kirpparilta ostama tirolilaishame. Hymy huulessa olen siinä kuvassa, mutta kyllä monet kerrat hymy hyytyi alkuvuosina, kun vastatuuleen sai mennä yhtenään. En silti koskaan ole katunut tätä seikkailuani, joka jatkuu uusissa ympyröissä nyt kotimaassa Ranskan jälkeen. Haasteita elämässä täytyy olla, niin ei pitkästy.

Kun tekee, tai uskaltaa tehdä, jotakin erilaista kuin toiset, joutuu usein arvostelun kohteeksi. Tämä ulkomaalaisen Nukkenallemuseo pienessä ranskalaisessa Sevennien ei-turisti vuoristokylässä oli kuin väärä lintu väärässä paikassa väärään aikaan. Vaikka myöhemmin vuosien jälkeen tunsi olevansa oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Kerran yksi nukketaiteilija sanoi minulle, että sinun täytyy mennä Pariisiin myymään nalleja, siellä on salit täynnä sinun kaltaisiasi nallejen tekijöitä ja myyjiä. Sinne kaikki mahtuvat hyvin. Joten otin tavaksi käydä myös Pariisin keräilytapahtumissa, vaikka se oli kallista matkoineen ja standipaikkoineen. Mutta raha ei mennyt hukkaan, koska niin olin löytänyt paikkani tässä maailmassa. Kaikille meille ihmisille on tilaa, sain sen kokea ja nähdä, kun katsoo kaikkea kauempaa. Usein tarvitaan etäisyyttä.

Vuonna 2000 museon avattuani piti mennä naapurikaupunkiin Alèsiin Puhelinlaitokseen avaamaan puhelinyhteys, jota talossani ei ollut koskaan ollut. Se on keskiaikainen, raunioista remontoitu 80-90-luvulla. Kun kerroin virkailijalle, että haluaisin avata puhelinlinjan ostamaani talooni, johon olen perustamassa kotimuseota, suorasanainen madame vastasi minulle töksähtäen, että en usko puoliakaan mitä te sanotte. Ranskassa teititellään. Ei kukaan minulle ollut vielä niin sanonut, vaan asiallista oli ollut Verotoimistossa ja muualla asioidessa.

Talon ostamisesta puheenollen silloin 1998 italialaismuurari, vanhempi mies, joka avasi talooni yhden uuden ikkunan hän sanoi, että te ulkomaalaiset ostatte täältä taloja enemmän kuin ranskalaiset.

Toisaalta uskomatonta, utopistista, tämä hankkeeni oli, ei siihen monikaan uskonut, kunnes se päivä tuli, jolloin oma talo odotti suuria suunnitelmiani toteutuvan vähitellen ja museo avautui lopulta.

Nyt on uusi alku Suomessa, ei missään kaupungissa, vaan kylässä. Ympärillä on nyt oma kansa, jonka keskuudessa valmistellaan samaa kuin yli parikymmentä vuotta sitten vieraassa maassa ulkomaalaisena Ranskassa. Tällä kertaa kokoelma on niin suuri, että sen esille saamiseksi tehdään järjestelyjä. Mutta ei tarvitse enää mennä nallekaupoille eri kaupunkeihin. 

Saa nähdä, miten Suomi vastaanottaa tämän Lapsuudenmuseon. Nukkenallemuseo nimi muutetaan, jotta se koskee kaikkia enemmän. Ja olen saanut paljon vaikutteita Lontoon Lapsuudenmuseosta, jossa olen käynyt useasti. 

Onko kotimaani ulkomaata vieraanvaraisempi? Saa nähdä. 

Merimiehen rukous tulee mieleen taas kerran nyt kuin valtamerellä seilaisi. "Purjeisiini tuulta anna, mua kanna, muuten hukkuu haahteni."

lauantai 24. tammikuuta 2026

Kurkistus vanhoihin kulisseihin

Katsoin kuvia ylimääräiseltä kovalevyltä, jonka toin mukana Ranskasta. Sinne on tallennettu kotimuseota vuodesta 2004-2005 asti, kun ensimmäisen digikameran hankin. 2004 kävin tietokonekurssin ja ostin tietokoneen lisäkoneineen. Nyt ovat viimeiset parikymmentävuotta korjussa diginä kuin kuvat ennen albumeissa. Vaikka albumit olivat rajallisia, digikuvia ei lasketa samalla tavalla, niitä voi olla vaikka kuinka paljon.

Tähän alkuun valitsin kuvan nuken lahjoittaja pariskunnasta, lahjoituksia saatiin paljon. He toivat folklorisia nukkeja. Vahinko, että tuo kuva jäi pois kuvakirjastani, jossa kerroin museokävijöistä.  Olin sen tallentanut eri paikkaan kuin monet muut. 

Toisena kuvana on museota vartioiva Dixie belgianpaimenkoira, joka nuorempana oli sen verran ärhäkkä, että museokävijöiden ollessa talossa, tämä "suren penikka" oli kiinni narussa ja sai vain kurkkia uteliaana verhon takaa. Mutta jos oli koiranystävistä kyse, se haistoi ne heti ja teki mielellään tuttavuutta jokaikisen sellaisen kanssa. Koiraraukalla oli ikävä menneisyys ja siksi se oli pelokas välillä ja puolustautui. Mutta luottamus tuli lopulta ihmisiin. Dixie oli unohtumaton lemmikki kuten labrador Dixou sitä ennen. Molemmat hylättyjä koiria koiratarhasta.


Perhekuvat kaukana kotoa maailmalla toivat minulle turvallisuudentunteen. Siinä kuvien vieressä istuu vahti. En olisi kestänyt viittä pandemia vuotta maailmalla ilman tuota haukkua, kun Suomimatkat piti koronavaaran takia jättää tekemättä joka vuosi. Vasta passin uusiminen 2024 teki matkustamisen välttämättömäksi syksyllä. Silloin minulla oli mukavaa matkaseuraa. Yli 16-vuotias Dixie vanhus tallusteli perässäni uskollisesti Suomeen asti. Vaikka se oli sille viimeinen matka. Uutena vuotena 2025 tuo ihmisen paras ystävä oli poissa.

Seuraavaksi kotimuseo kuvia toisesta kerroksesta silloin, kun ei ollut museokävijöitä. Vain alakerrassa oli vitriinejä, joten ylhäällä eli olohuoneessa, jossa oli koulunäyttely ja muuta, ne piti suojata pölyltä. Olin erottanut siitä keittiönurkan verhoilla, sitä sanotaan Ranskassa amerikkalainen keittiö. Museo oli vallannut taloni. Näitä kuvia en ole ennen julkaissut, koska ne eivät näytä "kodikkailta". Vain kotiväki ja ystävät pääsivät kulissien taakse. Tämä oli varoittava esimerkki kodin valtaavasta toiminnasta. Mutta aikansa silläkin. Niin pääsin alkuun, eikä ollut muuta ratkaisua. Ja se oli elämäntapani. Nyt meillä on siskon kanssa suunnitteilla toisenlainen kotimuseo, kun ollaan luonnon helmassa ja tilaa on myös talon ulkopuolella.

Tässä kuvassa verhot ovat auki, mutta heti, kun museossa oli väkeä, suljin verhot. Oma huusholli piti erottaa pois julkisuudesta.

Toisen kerroksen vitriinien puute sai minut ajattelemaan vähitellen museon lopettamista 2018-2019. Olin korviani myöten täynnä "pölysotaa" eli tavaroita suojaavien kankaiden puhdistamista, peittämistä tai poistamista. Ajattelin, kun saadaan museo muualle, kaikki täytyy saada lasin taakse.

Sekamelskan keskellä asuin lopulta. En sellaista kotia halua pitää lopun elämääni. 

Mutta onni on jakaa harrastuksensa. Kun pandemia sulki museon ovet maaliskuussa 2020, kontaktit katkesivat kuin seinään. Voi onnetonta.

Ensimmäinen kuva tekstini alussa iloisista vanhuksista nukkelahjoineen puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Ranska on opettanut tämän tyypillisen solitäärisuomalaisen sosiaalisemmaksi kuin olin ennen Suomessa asuessani. Elämä on hauskempaa, kun näkee ihmisiä, ja siihen kotimuseo antaa hyvän tilaisuuden.  

Ihminen ei ole saari, sanotaan. 



perjantai 23. tammikuuta 2026

Leipä ja kukkanen

Isosisko seurasi vierestä, kun avasin tämän 1800-luvun englantilaisen kaupunkitalon tavaroita pahvilaatikosta. Se oli täynnä pikkutavaroita, jotka olivat lähes yksitellen pakattu pieniin laatikoihin. Ei meinannut hän jaksaa seurata loppuun asti, niin paljon tavaraa mahtuu tuohon nukketaloon.

Tämä nukketalo kulki entisen labrador koiran Dixoun korilaatikossa Ranskasta Suomeen. Labradorin olin adoptoinut koiratarhasta 9-vuotiaana kuten belgianpaimenkoiran Dixien myöhemmin. Molemmat elivät yli 16-vuotiaiksi. Ikävä on niitä. Pitäisi löytää uusi koira ja myös kissa tänne maalle.

Tämä nukketalo tuli tyhjänä Englannista vuosia sitten. Ebay on ollut hyvä löytöpaikka, vaikka nykyään vähemmän Brexitin takia. Toisaalta muutenkin surffailu ebayssä maassa kuin maassa on turhauttavaa, ennen se oli minusta parempi. Minun kestää yleensä vuoden pari täyttää ajanmukaisesti tyhjä nukketalo. Toiset talot olen saanut kokonaan kalustettuina tai sitten olen voinut niitä täydentää.

Meillä kaikilla on oma arvomaailmamme. 

Asiasta toiseen. 

https://www.reddit.com/r/Columbo/comments/1fadmc9/

Peugeot 205 ja Citroën Saxo ovat olleet minun automerkkini molemmat kymmenisen vuotta Ranskassa. Siinä minun automaku à la Columbo. Tärkeintä on, että auto kulkee, ei se miltä näyttää. Nyt täytyy löytää myös Suomessa sellainen, kun asuu maaseudulla. Joten haussa on koira, kissa ja auto.

"Jos sinulla on kaksi rahaa, osta toisella leipä ja toisella kukkanen," sanoo sananlasku.


torstai 22. tammikuuta 2026

Yksi maatalo

Eilen avasin pahvilaatikon ja pelkäsin, jos on palasina koko nukketalo. Sitä pakatessani 2022 syystalvella, jolloin olin aloittanut kaikkea pakkaamaan, hain kaksi pahvilaatikkoa sitä varten. Se on pitkä, aika iso ja painava, joten haastetta oli, miten ihmeessä saan sen tuettua yltympäri ja päältä. Tykkään itse siitä kovasti, vaikka se ei ole hyväkuntoinen, mutta se muistuttaa minua juuristani, "mä maalaispoika oon"-lauloi Mikko Alatalo 70-luvulla. Voisin lisätä siihen, "mä maalaistyttö oon".

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/mikko-alatalo-paljasti-omat-suosikkilaulunsa-jotkut-kriitikot-kaansivat-minulle-selkansa/5504150 

Tämä maalaistalo pienoiskoossa kuvaa elämää maaseudulla 100 vuotta sitten Saksassa, vaikka ilmasto ja kulttuuri ovat erilaisia eri maissa, omavaraistaloudessa elettiin kaikkialla.

Kotiteollisuus kukoisti, kun tehtiin kaikkea kotona. Elämä oli köyhää varsinkin maaseudulla. Rikkautta toi kansantaide. Kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kun tarve vaatii. Tässä on siitä esimerkki. Arvata voi, että se on kotitekoinen, mallia on voitu saada jostakin lehdestä aikoinaan.

Eläimet, emännän ja isännän työkaluineen jätin vielä laatikkoonsa, koska ne ovat helpompi pakata ja avata. Yleensä pakkaan sisustan erikseen eri laatikkoon, en silti aina.

Huomenna laitan kuvan tästä yhdestä pelastetusta maatalosta, joka kulki yli 3000km Ranskasta Suomeen marras-joulukuun vaihteessa. Ja onnistuin sen saamaan ehjänä perille.

Asiasta toiseen. Viimeiset viisi, kuusi enemmän tai vähemmän pandemiavuotta ollaan seurattu siskojen kanssa etuovi.com sivuilla vanhoja maalaistaloja myynnissä, kunnes lopulta elo-syyskuussa viime vuonna tärppäsi ja löydettiin se omamme. Samalla ei voinut olla ihmettelemättä miten valtavasti noita maataloja on myynnissä nykyään ilman peltoa, metsää, koska ei ole jatkajaa. Surullinen tilanne. Suomen omavaraisuus on vaarassa, huoltovarmuus. Meidän sukupolvemme pitää itsestäänselvänä, että on leipää, mitä syödä tässä hyvinvointi-, kulutusyhteiskunnassa. Äidilläni oli tapana sanoa, ei saa laittaa leipää väärinpäin tai heittää sitä, se voi loppua. Sitä täytyy kunnioittaa. 

Siitä tulee mieleen nykyajan tuhlaus, kunnioitus sana on kai kadonnut sanastosta, kun mikään ei ole pyhää. Se vaikutelma. Voisi kysyä, mitä tämä maailma kunnioittaa? Raha taitaa olla se kuningas. Lyhytnäköistä.

Kotimuseoni koulunäyttelyssä on erilaisia koulutauluja kuten kouluissa oli ennen seinillä. Yksi niistä kuvaa leipää vehnän viljelystä alkaen. Kovalla työllä ruoka päytään saadaan.

Vihtori pappani on syntynyt 1869. Hänellä oli tapana sanoa, että on syntynyt viimeisenä nälkävuotena. 


 

http://dollhousedreams.free.fr/sommaire.htm Siinä nukketalosivuillani on kuva maatalosta sisustuksineen. Tässä se pitkän Ranskan matkan koettelemuksien jälkeen:


 


Kaikki kotoa löydetty pehmeä ja kevyt täytteenä, jota piti olla iso laatikko täpötäynnä. Sinne myös vaahtomuovityynyni katosivat vähitellen ja vanhoja vaatteita yms. myös monet tyhjät vesi-tai mehupullot tulivat kierrätetyksi. Itse tehdyt nallet ovat hyviä täytteinä kuten pari näkyy kuvassa. Laatikkoa katsoessa voisi luulla sitä roskikseksi, vaikka sinne on piilotettu jotakin mielenkiintoista. Siinä syy, miksi on parasta itse paketoida ja itse myös purkaa pakettinsa. Joku voisi sen heittää roskiin.

perjantai 16. tammikuuta 2026

Onni on pakata ja onni purkaa

Tänään oltiin kävelemässä siskojen kanssa lumisessa talvimaisemassa. Tuli mieleeni viime vuosi tähän aikaan tammikuussa, kun samoissa maisemissa murehdin tavaroitani Ranskassa. Siskon Helsingin yksiön myynti ja talon osto sen jälkeen maalta oli kesken. Eikä näyttänyt lupaavalta, milloin saadaan museokokoelma Suomeen. Odotus oli pitkää. Silloin ei tiennyt, että samaan aikaan vuoden päästä meidän suunnitelmat ovat toteutuneet. C'est la vie!

Tässä yllä pakettilistaani, johon kokosin kaikki yli 400 Suomikuormaan lähtevää tavaraani vähitellen lokakuusta 2022 alkaen, kun aloin pakkaamisen. 

Kun koronapandemia sulki museon heti maaliskuussa 2020, toivo jäi sen uudelleen avaamisesta.

Onneksi suljin heti, enkä saanut koronaa, joka olisi voinut viedä terveyden. Kokoelman pakkaamiseen tarvitaan koko pää, kädet, jalat, sydäntä unohtamatta. Niin myös sen purkamiseen. Onni on itse järjestää kaikki tavaransa alusta loppuun. Silloin tietää mitä on missäkin, eikä kaikkea ole kuin sikaa säkissä haettavana.

Viime päivinä avasin 1890-luvun englantilaisen jättikokoisen nukketalon tavaroita, joita oli kolmessa pahvilaatikossa. Kierrätystä tämä on ollut, kun olen uudestaan käyttänyt hyväksi mitä milloinkin huushollissa on ollut pikku- tai isoja laatikoita. 


Tässä siskon ottamia kuvia englantilaisesta isosta 1890-luvun nukketalosta uudessa ympäristössään Suomessa. 







Päivää ja näkemiin

 

Nooan arkki Ranskassa ylimmäisenä ennen Suomen matkaan lähtöä. Toinen kuva otettu siskon kameralla eri valaistuksessa, toinen kännykällä, siksi väriero.

Vasemmalla laatikossa on sen sisällys erikseen. Arkki kesti hyvin tämän matkan. Piti tarkistaa, koska ennen paketoimista käsittelin sen toukkamyrkyllä pienten reikien takia. 

Wendl antiikkihuutokauppa Saksassa myi samannäköistä arkkia, Erzgebirge, Heidelbach 1860-80, mutta huonokuntoisempaa. https://auktionen.auktionshauswendl.de/de/lot/lot-details/72448/sehr-alte-arche-noah-aus-dem-erzgebirge.

Mielenkiintoista kuulla kommentteja Suomessa tästä raamatullisesta aiheesta, josta Ranskassa kaikki lapset eivät tienneet. 

Minulla on katolisesta Ranskasta kertovia "muistomerkkejä" kokoelmassa, kuten nunnakammio, nunnakoulu... niistä näkee käytännön esimerkkejä elokuvissa. 

Olen vuodesta 1985, kun keräilyn aloin, käynyt monissa museoissa eri maissa. 1986 Lontoon Lapsuudenmuseossa näin ensimmäistä kertaa noita Nooan arkkeja, iki-ihastuttavia. 

Vaikka olisi samantapainen keräilyaihe, monesta eri näkökulmasta voi sen nähdä. Joten kaikki museot ovat erilaisia. 

Kerran yksi museokävijä, vanhempi mies, sanoi, ettei hän ole koskaan ollut tällaisessa kotimuseossa kuten minun oli. Huumorilla sen otin. Ranskan kielessä ei ole kotimuseo-sanaa olemassakaan kuten englannin kielessä 'homemuseum'. Meillä on yleensä aina puheensorina, kaikesta puhutaan museokävijöiden kanssa, se on  hupia. Tylsää olisi vaan vastaanottaa ihmisiä puhumatta koskaan halaistua sanaa, tai vain sanottaisiin päivää ja näkemiin. 

Valtion, kunnan museoissa on siihen nähden hiljaista, en viihtyisi siellä.

Kotimuseo on erilainen.

maanantai 12. tammikuuta 2026

Mitä löytyy laatikkojeni pohjilta?

Kokoelmassani on paljon hevosia, useimmat puuta, keinu- tai vedettäviä pyörillä, pari hevosta on paperimassaa, tuo iso musta sulky on peltiä. Noita kilpahevosia oli Ranskassa suurkaupungissa puistoissa kuten Pariisissa, jossa lapset voivat ajella hevosella.

https://www.jouetsanciens.fr/sulky/ Teksti on vain ranskaksi, mutta siinä on kuvia, joista näkee sen historiaa. 

Musta heppa voi olla satavuotias, yksi pyörien keräilijä museokävijä, vanhempi mies, tutki tämän hevosen polkimia, ja sanoi sitä niin vanhaksi. Toisaalta musta väri viittaa 1900-luvun alkuun. Myöhemmin alkoi olla värikkäämpiä leikkihevosia.

Puusta veistetty tricycle, kolmipyörä hevonen on Ranskassa valmistettu 1880-luvulla. https://www.jouetsanciens.fr/chevaux/ 

Molemmat hepat olin peittänyt pahvilaatikoilla Suomen matkaa varten niin ettei häntääkään näkynyt. Monta erilaista laatikkoa niitä varten piti löytää.

Minulla on paljon erilaisia puusta tehtyjä isokokoisia elukoita, joista saa vaikka pienen eläintarhan ulkotiloihin. 

Nallevanhukset sitävastoin pysyvät sisätiloissa ja saavat herrastella arvokkaina kuin museon kunniavieraat kahvipöydässä. Viis siitä puuttuuko niiltä korva, silmä, nenä, toinen käsitassu, jalkatassu...Paljon elämää nähneinä ne ovat hauskoja ja kaikkia puhuttelevia. 

Viime päivinä olen alkanut avaamaan paketteja, vaikka näyttelytila ei ole valmis. Tarkistan, että niille ei ole pahempaa vahinkoa pitkällä matkalla tapahtunut. Joten näytillä on ollut vanhimpia nukkejani, nukketalojani...ja iloisesti yllättynyt olen, kun ne ovat ihastuttaneet täällä kävijöitä.


perjantai 9. tammikuuta 2026

Yksi on parempi kuin miljoona

Tänään aamupäivällä puhdistelin vintin löytöä. Siinä oli siivoomista, kun sen päällä oli ties sadan vuoden pölyt. Lyhtyjä oli vintiillä paljon, mutta monet olivat rikki tai lasi oli rikki. Toin alas ehjän kynttilälyhdyn, jossa kaikki sivulasit ehjiä. 

Vintillä on puoli, jossa vanhojen asukkaiden tavaroita ties 1800-luvulta, koska talo on niin vanha. Arvoituksellinen vaatekoppikin sieltä löytyi, ei sitä vielä paljoa tutkittu. Suuri arkku, jonka sisälle ei katsottu. Toisella kertaa, kun vinttiin mennään. Harvoin löytää vielä taloja, joissa on osiltaan koskemattomia paikkoja sen jälkeen, kun ties yli sata vuotta sitten ovat asukkaat kuolleet. Niin kuin he olisivat lähteneet täältä maailmasta kesken kaiken.

Meinaan tehdä kotimuseoon näytille pienen talotarinan entisistä asukkaista, mitä nyt löytyy nurkista.

Tässä ensimmäinen tavara. Se herättää ajatuksia entisestä maailmasta nykymaailmaan verrattuna.


Kaksi kertaa tuli yhtä likaista mustaa vettä. 

 



Tässä viimeisessä kuvassa ovat vierekkäin käsityönä tehty rautalyhty ja sarjatyönä tehtaassa tehty pieni valkoinen lyhty.

Otan ennemmin tuon kovalla vaivalla taidokkaasti tehdyn uniikin vanhan lyhdyn kuin tuon sarjatyönä miljoonia samanlaisia kappaleita olevan lyhdyn.

Nykymaailmamme kaipaa hyvää käsityötä. 

keskiviikko 7. tammikuuta 2026

Aika-tie-ja merimatka

Eilen avasin yhden ison nukketalolaatikon. Se oli jännittävä avata, koska pelkäsin pitkän yli 3000km:n tie-ja merimatkan rasitusta. Mitä kaikkea voi matkalla tapahtua, kun liikutaan suuressa maailmassa ja pitkä Itämeren ylityskin on kuin sotatantereelle astuisi näinä kriittisinä aikoina. Toisaalta 1. ja 2.maailmansodan tämä talovanhus on nähnyt olemassaolonsa aikana ja kestänyt myrskyjen keskellä. Rauha tuli lopulta molemmissa sodissa. 

Asiasta toiseen menee helposti näistä vanhoista asioista puhuessa. Siksi on mielenkiintoista avata taas kotimuseo. 

Olin yrittänyt hyvin pakata, kuten olen oppinut niitä paljon avaamaan, ja nähnyt miten pakattu, kun suurin osa on tullut Postissa viimeisen yli parinkymmenenvuoden aikana eri maista. Muuttokuorman kuljetuksen etu Postiin nähden on se, että kun kerran ne sinne autoon on saatu, siellä ne pysyvät koko matkan, eikä paiskella paikasta toiseen Postikuljetuksen tapaan.

Mutta ei ole itsestäänselvää, että kaukaa ulkomailta tuotava tavara pääsee edes sisälle muuttokuormaan. Sen huomasi, kun tässä minun tapauksessani oli välikäsiä, eikä voitu kaikkea suoraan viedä kuorma-autoon. Ensin piti ne kuljettaa monta kertaa isossa pakettiautossa toiselle kauimmaiselle parkkipaikalle, jossa oli muuttoauto Suomeen. Muuttofirmat mainostavat hienosti "kansainvälisistä yhteistyöntekijöistä". Mutta paikan päällä nuo paikalliset kantajat jättivät tavaroita lojumaan oman onnensa nojaan kylän kadulle, kun lähtivät ruokatunnille. Onneksi ei satanut! Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan. Jos en olisi kaikkea hyvin peittänyt, ettei näkynyt ulospäin mitä paketissa oli, ja tavarateksti oli suomeksi numeroineen, olisi voinut hyvin hävitä jotakin jo kylässä, eikä koskaan päästä edes muuttoautoon. 

Tässä kerron kuvin yhden 1880-luvun nukketalopaketin avauksen. Vaikea pakattava, koska lehtisahatyötä ja siksi helposti vahingoittuvaa. Vasta kymmenisen vuotta sen oston jälkeen sain tietää netistä tuon saksalaisen valmistajan Otto Maier Ravensburg. Samantyylisiä oikeita taloja olen nähnyt Saksassa ja Etelä-Ranskassa, vaikka erilaisin ikkunoin. Noilla erikoisilla ikkunoilla on historiansa, jonka yksi museokävijä, ranskalainen mies kertoi. Wikipediasta piti tarkistaa, voiko se olla totta.

Olin säästänyt nukketalon ostolaatikon tai laatikot, niitä taisi olla kaksi päällekkäin, jotta suojaa paremmin kolhuilta kuin yksi. Tallella oli myös erilaista muovipehmikettä, paljon pieniä styroksipalloja pehmittämään sitä joka puolelta. Lisäsin vielä ympärille varovasti makuupussin, jotta paketin sisällä oli pehmeää väliseinää. Päällimmäisenä tornia ja savupiippua suojasin kuplamuovilla yms. Kaiken komeuden päälle tuli kaksi pientä tyynyä ja 2000-luvun alussa tekemäni iso nalle. Tyhjää tilaa ei saa jäädä laatikkoon, jotta mikään ei siellä liiku. Päälle Lidl kaupan puolilaatikosta kova kansi, joka kestää painoa.

Nukketalo on keskikokoinen 68,5cmx52cmx25cm.

Nyt kun laatikkoa avasin, hyvältä näytti alussa, kun savupiippu ja hieno torni seisoivat pystyssä kuten pitää. Vähitellen tyhjensin varovasti täytteitä nukketalon joka paikasta. Mutta, kun alkoi olla se pahin edessä, eli talon nostaminen pois turvallisesta "pesästään", silloin hälytyskellot soivat päässäni. Lehtisahatyön hienot ties yli sataneljäkymmentävuotta vanhat koristukset voivat tippua pala palalta pois...Keksin ratkaisun. Rikon koko laatikon ympäriltä, jolloin nukketalo paljastuu sen sisältä vahingoittumattomana. 

Niin sain pelastettua tämän yhden aarteeni tuhansien kilometrien seikkailusta ehjänä kertomaan tarinaansa myös Suomessa Ranskan jälkeen. Mitä kaikkea se kätkeekään sisälleen, kun se on kalustettuna!

Tästä enemmän myöhemmin.





lauantai 3. tammikuuta 2026

Sydämensulattajat

Kuvassa Steiff nalle, voi olla 100 vuotta jo täyttänyt. Siinä se istuu arvokkaana kuin roskiksessa olisi. Paperia yms. meni pakkauksiin paljon täytteeksi. 

Sillä on yllä toisen saksalaisen nallemerkin Hermannia muistuttavat vaatteet. 

Avaan muutamia muuttolaatikoita, jotta näkee, ettei ole vahinkoa, vaikka nallet olivat kaikkein helpoimpia pakata.

Saksalainen Steiff on maailman kuuluisin nallemerkki. Vaikka kunto on tällä vuosien varrella huonontunut, leikitty on sillä paljon, mutta Steiff on aina Steiff. Minusta liikuttavimpia ovat nämä reissussa rähjääntyneet. Ne ovat ajankuva. Ennen ei ollut kulutusyhteiskuntaa, leluvuoria, oli vain yksi ainut leikkikalu, paras nallekaveri. 

Antiikki nallejen keräilijänä en hae täydellisiä malleja, vaan tällaisia. Siksi nallekeräilyni alkoi 1986 Lontoon matkastani, kun näin siellä museoissa valtavat kokoelmat toinen toistaan paljon elämää nähneitä karhuja. Ne olivat persoonallisia jokaikinen, ei tusinanalleja, joita nykyään näkee. 

Ajanpatina koskettaa, on kyse mistä tahansa vanhasta tavarasta tarinoineen. 

https://corporate.steiff.com/en/steiff-teddy/history/