Kuvat ovat nallekaupoilta. Kävin museon alussa 2000 itse tekemiäni nalleja myymässä toreilla ja erilaisissa keräilytapahtumissa Nîmes-, Marseille-, Avignon-, Uzès-, Alès- ym.kaupungeissa. Se täydensi kokoelmaani, joka oli liian pieni museoksi, vaikka museo nimeä heti alussa käytin. Ja piti päästä muualle tuulettumaan pikkukylästäni.
Nämä kuvat tulivat esiin ylimääräiseltä kovalevyltä, josta eilen kirjoitin.
Alimmaisessa kuvassa olen Uzèsin museon 1900-tapahtumassa, jossa kaikkien piti pukeutua vanhaan tapaan. Minulla oli yllä siskon kirpparilta ostama tirolilaishame. Hymy huulessa olen siinä kuvassa, mutta kyllä monet kerrat hymy hyytyi alkuvuosina, kun vastatuuleen sai mennä yhtenään. En silti koskaan ole katunut tätä seikkailuani, joka jatkuu uusissa ympyröissä nyt kotimaassa Ranskan jälkeen. Haasteita elämässä täytyy olla, niin ei pitkästy.
Kun tekee, tai uskaltaa tehdä, jotakin erilaista kuin toiset, joutuu usein arvostelun kohteeksi. Tämä ulkomaalaisen Nukkenallemuseo pienessä ranskalaisessa Sevennien ei-turisti vuoristokylässä oli kuin väärä lintu väärässä paikassa väärään aikaan. Vaikka myöhemmin vuosien jälkeen tunsi olevansa oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Kerran yksi nukketaiteilija sanoi minulle, että sinun täytyy mennä Pariisiin myymään nalleja, siellä on salit täynnä sinun kaltaisiasi nallejen tekijöitä ja myyjiä. Sinne kaikki mahtuvat hyvin. Joten otin tavaksi käydä myös Pariisin keräilytapahtumissa, vaikka se oli kallista matkoineen ja standipaikkoineen. Mutta raha ei mennyt hukkaan, koska niin olin löytänyt paikkani tässä maailmassa. Kaikille meille ihmisille on tilaa, sain sen kokea ja nähdä, kun katsoo kaikkea kauempaa. Usein tarvitaan etäisyyttä.
Vuonna 2000 museon avattuani piti mennä naapurikaupunkiin Alèsiin Puhelinlaitokseen avaamaan puhelinyhteys, jota talossani ei ollut koskaan ollut. Se on keskiaikainen, raunioista remontoitu 80-90-luvulla. Kun kerroin virkailijalle, että haluaisin avata puhelinlinjan ostamaani talooni, johon olen perustamassa kotimuseota, suorasanainen madame vastasi minulle töksähtäen, että en usko puoliakaan mitä te sanotte. Ranskassa teititellään. Ei kukaan minulle ollut vielä niin sanonut, vaan asiallista oli ollut Verotoimistossa ja muualla asioidessa.
Talon ostamisesta puheenollen silloin 1998 italialaismuurari, vanhempi mies, joka avasi talooni yhden uuden ikkunan hän sanoi, että te ulkomaalaiset ostatte täältä taloja enemmän kuin ranskalaiset.
Toisaalta uskomatonta, utopistista, tämä hankkeeni oli, ei siihen monikaan uskonut, kunnes se päivä tuli, jolloin oma talo odotti suuria suunnitelmiani toteutuvan vähitellen ja museo avautui lopulta.
Nyt on uusi alku Suomessa, ei missään kaupungissa, vaan kylässä. Ympärillä on nyt oma kansa, jonka keskuudessa valmistellaan samaa kuin yli parikymmentä vuotta sitten vieraassa maassa ulkomaalaisena Ranskassa. Tällä kertaa kokoelma on niin suuri, että sen esille saamiseksi tehdään järjestelyjä. Mutta ei tarvitse enää mennä nallekaupoille eri kaupunkeihin.
Saa nähdä, miten Suomi vastaanottaa tämän Lapsuudenmuseon. Nukkenallemuseo nimi muutetaan, jotta se koskee kaikkia enemmän. Ja olen saanut paljon vaikutteita Lontoon Lapsuudenmuseosta, jossa olen käynyt useasti.
Onko kotimaani ulkomaata vieraanvaraisempi? Saa nähdä.
Merimiehen rukous tulee mieleen taas kerran nyt kuin valtamerellä seilaisi. "Purjeisiini tuulta anna, mua kanna, muuten hukkuu haahteni."
