Tähän alkuun valitsin kuvan nuken lahjoittaja pariskunnasta, lahjoituksia saatiin paljon. He toivat folklorisia nukkeja. Vahinko, että tuo kuva jäi pois kuvakirjastani, jossa kerroin museokävijöistä. Olin sen tallentanut eri paikkaan kuin monet muut.
Toisena kuvana on museota vartioiva Dixie belgianpaimenkoira, joka nuorempana oli sen verran ärhäkkä, että museokävijöiden ollessa talossa, tämä "suren penikka" oli kiinni narussa ja sai vain kurkkia uteliaana verhon takaa. Mutta jos oli koiranystävistä kyse, se haistoi ne heti ja teki mielellään tuttavuutta jokaikisen sellaisen kanssa. Koiraraukalla oli ikävä menneisyys ja siksi se oli pelokas välillä ja puolustautui. Mutta luottamus tuli lopulta ihmisiin. Dixie oli unohtumaton lemmikki kuten labrador Dixou sitä ennen. Molemmat hylättyjä koiria koiratarhasta.
Perhekuvat kaukana kotoa maailmalla toivat minulle turvallisuudentunteen. Siinä kuvien vieressä istuu vahti. En olisi kestänyt viittä pandemia vuotta maailmalla ilman tuota haukkua, kun Suomimatkat piti koronavaaran takia jättää tekemättä joka vuosi. Vasta passin uusiminen 2024 teki matkustamisen välttämättömäksi syksyllä. Silloin minulla oli mukavaa matkaseuraa. Yli 16-vuotias Dixie vanhus tallusteli perässäni uskollisesti Suomeen asti. Vaikka se oli sille viimeinen matka. Uutena vuotena 2025 tuo ihmisen paras ystävä oli poissa.
Seuraavaksi kotimuseo kuvia toisesta kerroksesta silloin, kun ei ollut museokävijöitä. Vain alakerrassa oli vitriinejä, joten ylhäällä eli olohuoneessa, jossa oli koulunäyttely ja muuta, ne piti suojata pölyltä. Olin erottanut siitä keittiönurkan verhoilla, sitä sanotaan Ranskassa amerikkalainen keittiö. Museo oli vallannut taloni. Näitä kuvia en ole ennen julkaissut, koska ne eivät näytä "kodikkailta". Vain kotiväki ja ystävät pääsivät kulissien taakse. Tämä oli varoittava esimerkki kodin valtaavasta toiminnasta. Mutta aikansa silläkin. Niin pääsin alkuun, eikä ollut muuta ratkaisua. Ja se oli elämäntapani. Nyt meillä on siskon kanssa suunnitteilla toisenlainen kotimuseo, kun ollaan luonnon helmassa ja tilaa on myös talon ulkopuolella.
Toisen kerroksen vitriinien puute sai minut ajattelemaan vähitellen museon lopettamista 2018-2019. Olin korviani myöten täynnä "pölysotaa" eli tavaroita suojaavien kankaiden puhdistamista, peittämistä tai poistamista. Ajattelin, kun saadaan museo muualle, kaikki täytyy saada lasin taakse.
Sekamelskan keskellä asuin lopulta. En sellaista kotia halua pitää lopun elämääni.
Mutta onni on jakaa harrastuksensa. Kun pandemia sulki museon ovet maaliskuussa 2020, kontaktit katkesivat kuin seinään. Voi onnetonta.
Ensimmäinen kuva tekstini alussa iloisista vanhuksista nukkelahjoineen puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Ranska on opettanut tämän tyypillisen solitäärisuomalaisen sosiaalisemmaksi kuin olin ennen Suomessa asuessani. Elämä on hauskempaa, kun näkee ihmisiä, ja siihen kotimuseo antaa hyvän tilaisuuden.
Ihminen ei ole saari, sanotaan.
