Takaisin koulun penkille!

2000-luvun alussa kokoelmani oli pieni. Ystäväni Seija tuli Andrew miehensä kanssa museoon käymään. Siitä lähtien heistä tuli museoystävät. Seija sai idean. Hän lainaa vanhoja koulutavaroitaan meille museonäyttelyyn. Sitten minulle tuli mieleen, että tuon kotoa maalta Suomesta vanhoja koulutavaroita, jotta voidaan tehdä koululuokka. 

Meillä kotona on aina ollut tapana viedä vinttiin muistoksi vähän kaikkea. Vanhemmat ovat nähneet sota-ajat, jolloin oli puutetta kaikesta ja opittiin kierrätykseen. Vintit ja ulkokammiot ovat olleet täynnä muistokulttuuria. Niin myös tädeillämme. Me opittiin lapsena mylläämään vintit, sieltä löytyi aina mielenkiintoista vanhaa. Mennyt maailma on silloin läsnä konkreettisesti, kun kotitalo on aina ollut yli 100 vuotta vanha. Lisäksi vanhoja ihmisiä on kuulunut perhepiiriin. Suullista perinnetietoa tuli luonnostaan elämään ja sitä me janosimme. Joten oma koti on ollut jo yksi aarrekammio.

Tuumasta toimeen. Aloin hakea vanhoja pulpetteja kirppareilta ja osto-myyntiliikkeistä. Kahdella pulpetilla pääsi alkuun. Tässä koulunäyttelyn alkua. Nallella edessä on minun vanha vaaleansininen hame, teryleeniä, silmälasit päässä ovat minun toiset lasit, 60-luvun lasten muotia. 

Vuosien varrella löytyi lisää pulpetteja ja vanhoja nalleja myös, vaikka paljon oli alussa itse tekemiäni nalleja oppilaina. Vaikka tästä tuli kuin nallejen koulu, siinä kaikki muu on oikeaa vanhaa koulurekvisiittaa ym. Suomesta ja Ranskasta. 

Edessä näkyy 60-luvun muovinen koululaukkuni, jossa Kiviset ja Soraset kuva. Se tuli siihen aikaan TV:stä, vaikka ei siitä ohjelmasta tykätty. Mutta muotilaukku piti saada.

Tämä näyttää vähän hulinakoululta, jossa vallitsee eläintarhan lait. Mutta ei haittaa. Museokävijät näkevät sieltä ne muistoja herättävät tavarat, kuten tämä kellotaulu. Yksi vanhempi mies kertoi lapsena olleensa kovin ahdistunut koulussa, koska opettaja oli käskenyt häntä katsomaan eteisen kelloa, mitä se on. Poika ei tuntenut vielä kelloa, osannut sitä lukea, kuten kaikki täytyy oppia. Joten hän oli paniikissa, mitä olisi voinut opettajalle sanoa...

 

Suomesta raahasin Helsingin ostomyyntiliikkeestä kuvan ison helmitaulun, jota 60-luvulla vielä käytettiin. Liitutaulu takaseinällä tuli Amerikasta. Harmoni edessä on ollut tavallinen käytössä Ranskassa. Tarvasjoella meillä oli Suurilan koulussa poljettava harmoni, jota opettaja soitti, sen näen vielä sieluni silmin. 

Pulpetin päällä oikealla on ruotsalaiset Brion kangaspuut, kirpparilöytö. Yksi ranskalainen pikkupoika ihmetteli mikä se on. Ranskassa kudonta on jäänyt taka-alalle käsitöissä, kangaspuilla kutominen on harvinaista, vanhanaikaista, sen vaikutelman olen saanut. 

Suomessa koulun eteen vaihdetaan Suomen kartta Ranskan kartan paikalle. Nyt alkaa kotimaa tulla esiin enemmän näissä näyttelyissä.

Vanhoissa 60-luvun koulupiirustuksissa näkyvät perusarvot koti, kirkko ja isänmaa. Nykymaailmassa ei taida enää mikään olla pyhää, sen vaikutelman on saanut, kun lukee uutisia. 

Edessä oleva nahkainen koululaukku on ajankuva, klassikko. Yksi ranskalainen museokävijä mies sanoi, että se kulki isältä pojalle, samaa käytettiin sukupolvelta toiselle. Vahvaa nahkaa, joka oli kestävä. Laatua kuten ennen oli, ei mitään kertakäyttöistä muotia kuten nykyään. 

Lopulta tämä melkein tyhjä koululuokka alkoi täyttyä täyttymistään, siitä tuli luova sekamelska, mutta miksipä ei, koska kerran nallejen koulu. Huumoria täytyy elämään mahtua.

Tilaa on tässä koulussa kaikille ja kaikelle.

Nyt tämä koulunäyttely on vielä pakattuna isossa paketissa. Se odottaa esille pääsyä. Ei ole vielä varmaa pääseekö se hevostalliin vai aittaan, saa nähdä, kumpi saadaan paremmin valmistettua ja siivottua. 

Ennen vanhaan kouluja voitiin pitää monissa eri tiloissa, kun ei ollut koulutaloja, puhuttiin kiertokouluista. Alla koulutaulu esimerkki Ranskasta, siinä koulua käydään suutarin verstaassa.

Minulla miniatyyrikouluista kokoelma tätä koulunäyttelyä täydentämään. 

Alla lehtiartikkeli erilaisista koulunkäynti paikoista maailmalla. Otin sen vanhasta ranskalaisesta lehdestä, mutta vahinko, että lehti nimitietoineen-lähde unohtui siitä. Kuvat puhuvat enemmän kuin 1000 sanaa, sanotaan. Vanhaa aikaa nähdessään usein sanoo, että uskomatonta, mutta totta, varsinkin tuon artikkelin yhden kuvan lapset, jotka narusta kiinni pitäen ylittävät joen kouluun mennessään!

http://myoldbear.free.fr/pagesecole.pdf

Alla koulun historiasta linkkejä:

https://blog.myheritage.fi/historialliset-tiedot/tiedatko-millainen-oli-esivanhempiesi-koulupaiva-100-vuotta-sitten/

https://yle.fi/a/20-309855 

https://www.nurmijarvi.fi/kuntalaisen-palvelut/kulttuuri-ja-vapaa-aika/museo/museot-ja-nayttelyt/nukarin-koulumuseo/

https://www.espoo.fi/fi/toimipisteet/koulumuseo-lagstad

https://www.sipoo.fi/asiointikanava/sibbo-skolmuseum-sipoon-koulumuseo/ 

https://visiteurajoki.fi/kohde/koulumuseo/

https://www.ts.fi/a/1074099578 Loimaalla mielenkiintoinen Koulumuseo, jossa käytiin yksi vuosi. Lisäksi Somerolla.

Ranskassa olen käynyt neljässä Koulumuseossa, Carcassonnessa, naapurikylässä Kirjurinmuseossa, jossa samassa oli myös Koulumuseo, Beaucairessa, l’Isle sur la Sorguessa ja Saksassa Nurembergissä. 

Tilaisuuden tullen mennään jonnekin Koulumuseoon Suomessa... 

https://www.tourisme-occitanie.com/fr/fiche/patrimoine-culturel/musee-de-l-ecole-carcassonne_TFOPCULAR0110000032/ 

https://www.flickr.com/photos/62079252@N04/9134865567/in/album-72157634325862568 

https://www.vieux-mas.com/ Beaucairen maatalomuseossa on myös Koulumuseo.

https://www.museedelecoledautrefois.com/ 

https://www.amisdesmuseesdelecole.fr/trois-siecles-dhistoire-de-lecole-et-de-leducation/ 

https://museums.nuernberg.de/museum-for-industrial-culture/permanent-exhibition/school-museum 

https://museums.nuernberg.de/museum-for-industrial-culture/permanent-exhibition/life-around-1900 

Miten tulivat monet sadat paketit museoon?

 

Tässä DHL:n paketin seurantaani. Jännitys on taas korkealla...

Monta vaihetta on keräilyssä. Kaikki alkaa kiinnostuksesta. Ensin hankitaan tietoa asiasta, mitään ei osteta kuin sikaa säkissä. Seuraavaksi alkaa seurata eri paikkoja, mistä voi löytää haluamaansa, vertaa hintoja, näkee hintahaitarin. Tähän voi kulua viikkoja, kuukausia, joskus vuosia, jos harvinaista hakee. Niin maaperää valmistaa pikkuhiljaa kuin muissakin kaupoissa.

Lopulta näkee jossakin hakemansa, sitten lähtee kaupoille...Se ei aina ole yksinkertaista. Monta mutkaa voi olla vielä matkassa. Vaikka kaupat olisi tehty ja kuljetus sovittu Postissa tai muuna kuljetuksena, perille tuloa saa valvoa ja joskus ostoksensa perään joutuu tulliin ottamaan yhteyttä, jos EU:n ulkopuolelta tulee. Kun lopulta tavara on perillä ja avaa pahvilaatikon, näkee onko hyvin pakattu, yleensä on ollut, vaikka joskus liimauksia on joutunut korjaamaan tai muuta. Vaikka ei suuresta vahingosta ole tarvinnut puhua ainakaan tähän päivään asti. Olen ostanyt esim. ebay:ssä vain n.100% hyvin arvioinnein, ts.hyvämaineisilta myyjiltä.

Tässä esimerkki Englannista ebaystä ostamastani 1920-luvun Handicrafts nukketalostani, jota minun piti korjailla, koska lähetyksestä se ei selvinnyt vahingoittumatta. Tämä on harvoja tapauksia. Tein siitä kuvasarjan flickr.com sivuille.

Kuvista näkyy, että nukketalo on tehty intialaisista teelaatikoista, kierrätystä. 

https://www.flickr.com/photos/100souvenirs/albums/72157627537460651/  

Tuon talon olen nimennyt Tuulen viemää plantaasitaloksi filmin mukaan. Minulla on siihen mukana myös Setä Tuomon tupa ja viime kesänä Suomesta löydetty koulutaulu Puuvillapeltotyömaasta Amerikassa. 

Kerroin tästä, koska halusin näyttää, että kaikki on vaivan tai kiven takana, ei mikään ole itsestäänselvää. Ja siinä kaikessa on oma järkensä mukana. Mitä varten kannattaa tehdä sitä tai tätä? Meillä kaikilla on omat syymme. Mikä on toiselle tärkeää, on toiselle vähemmän tärkeää. Arvomaailmansa kullakin. 

Ja tämä keräily on vasta alkua. Museon perustaminen kokoelmaa varten on toinen asia. Perustaa voi kaikkea, mutta  tulevaisuutta ei aina voi taata. Ranskassa olin yksin perustajana ensimmäisenä vuonna 2000, nyt olen siskojen kanssa. Yhdistyksen perustaminen seuraavana vuonna toi mukanaan uskolliset ystävät.

Tässä on sitten haastetta loppuelämäksi. Kun avasin museon ovet ensimmäistä kertaa, en tiennyt silloin keväällä 2000, miten suuri mielenkiintoinen maailma avautui edessäni sen mukana.

Hintavertailuja maasta toiseen

https://teutakaluste.fi/tuote/lasivitriini-all-design-12/  Siinä lasivitriinin hinta esimerkki Suomessa.

https://www.retif.eu/vitrine-socle-blanc-top-verre-4-tablettes-serrure-80x40x180cm.html Siinä vitriinikauppa Ranskassa, josta vuonna 2000 olen ostanut ensin kolme ja myöhemmin toiset kolme vitriiniä. Eivät ne huonolaatuisia ole olleet, vaikka suomalaisiin nähden hintaero on valtava.

 

Keräilijän salaisuuksia

Dixie seuraa pilven takana.

2024 joulukuussa muutin Suomeen Ranskasta. Silloin minulla oli säästökohde ja ajatus siitä, mitä uutta kokoelmaan, kun kotimuseo siirtyy Suomeen.

Ihmiset keräilevät milloin mitäkin. Tavallisimpia keräilykohteita ovat esim. postimerkit. Niissä on se hyvä puoli, että ne ovat vähän tilaa vieviä. Jos kokoelma ei ole kasvanut elinaikana niin suureksi, että niistäkin alkaa talo täyttyä. Siitä tulee sitten postimerkkimuseo, en ole sellaista vielä nähnyt, vaikka monennimisiä harvinaisia museoita voi olla maailmassa. Me muut, jotka emme tiedä mitään noista postimerkeistä muutakuin sen mikä silmiin niistä osuu, helposti arvostelemme keräilykärpäsen puremia. Mutta voi vain kuvitella miten paljon voi matkustaa ajassa ja paikassa pelkästään eri maista eri ajoilta tulleilta postimerkeiltä. Ne on ladattu historialla ja tarinoilla siitä, kuka on niitä käyttänyt kirjeessään tai kortissaan. 

Siinä yksi esimerkki keräilykohteesta. Minulle tuli keräilyharrastus 1985, kun muutin Helsingin yksiööni asumaan. Se oli tyhjä, ei ollut alussa mitään asunnossa, kaikki tavarat olivat muovikasseissa pitkän aikaa. Vähitellen löysin sinne pienen pöydän ja tuolit, sängyn... toin kotoa vintistä maalta vanhan nukkeni koristeeksi, idean sain kai sisustuslehdestä. Ei ollut TV-tä alkuvuosina, joten tein paljon käsitöitä. Veljentytär oli saanut lahjaksi mummoltaan kudotun urheilijanuken. Se inspiroi minua. Ajattelin, että värejä vaihtamalla voin tehdä samanmallisen yksinkertaisen nuken...Niin alkoi nukkejen teko. Yksiössäni oli muutaman vuoden päästä nukkekokoelma ja myöhemmin tein nalleja, joista tuli kokoelma myös. Aloin käymään Helsingin antiikkiliikkeissä, joista ostin antiikkinukkeja, vain muutaman, koska ne ovat kalliita. Tykkään vain aidoista vanhoista, en uusvanhasta enkä kopioista.

Sitten tulivat au pair matkat ensin Pariisiin ja sitten Lontooseen, vielä toisena kesänä volontäärityöhön Lontooseen. Noissa suurkaupungeissa museoissa näin kaikkea ennennäkemätöntä. Liisa Ihmemaassa niissä kuljeksin. Keräilypiirini laajeni.

Tässä sitä ollaan. Syntyi kotimuseo. Ensin Etelä-Ranskaan ja nyt se tuotiin Suomeen.

Ennen en paljastanut aarteen metsästyspaikkojani, mutta 9 kuvakirjaa tehtyäni niissä sen kerroin. Paikalliset kirpputorit ovat aina olleet helppoja löytöpaikkoja, mutta ei niistä harvinaisuuksia ole löytynyt. Antiikkimarkkinat, keräilytapahtumat, ostomyyntiliikkeet kaupungeissa ovat muita tavallisia paikkoja. 2006 uskalduin yhden positiivisen nettikommentin jälkeen ebay ostoksille, yksi nukkekeräilijä sanoi ostaneensa sieltä nukkeja ja onnistuneen hyvin kaupoissaan. Joten ebay kirjautumisen jälkeen minulle avautui uusi maailma. Ja huomasin, että kannattaa seurata Ranskan, Englannin, Saksan ja Amerikan ebaytä, joista löytyi kaikkea mitä ei paikallisesti voinut löytää. Siitä on nyt 20 vuotta. Olen ollut siellä "hyvä kuluttaja", vähemmän hyvä muualla kuten käytännön elämässä. Esimerkkinä vanha jääkaappini, joka oli jo vanha 1998, kun sen toin Etelä-Ranskan talooni, toimii se vieläkin.

Mutta viime vuosina Brexit muutti Englantia, tullit nostavat hintoja. Ja muutenkin ebay on muissakin maissa menettänyt mielenkiintoa. Nykyään harvinaisuuksia haen antiikkihuutokaupoista Saksasta. Vaikka niissä komissio nostaa hintaa, ei se silti kauppaa estä, jos tavara on sen arvoinen. Englannista ja Amerikasta puheenollen tullimaksut tulevat vielä lisäksi, siksi niistä maista se tulee liian kalliiksi helposti. 

Viime päivinä onnistuin hakemaan uutta kokoelmaani 1800-luvulta Saksasta. Salavihkaa kaksoisiskon mitään huomaamatta, keskellä päivää, livenä netissä naputin tarjoukseni, vähän oli kilpailua, mutta onnistuin arvioimaan hinnan, mikä siitä kannattaa maksaa. Ja sain sen. Jotakin sellaista olen hakenut jo muutaman vuoden. 

Salaista on ollut tämä aarteenmetsästys koko ajan. Saa nähdä milloin saadaan ne kaikki näytille uuteen kotimuseoon Suomessa.  

Dixie oli hyvin perillä aina kaikesta, ei ollut salaisuuksia haukun eläessä. 

Spes 1976 Patriae-Isänmaan toivot

Tässä kuva Spes patriae-kirjan aukeamasta, jossa on osa meistä Loimaan yhteiskoulussa kirjoittaneista ylioppilaista  vuonna 1976. Kirjaan eivät kaikki osallistuneet. Kiva muisto se on. Tuli mieleen tuo kirja, kun luokkakokouksesta on viime aikoina puhuttu. Kirja löytyi isosiskon kirjahyllystä, jossa on myös hänen omansa.

Mahtaako luokkakokouksessa kaikilla olla yo-lakki päässä? Minä en ole sitä koskaan jälkeenpäin käyttänyt silloinkaan 80-90-luvulla, kun asuin Helsingissä. Siellä on aina isot metelöivät Vappu-riennot, jotka kiersin kaukaa. En ole juhlijatyyppi, en tykkää sellaisista väentungoksista. Eri asia on minkä vuoksi on ihmisiä paljon liikkeellä, esim. kirpputorilla kaikki huomio on vanhassa historiassa kuin ulkoilmamuseossa olisi, ei ympäröivissä ihmisissä.

100-vuotta sitten ylioppilaat olivat harvinaisia, hyvä, kun kansakoulun suurin osa sai käytyä. Elämä oli köyhää ja matkat pitkiä, kaikki vaivan takana. Esteitä riitti oppimiseen. Jos joku sai yo-lakin päähänsä, se oli ihme. Sen näkee vanhoissa valokuvissakin, kun yo-lakkia voitiin käyttää useimmin kuin juhlina.

60-luvun jälkeen elintaso oli Suomessa parantunut, oli jo kulutusyhteiskunta. Iso ero oli muuten noilla 60-ja 70-luvuilla, kun muistelee niitä aikoja. Pärjättiin vaatimattomasti eläen, kyläkaupoista saatiin tarvittava, kun muuten kotona oltiin omavaraisia. Ei ollut kaikissa taloissa vielä lämmintä vettä, lämmin vesi saatiin puuhellalla, sähköhellan käyttö vähäistä, koska kallista ja säästettiin, vesijohtoakin jouduttiin kaivamaan. Ulkosaunat, ulkohuusit olivat tavallisia, sanomalehtipaperia käytettiin huusissa, ei siellä mitään kaupasta ostettuja kalliita vessapaperi hienouksia ollut, ne tulivat käyttöön vasta 70-luvulla. Autoakaan ei ollut kaikilla 60-luvun alussa, meille se hankittiin 1965, joten liikuttiin kylillä ennen autoa traktorin takatelineessä, jonka isä oli puusta tehnyt. Muoti muistutti aika paljon 50-lukua, rippikuvissa 60-luvun alussa näkyi pienenkokoisia "miehiä" ja pienenkokoisia "naisia", niin aikuismaista muoti oli. Sitten kuin taikaiskusta kaikki muuttui 70-luvulla, kehitys oli valtava. 

Peruskoulun tulo muutti myös mentaliteettia. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Peruskoulu_Suomessa 

70-luvulla oli muotia mennä lukioon, jonne moni meni ja tie johti jälkeenpäin usein kaupunkiin opiskelemaan. Maaseutu ei ollut muotia. 80-luvulla tuli uusi laki, joka suosi sukupolvenvaihdosta maataloissa, ettei maaseutu tyhjentynyt kokonaan. 

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/e761d8b9-cb2f-54a5-ac33-58b440a3924f 

Tuttuja kasvoja ja nimiä. Yhteen heistä on säilynyt yhteydenpito. Kansakoulukavereista ainakin yhteen on pidetty yhteyttä myös, koska kotikylässä.

Kirja on Akateemisen kustannusliikkeen julkaisema, painettu Loimaan kirjapainossa 1977.

 

Yksi vuosi Suomessa

Näitä kuvakirjoja tein vähitellen vuoden aikana ennen Suomeen tuloa joulukuussa 2024. Ne ovat muistona kotimuseovuosistani Etelä-Ranskassa. Olen tilannut niitä muutamat kappaleet, joista yhden sarjan vien kai Turun kirjastoon, lapsuudenkaupunkiini. Tämä on myös yksi markkinointijuttu, jonka opin Ranskassa. Isoihin kaupunkeihin markkinoin, koska niistä tuli väkeä eniten museoon. Kerran yksi perhe sanoi tulleensa 200km päästä nukketalojani katsomaan. Keräily on samanlaista, aika kauas on valmis menemään joskus harvinaisuuksia hakemaan tai katsomaan. Toisaalta välillä ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.

Kun avasin museon Ranskassa vuonna 2000, kokoelmani oli minimaalinen, mutta käytin heti museo nimeä. Se oli suuntani, siksi. Olisi pitänyt puhua näyttelystä ennemmin, tai jos voi sanoa sitä maailman pienimmäksi museoksi. Paikallinen sanomalehti Midi Libre teki silti positiivisen artikkelin ja myöhemminkin se näki tämän hankkeen myöteisesti monilla artikkeleillaan. Alla linkki siihen.

http://myoldbear.free.fr/midilibreartikkeli$A0.pdf

Kun joitakin turisteja poikkesi katsomaan nähtyään maalaamani museomainoksen tien vieressä kylän lähellä, yksi madame kommentoi, että sinulla on pienen pieni museo, mutta jatkoi ymmärtäväisesti, että tämä on vasta alkua. Rohkaiseva ajatus. Sellaista ei kuullut kuin harvoilta ja valituilta, kritiikkiä sen sijaan tuli sisään ovista ja ikkunoista. Kylän monikansalliset mukulat kiusasivat oven ja ikkunan takana parhaansa mukaan ja kerran pilasivat museokyltin talon edessä. Suomalaisuus ei ollut siellä tervetullutta. Vain oman kylän eli kirkonkellojen kuuluvuuden ympärillä asuva väki oli hankkeineen kannatettavaa.

Selvää oli, että kaikki mikä muistuttaa paikallishistoriasta kiinnosti kylän asukkaita, muu ei. Ranskalaisuus yleensä. Joten tunsi olevansa väärään aikaan väärässä paikassa väärä ihminen. 

Turisteista on jäänyt hyvät muistot, siksi haluaa jatkaa. Ja myöhemmin kylänikin muuttui vieraanvaraisemmaksi, kiva sinne on nykyään mennä, ihmiset juttelevat. Kunnantalokin kysyi minulta viimeksi siellä käydessä, miksi suljin museon. Niin kuin se olisi ollut lopulta hyväksytty.

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, sanotaan, joten en muistele noita aikoja enempää.

Nyt, kun runsaan vuoden verran on kulunut, tekee vähän tiliä kotiinpaluusta.  

Nyt ollaan kotimaassa myös pienessä kylässä, saa nähdä, kiinnostaako täällä paikallisia vain kotiseutumuseot yms. vai onko tilaa myös erikoisimmille museoille kuten kansainvälinen Lapsuudenmuseo. Lontoon Lapsuudenmuseo on minua paljon inspiroinut kokoelman keräilyssä, siksi haluan vaihtaa entisen Nukkenallemuseo-nimen, joka on rajoittuneempi. 

Ensivaikutelmia olen saanut nyt vuoden aikana. Oppia ikä kaikki, vaikka samoja asioita joutuu uudestaan oppimaan, jos on liian hyväuskoinen ja innostuvainen. Ranskassa minulla oli tapana käskeä ystäviä, tuttavia, kyläläisiä ym. kotimuseooni ystävällisyydestä. Sitten lopetin sen tavan, koska pettynyt olin, kun vain noin 1% tuli. Toisaalta se 1% oli tosissaan kiinnostunut ja arvosti työtäni. 

Täällä rakkaassa kotimaassakin olen jo saanut turpiini tämän pienen ajan aikana. Ranskan kielessä on hyviä ilmaisuja kuten "käärmeenkieli". Kuulin sen joskus 90-luvulla, kun olin siellä katsomassa yhtä taloa ostaa. Kiinteistövälittäjä kutsui sellaisiksi joitakin vanhuksia. Sen jälkeen minä myös olen ottanut tuon sanan käyttööni, jos joku tulee pilkkakirves kainalossa. 

Elämästäni noin puolet on kulunut matkustellessa 90-luvulla ja ulkomailla asuessa sen jälkeen. Joten näen maailman eri tavalla kuin jos on elänyt pienemmissä ympyröissä. 1977 tehtiin kaksoissiskon kanssa ensimmäinen Ranskan matka. Myöhemmin matkustelin aina soolona, vaikka viime vuosina siskon kanssa.

Museoharrastus antaa minulle siivet. Visiitti menee pieleen, jos saa siipeensä. Tämä on yksityisen museon ongelma, valtion ja kunnan museot nähdään eri tavalla virallisina eikä henkilökohtaisina. Toisaalta Ranskassa museossa kävi kerran suomalainen pariskunta. He sanoivat, että Tampereen Jääkiekkomuseo oli ennen persoonallisempi, Vapriikkimuseot muutti sen erilaiseksi. https://jaakiekkomuseo.fi/

C'est la vie! Hyvässä ja pahassa.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

https://music.youtube.com/watch?v=4MwmSG3__qk&list=OLAK5uy_mFfcKW8ffJVTGI_hGtERWowD5a594IJFE