keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Uutta museotaloa etsimässä

Seija tuli Marseillesta tänne viikonlopuksi. Hän on yhdistyksemme jäsen. Tukijoukkoja.

Eilen olimme ystävien kanssa St Ambroix kylässä katsomassa yhtä mahdollista uutta museotaloa. Se on sama kuin viime kesänä jo nähtiin siskon kanssa.

Kun vietiin Seija Nîmesin rautatieasemalle samalla oltiin Nîmesissä esteettömyysnormeista tietoa hankkimassa. Monimutkaista se on, jos haluaa avata julkisen tilan yleisölle, aina vaan vaativampaa.

Tämä Nukkenallemuseo Lézanin talossa ei ole enää normien mukainen. Toisaalta monet julkispaikat kamppailevat täällä näiden uusien normien vaatimuksissa, ei vain me.

Meidän kylämme kunnantalolta kuului positiivista uutista, jota harvemmin sieltä päin tulee. He pyysivät museomainosta tammikuun kunnan omaan uutislehteen. Niinkuin tämä museo olisi vähän enemmän hyväksytty ja tunnustettu paikallisten keskuudessa.




maanantai 20. marraskuuta 2017

Suomi matkalla marraskuussa 2017

Lézan-Nîmes-Montpellier-Bryssel Charleroi-Riika-Tallinna-Helsinki-Forssa-Ypäjä-Loimaa-Helsinki-Tallinna-Riika-Berliini Schönefeld-Toulouse-Nîmes-Lézan.

Siinä uusi noin viikon Suomen matkani kerrottavana. Tuli vähän monimutkainen...

Olin vain 3 päivää Suomessa, muut päivät menivät matkan teossa. Ostin Ryanairin 4 yhdensuuntaista matkaa kuten yleensä ja jatkolento oli aina seuraavana päivänä. Menopaluu lennot sain 50 eurolla, eli 3 lentoa 10 eurolla ja yksi maksoi 20€. Yhteensä 4 majoitusyötä 100 eurolla, halpabussit Ecolines Tallinna-Riika-Tallinna ja Helsinki-Forssa-Helsinki Onnibussilla. Merimatkat Helsinki-Tallinna-Helsinki Vikinglinella ja Lindalinella. Kaikki ostin netistä yli kuukausi aikaisemmin.

Tässä olen Tallinnan Apteekkimuseon edessä.

Aina vähän kulttuuria täytyy saada sopimaan matkan varrelle ja kirpputorikierros Suomessa. Se on hauskaa. Tallinnasta ja Riikasta löysin mielenkiintoiset apteekkimuseot. Ne kiinnostivat, koska minulla on arvoituksellinen apteekkinukketalo 1900-luvun alusta. Ja piti saada tietoa vanhan ajan hoitokeinoista. Otin kuvia, joista teen kuvasarjan piakkoin.

Tähän Suomi matkaan kuului nyt myös vierailu entisen englannin opettajan Anja Välimäen tykönä. Hän osti viime vuonna "Unelmani Etelä-Ranskassa" kirjani, kun yllättäen tavattiin Lidl-kaupassa Loimaalla. Se lähensi meitä. Sinunkaupat on jo tehty. Yhteiset muistot yhdistävät. Siitä on yli 40 vuotta aikaa, kun Loimaan yhteiskoulussa oltiin.



Anja oli kaatunut kesällä mökillä ja kulki rollaattorilla sisätiloissa. Meidän piti mennä siskojen kanssa häntä katsomaan, vaikka kaksossisko tuli flunssaan eikä päässyt. Siellä oli hienot tarjoilut. Lohikeittoa muistojen kera. Aikamatkalla me olimme.

Anjalla ja hänen miehellänsä Matilla on monipuolinen kulttuurikoti. Ison asunnon kaikki seinät ovat kuuluisia tauluja täynnä, niistä voisi pitää näyttelyn! 100 maitokannun kokoelma löytyy myös keittiön vitriineistä.  He kertovat niiden tarinoita kuin minä nukeistani ja nalleistani. On kuin olisi käynyt kotimuseossa! Keräilykärpäsen puremia he ovat myös kuten minäkin.

Kiva oli kuulla myös molempien lapsuudesta. He ovat sota-ajan lapsia. Ja huvittavaa oli muistella kouluaikoja Loimaan yhteiskoulussa. He opettajan ja me oppilaiden näkökulmista. Salaisiin aikuisten ja lasten koulukulisseihin voitiin raottaa ovea, joka ennen on pysynyt aina kiinni. Aika tuo etäisyyttä ja roolit muuttuvat. Opettavaista on katsella elämää nyt erilaisin silmin.

Joskus on hyvä mennä ajassa taaksepäin vuosien takaisten "samaa matkaa tehneiden ihmisten" seurassa. Se on konkreettista. Silloin tämä nykypäivä tuntuu erilaiselta. 

 Anja oli tehnyt koulussa nuken 40-luvulla. Sillä on varmaankin Martta-nuken pää. Hieno nukke monine yksityiskohtineen.


Nukenteko kuului ennen käsityötuntien opetusohjelmaan. Niin tytöt oppivat tekemään vaatteita pienoiskoossa. Vaatteet olivat enimmäkseen kotitekoisia. Meidän äiti teki myös nuken koulussa, jo 1920-luvulla.






Kolmen päivän aikana kerkisin aika paljon. Näin kotiväkeä, vaikka en kaikkia. Mutta ajatuksissa ovat hekin.

Käytiin Ypäjän hautausmaalla, jossa vanhempani lepäävät. Isänpäivä kynttilät piti viedä. Äiti aina sanoi, kun lähdin takaisin Ranskaan: "Koskas sää tulet?" Nuo sanat kaikuvat yhä korvissani.

Tässä kirpparilöytöni Loimaalta ja Forssasta. Sota-ajan kirjallisuutta, jota skannaan internettiin, vanha Forssan museojulkaisu, 40-60-luvun kotitekoinen nukke ja ison siskon löytämä viewmaster.

Koirauutiset

Uusi museovahti Dixie on sopeutunut hyvin uuteen kotiinsa näiden ensimmäisten viikkojen aikana.

Meillä oli parin syyslomaviikon aikana kolmisenkymmentä museokävijää, jotka tulivat enimmäkseen internetin ansiosta. Joka kerta kun ovikello soi Dixie rientää haukkuen ja ulvoen vastaanottamaan museovieraat kuin villi suden penikka. Sellaista vastaanottoa ei joka museossa saa!

Haukku on hyvin ihmisystävällinen ja tykkää kovasti silityksistä. Vaikka takana sillä on onnettomia elinvuosia.Se on edelleen ollut vähän pelkääväinen uusien ihmisten kanssa, vaikka susikoiran rohkeus ja ylpeys on silti jo palautunut vähitellen. Se herättää taas uudestaan kunnioitusta ja ihastusta komealla ja kauniilla olemuksellaan.

Villipedon luonnetta on kuitenkin tällä rodulla, koska se ei ole yhtään sosiaalinen toisten koirien seurassa, vaan enemmänkin yksinäinen susi. Kun kylällä liikutaan, kierretään kaukaa toiset elukat, kissat ja koirat. Mutta ei se niin vaarallista ole, kun meidän ihmisten kanssa se tykkää olla. Sosiaalisemmaksi se voi aikaa myöten oppia. Tänään tämä tyttökoira kohtasi toisen susikoiran, poikakoiran, joka oli jättikokoa sen rinnalla. Mutta ei siitä tapaamisesta sotaa syttynyt. Hyvin se meni, vaikka varovaisia oltiin ja jännitti tämä yllättävä uusi kylätuttavuus ulkoiluttamisalueella. Kaksi kilttiä siinä oli, molempia minun piti silittää yhtä paljon.

Ensimmäisten päivien sapuska ongelma on nyt ratkaistu. Alussa ei tiennyt, mistä se pitää. Koiratarhassakin oli ollut vaikeaa sen ruokkimisessa. Siellä neuvottiin ostamaan koiran lihapateeta, jota sekoitetaan koiramuonaan. Mutta se on liian kuivaa, ei kelvannut. Siihen se ei koskenutkaan.

Jos entinen Labrador koirani söi kaiken mitä vaan eteensä sai kuin talouspossu, tämä uusi museovahti vaikutti nirsolta. Mutta mistä siinä mahtoi olla kyse loppujen lopuksi? Jos siltä on mennyt ruokahalu, kun niin onneton on ollut.

Aloin kokeilla koiranruokareseptejä. Lopulta löysin kuin taikareseptin, joka menee kuin kuumille kiville:

- pohjalle kuivaa koiranmuonaa

- päälle vihannesmössoä tai -keittoa, pastaa, riisiä...

- koiran lihapateeta pienennettynä

- muutama palanen herkullista vuohenjuustoa

- voinokareita

- lämmintä vettä

Tämä ateria kelpaa ja ruokakippo tyhjenee hetkessä. Voi on aina voita eikä sitä mikään voita!

Dixiellä on taas elämän- ja ruokahalua.