Hänen tavaroidensa joukossa on myös minun tavaroitani, koska asuttiin yhdessä jonkun aikaa.
Kuvan lehtileike on vuodelta 1999 helmikuun 7.päivältä. Tuo päivä on varmaankin mitäänsanomaton monille, eivät kaikki vuodenpäivät jää muistiin. Joten roskiin menisi monelta tuollainen yksi vanha lehden sivu.
Mutta minulle se oli tärkeä päivä. Ja sen Hesarin sivun löytäessäni vanhasta muovikassistani, jossa muutakin kiinteistökauppaani liittyvää tallennettu, tulivat muistot mieleeni. Ei voi olla totta, olen säilyttänyt sen! Siitä sain nyt jutunjuurta.
Edellisenä syksynä 1998 olin Etelä-Ranskasta tullut Suomeen. Kerroin kotiväelleni, että meinaan myydä Helsingin yksiöni ja ostaa sillä Ranskasta talon. Myrsky siitä seurasi. Kaikki sanoivat, että niin voin hävitä omaisuuteni ulkomailla, kun kotimaassa Suomessakin kiinteistökaupat eivät ole helppoja saati ulkomailla. Jouduin palaamaan Ranskaan tyhjin toimin. Talo oli jo valmiina minua odottamassa. Mutta käytin hyväkseni 3kk:n turistioikeuden olla Euroopan maassa. Sitten joulukuussa palasin Suomeen. Uusi yritys. Tammikuussa laitan yksiöni myyntiin, kerroin äidille.
Olin matkustanut Suomen ja Etelä-Ranskan väliä vuodesta 1992 alkaen, jolloin Sevennit vuoristoalueen löysin ja sain idean ostaa sieltä talon ja perustaa sinne yrityksen. Siinä minun 90-lukuni kului. Toinen jalka oli Suomessa ja toinen Etelä-Ranskassa. En saanut mielenrauhaa ennen kuin hankkeeni toteutui.
Lisäksi voi sanoa, että minulle oli tullut siellä Ranskassa vuosien aikana verkostot, tuttava-, ystäväpiiri, joihin kuului eri alan ammattilaisia, he olivat apunani. Vaikka itse myös hankin paljon tietoa talokaupoista. En minä siten sikaa säkissä olisi ostanut.
Lopulta äiti myöntyi yhdellä ehdolla, Helsingin yksiörahalla pitää saada Ranskan talon lisäksi yksiö Suomesta. Hän sanoi, jos menetän Ranskan talon, minulle jää ainakin yksiö Suomeen, jonne voin aina palata.
Runeberginkadun alkupään yksiöni myytiin noin kuukauden aikana tammikuussa ja sain ok hinnan. Kiinteistöjen hinnat olivat nousseet laman jälkeen, Ranskassa sitävastoin hinnat vielä vähän halvempia, joka auttoi minun tapauksessani. Helmikuussa minulla oli pari viikkoa aikaa ennen Ranskan matkaa löytää se äidin toivoma uusi yksiö. Joka päivä seurasin Helsingin Sanomien kiinteistökauppa ilmoituksia hätääntyneenä, mistä ihmeestä niin äkkiä sen voi löytää ja osaa tehdä hyvän kaupan. Kädet ristissä olivat.
Sitten viikko kului ja 7.päivä helmikuuta Hesarissa näin tuon ilmoituksen alla: Karkkilassa on 24m2 hyväkuntoinen yksiö...Varasin heti ajan kiinteistövälittäjälle sitä katsomaan. Oli paukkuva pakkanen ja luminen talvi, taisi olla vuosisadan kylmimpiä talvia. Mutta mitä siitä, kun sain nyt sen kaivatun hyvän tilaisuuden. En kertonut kaksoisiskolleni minne menin enkä muille. Paikan päällä Karkkilassa olin ihmeissäni, miten hieno yksiö keskellä Karkkilaa ja miten halpa muihin verrattuna. Käsirahan maksua jo suunnittelin. Joten seuraavana tai sitä seuraavana päivänä menin tekemään kaupat.
Kun kotiväki sai tietää, että kaivattu yksiö oli jo ostettu, he olivat vähän puulla päähän lyötyjä. Toisaalta äiti oli tyytyväinen. Helsingistä tuotiin tavarani myydystä Runeberginkadun yksiöstäni Karkkilan vinttihäkkiin, huonekalut melkein kaikki myin läheiseen ostomyyntiliikkeeseen, ei niitä paljoa ollut. Isoveli auttoi muutossa ja Karkkilan yksiön nähdessään totesi, että hinta voi tulla vain ylöspäin.
Jälkeenpäin kuulin syyn alhaiseen hintaan. Karkkila oli Suomen velkaisin kunta siihen aikaan 90-luvun laman jälkeen.
4 vuotta kului. Löysin hyvin vuokralaisen sinne, ei se tyhjänä ollut yhtään. Mutta joskus 2003 vuokralaki oli muuttunut epäedulliseksi vuokranantajille, tuli hankaluuksia. Päätin laittaa sen myyntiin. Ihme ja kumma, Karkkila oli maksanut velkojaan takaisin, tilanne parantunut, ja kiinteistöjen hinnat nousivat. Myin sen uskomattoman äkkiä parissa viikossa hyvällä myyntivoitolla. Vaikka siitä meni paljon veroa, mutta siinä Nukkenallemuseon "Sukan varsi", kuten ennen vanhaan sanottiin.
En olisi voinut kotimuseotani talooni perustaa ilman tätä äidin tahtomaa yksiön hankkimista kotimaasta, kuin turvasatamaa maailmalta tarpeen tullen.
Yksi veljistäni sanoi kerran, että tarvitaan lottovoitto, jotta voi museon perustaa. Lapsuudenystäväni kotimuseossa käydessään näki, että tämä ei ole kultakaivos. Totuudentorvena minä myös voin lisätä, että tyhjätaskuna en olisi voinut edes alkuun päästä, enkä eteenpäin. Mutta pienestä minä aloin. Rohkeasti laitoin lehteen ilmoituksen Nukkenallemuseon avajaisista. Käytin komeasti museo-nimeä jo, vaikka se oli ennemmin näyttely. Olin oppinut, että markkinointi on tärkeää, on sitten pieni tai suuri. "Ei saa halveksia pienten alkujen päivää."
Jos ajatellaan siirtolaisia, jotka lähtivät Amerikkaan 100 vuotta sitten, heillä ei useinkaan ollut kielitaitoa eikä muuta kuin matkarahat, tyhjästä he aloittivat elämän vieraassa kulttuurissa. Minulla on ollut kielitaitoa ja paljon enemmän kuin matkarahat, onnekas olen ollut. Unohtamatta Varjelusta, mitä kaikki tarvitsevat. Titanicilla oli surullinen loppu, vain osa matkustajista pelastui haaksirikosta.
