https://museopaivakirja.blogspot.com/2023/10/100-kertaa.html
Siinä jatkoa eiliseen talokauppa tekstiini.
Syksyyn 1998 liittyi vielä mutkia Ranskan ja Suomen matkassa. Olin käynyt katsomassa löytämääni Etelä-Ranskan taloa monet kerrat kesän aikana. Oikeastaan olin nähnyt sen jo vuosi sitten, mutta katossa näkyi, miten tiilikatto oli vuotanut ja se epäilytti minua, ajattelin, etten voi sitä ostaa. Vuoden jälkeen huomasin, ettei budjettini riitä muuhun kuin siihen taloon, se oli muuten hyvä. Jatkoin kaupankäyntiä tauon jälkeen.
Olin nähnyt kiinteistön hankinnan oppaassa Ranskassa, että myyjältä voi pyytää testata talo asumalla siinä ensin vähän aikaa. Sovittiin myyjäperheen kanssa, että he korjaavat katon ja odotetaan sadetta, jotta näkee pitääkö katto korjauksen jälkeen, saisin asua talossa sen aikaa. Joten majoituin sinne ja odotetiin sadetta. Mutta silloin oli erikoinen syksy, ei satanut, aurinko paistoi vaan aina. Lopulta joulukuussa tuli kovemmat sateet, jotka testasivat katon. Se piti. Silloin olin valmis allekirjoittamaan kauppakirjan notaarin tykönä, kuten Ranskassa tehdään. Ranskalaisen ystävän äiti oli tukenani läsnä.
Kiitos kärsivällisen kiinteistömyyjä perheen, jotka ymmärsivät vaikean tilanteeni ja vielä jälkeenpäin sain heiltä apua talossa.
Syyskuun 1998 Suomi matkaani liittyi myös mutka matkaan. Kuten kotiväki, äiti kielsi Helsingin yksiön myynnin riskien takia, piti löytää ratkaisu asiaan. Olin saanut vihjeen, että sitä yksiötä vastaan pankki voi antaa lainaa. Sinne menin 180 000markan lainan hakuun, mikä oli talon hinta (n.200 000frangia). Yllättävän helposti sain sen. Tuon rahan siirsin Ranskaan pankkiin odottamaan kaupantekoa.
Mutta se kaupanteko oli vasta joulukuussa kuten edellä kerroin. Ranskan pankissa oli hyvä korko, se kasvoi 10 000 frangia korkoa syyskuusta joulukuuhun. Sillä sain tilattua Cheminée Philippe kuuluisan ranskalaisen takan taloon.
Suomeen palattua ja talokaupat tehtyä joulukuussa kukaan kotiväestä ei tiennyt, että se Etelä-Ranskan talo oli jo ostettu ja maksettu lainarahalla.
Äiti uskoi lopulta, vaikka kaikkea tuota ei tiennyt, että minun tieni vie nyt Suomesta Ranskaan. Äitien on usein vaikea luopua lapsistaan, oli ikä mikä tahansa.
Sitten lopultakin tammikuussa alkoi se Runeberginkadun yksiön myynti. Hyvin se meni, ensimmäiseksi maksoin pois koko lainan ja jäljelle jäi rahaa äidin toivomaan (Karkkilan) yksiöön.
"Unelmani Etelä Ranskassa"- kirjani sanoin, oli monen kivikkoisen tien takana.
