Nyt lokakuussa tulee vuosi siitä, kun tulin Suomeen Dixien kanssa viiden vuoden pandemia katkon jälkeen. Sen jälkeen on ehtinyt paljon tapahtua. Haukkua ei enää ole, tyhjä paikka jäi. Olin tottunut sen kanssa ulkoilemaan paljon. Nyt ulkoillaan myös, mutta silloin se tarkoitti vanhan koiran kanssa ulos menoa useasti päivässä. Koira ulkoiluttaa ihmisiä ja näyttää luonnon kauniita paikkoja, joita ei muuten löytäisi. Vaikka sanotaan usein, että niitä pitää ulkoiluttaa, varsinkin urheilullisia kuten tuo belgianpaimenkoira.
Tällä viikolla meillä siskojen kanssa oli erilaista ohjelmaa kuin tavallisesti. Nyt elämä on muuttoa. On mennyt jo monta syksyä, talvea, kevättä, kesää, kun on tätä syksyä odotettu.
Eilen tultiin Helsingistä. 1985 aloin tämän keräilyharrastuksen, kun olin ostanut Helsingin yksiön ja se oli typötyhjä, piti kalustaa ja koristaa. Kalustaa ei pientä asuntoa kauaa tarvinnut, mutta "koristaminen" ei ole vieläkään loppunut, lopulta sen johdosta syntyi kotimuseoni.
Seuraavaksi kerron kuvin uusista löydöistäni Helsingistä, Fasaani antiikkiliike ja kaksi ostomyyntiliikettä olivat hyviä löytöpaikkoja tällä kertaa.
Tässä ollaan siskojen kanssa Eduskuntatalon edessä.
Minulla oli niin erikoinen paketti kannettavana, että se sai ihmiset hymyilemään ja katsomaan sitä kaksi kertaa, mitä ihmettä siinä kannetaan. Piilokamera ohjelma voisi tallentaa ihmisten ilmeitä tuon nähdessään. Se olisi hauska.Ei minua hävettänyt kantaa sitä silti, olen tottunut keräilijänä näihin hullutuksiin. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta Helsingissä tai muualla. Kerran vein Ranskaan isomman keinuhevosen samasta Fasaani antiikkiliikkeestä eikä se ollut edes pakattu, vasta kotona sen pakkasin. Lentokentällä perillä Marseillessa, kun sitä hain, se oli kadonnut tullitarkastuksessa, mutta tuotiin lopulta kotiovelleni pikku kylääni Etelä-Ranskaan. Onni onnettomuudessa.
Siihen aikaan 2000-luvun alkuvuosina, kun minulla ei ollut vielä autokorttia ja autoa Ranskassa, piti pyörän takasatulalla kuljettaa löytöjäni. Kerran siellä oli 50-luvun nukketalo, nettiostos, jonka hain rautatieasemalta 13km:n päästä, iso puinen pehmustettu lammas, puinen aasikin taisi kerran siellä olla, mitä milloinkin satuin kirpparilta tai muualta saamaan, eikä ollut muuta kuljetuskeinoa. Oma apu paras apu valitettavasti joskus maailmalla. Minä olin pyöräni kanssa silloin varmaan ainoita, jotka käyttivät pyörää hyötykäyttöön, siellä Ranskassa näki vain kilpapyöräurheiljoita hienoine urheiluvarusteineen teillä. Vielä jälkeenpäin joku paikallinen on sanonut minulle, että hän muistaa minut pyörämatkoistani. Aikansa sitä kesti, vaikka tuntui loputtomalta. Kun 2005-2006 kävin autokoulun ja ostin vanhan auton Peugeot 205, se oli minulle kuin juhlaa, lensin sillä vapaana kuin taivaan lintu. Niin elinympyräni avartuivat pois pienestä kylästä ympäristöineen. Riittää yksi pieni syy lähteä matkaan, tuhat muuta voi reisulta löytyä, niin elämästä tulee kuin löytöretki. Ei tylsisty.
Mitä siellä paketissa tällä kertaa on, näkyy kuvasta, ainakin sata-vuotias puuhevonen, voi olla kotitekoinen, kansantaidetta, kuten ennen leikkikalut monesti olivat. Ajan patina viehättää ja koskettaa. Mikä lie tämän tarina, ei tiedä, mutta puhuttelee se silti. Siinä sen taika, kuten vanhojen talojen. Ranskalaisilla on sanonta, että vanhoilla taloilla on sielu. Tämä heppa palaa nyt sellaiseen, jossa museopaikka on varattuna. Ei sillä kaupan "hyllyllä" myytävänä ole helppoa ollut, ihmisiä kulki ohi, eikä kukaan sitä huomannut, kunnes minä hellyin sen nähdessäni. Kunniapaikalle se pääsee, kun nyt aika vaan sallii.
Toinen löytöni uuteen kotimuseoon Suomessa oli lastenkokoinen Kirkkonummen kansallispuku, Vuorelman valmistama, jonka sain 50€:lla, se oli halpa. Kerran on nähty Loimaan kirpparilla toinen lasten kansallispuku, kalliimpi, joka jäi ostamatta, joten nyt sellainen saatiin. Se sopii folkloristen nukkejen taustalle Suomea edustamaan.
https://vuorelma.net/tuote-osasto/kansallispuvut/
Isosisko teki Kotiteollisuuskoulussa Sakkola-Rautun kansallispuvun.
Kansainvälisiä folklorisia nukkeja minulla on valtavasti kokoelmassa, koska niitä annetaan usein museoon enemmän kuin voi ottaa vastaan. Se on suosittu keräilykohde Ranskassa. Niitä löytyy helposti kirppareilta ja ne ovat halpoja. Mutta ne kuvaavat hyvin kutakin seutua tai maata. Kerran luin niistä, että 30-luvulla, kun alkoivat palkalliset lomat (Ranskassa?), niitä nukkeja alettiin tehdä ja myydä turisteille eri alueilla.
"hiihtäjän pituus + 15-20 cm"
Vielä yksi hieno löytö osto-myyntiliikkeestä Helsingistä, 91,5cm pitkät lasten sukset. Niin pieniä en ole koskaan nähnyt. Olen kuullut sanottavan, että "me suomalaiset ollaan synnytty sukset jalassa".
Ties kotitekoiset sukset kuten ennen vanhaan kaikki tehtiin kotona. Noissa nahkaremmit ovat irronneet, ne pitää kiinnittää uudelleen pikkunauloilla.
Äiti kertoi, miten 1920-luvulla hän käveli kouluun 5km joka päivä. Oikotietä pääsi rautatietä pitkin, joten sitä hän kulki ja joskus oli vaara lähellä, kun ei huomannut ihan heti junan tulevan lähistöllä. Talvella, kun piti mennä umpilumessa pitkän matkaa, pappa teetti äidille sukset tuttavilla, jotta kulku oli helpompaa.
Viime vuoden lokakuusta 2024 alkaen Suomesta olen paljon löytänyt kaikkea kokoelmaani, tällä kertaa suomalaista tavaraa. Sitä on puuttunut.
Kotimuseo motivoi. Jos Dixie haukku jätti tyhjän paikan, niin Ranskassa suljettu kotimuseoni myös. Mutta nyt näyttää valoisammalta, vaikka on syksy.
