Arkku on ollut Ypäjällä tammi-marraskuusta 2025, jolloin sen ostin kirpparilta odottamassa pääsyä uuteen kotiinsa, vanha arkku vanhoja nalleja varten. Sinne niitä mahtuu.
Pitkän aikaa on ajateltu mahtuuko se autoon, jaksetaanko se nostaa autoon ja sieltä pois, aina ei ole apujoukkoja ympärillä, sen sain kokea myös Ranskassa useasti. Mutta hätä keinot keksii, sanoi vanha kansa.
Sanoin isosiskolle arkkua mittaillessani silmilläni, että arvioida voi sen mahtuvan. Sisko mittasi ja totesi, mahtuu se, joten tuumasta toimeen. Meitä oli kaksi aluksi, mutta kyllä lopulta apujoukkoja ilmestyi ihmeesti paikalle.
Iso painava huonekalu piti saada tukevasti autoon kiinnitettyä vahvalla kuljetusnauhalla, ettei se liiku ja riko auton takaikkunaa. Nostimme sen korkeaan autoon vähitellen, ensin kahdelle puutelineelle auton viereen, sitten sisälle. Nahkaremmit ovat suuri apu painavaa huonekalua kantaessa.
Siinä se oli terassilla tuulettumassa ja odottamassa pesua. Yksi jalka oli korjausta varten.
Viime päivät olen sen ympärillä touhunnut. Pesty on jo ja onnistuin korjaamaan yhden rikki mennen jalan, josta osa oli irtonaisena mukana onneksi.
Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Niin voisi varmaankin sanoa myös näistä vanhoista huonekaluista. Kenen elämäntarina mahtaa kätkeytyä tähän kapioarkkuun.
Nyt arkulla on uusi elämä kotimuseossa. Hauskuuttaa museokävijöitä hauskoilla nallevanhuksilla. Huumorinkukkia se on sitten täynnä. Niitä, joista jo edesmennyt historianopettaja meille koulussa puhui.
Opettajien monet opetukset olen pistänyt korvan taakse, vaikka en koulusta aina tykännyt. Nyt sitten kotimuseossa on ikikoulu elämänikäistä oppimista varten. Oppia ikä kaikki. Aina syntyy uutta.
