Sydänjuuriani myöten

Kuva puhuu enemmän kuin 1000 sanaa, sanotaan, jos Ranskan talokaupan ja Nukkenallemuseon perustamisen vuonna 2000 ensimmäisiä vuosia kuvaisin. Myötä- ja vastatuulta tielläni sen jälkeen, kun olin suuret utopistiset unelmani toteuttanut. Pilvistä putosin maan päälle karuun arkipäivään, jossa monet vuodet vastatuuleen poljin pyörälläni kesät talvet, aurinkoisina ja sadepäivinä. Siinä kulkuvälineeni lähikyliin ja kaupunkiin. Tuo pyöräkuva liikuttaa minua vieläkin sydänjuuriani myöten, kun siinä omat ajatukseni tiedän. Kuva oli kadoksissa, mutta kun tavaroitani järjestin museon pakkaamisen aikana, se löytyi.

Yksi tuttava sanoi, kun Ulla täyttää 50 vuotta, ei hän enää jaksa pyörällä kulkea.

Hän oli oikeassa, olin kypsä autokouluun 48-vuotiaana. 2006 tuli ajokortti ja kesällä ostin auton. Siitä alkoivat onnen päivät, kun elämä sai vauhtia ja pääsi paljon paljon kauemmas kuin pyörällä. Vapaana kuin taivaan lintu minä olin nyt auton ratissa uusiin haasteisiin.

Tämä koneistuminen, tietokoneen myötä auto olivat suuri harppaus myös museotoimintaan. Elinympyrät kasvoivat, kun pikkukylän keskiaiakaiset muurit murtuivat.

Hyvää Pääsiäistä 2024!

Minun automaattinen taskukamera, jonka ostin 2005, meni rikki ja sen jälkeen on ollut taukoa kuvien ottamisessa. Olen tottunut kuvaamaan paljon. Onneksi sisko on jättänyt tänne yhden vanhan järjestelmäkameran, jonka sain nyt käyttööni. En tykkää opetella koneita käyttämään, mutta pikkuhiljaa. Niin ei tarvitse uutta ostaa, kalliita ovat.

Nyt Kiirastorstaina piti mennä Dixien kanssa pääsiäiskuvia ottamaan kylälle.

Taustalla viinipellot, ne eivät vielä viherrä, vaikka muuten luonto kukkii ja vihertää. 

Sireenit kukkivat jo paikoittain kuten seuraavassa kuvassa näkee.

Dixie on liekassa, muuten sitä ei saa pysymään paikoillaan, kun kaikki hajumaailma kiinnostaa enemmän kuin poseeraus.

Kiivettiin läheiselle kukkulalle, josta hienot näkymät. Otin kylästämme panoraama kuvan, sellaista en koskaan saanut onnistumaan vanhalla taskukamerallani. Takana Sevennit vuoristo n.10km päässä.

Tässä nalleperhe koirineen, joka on eilispäivän mukava yllätyslahja. Oltiin haukun kanssa kylästä pois menossa lenkille, kun auto pysähtyi, luulin, että kysyy tietä, kuten tapahtuu välillä. Mutta ei, vanhempi mies kysyi otanko nalleja museoon, pysäytti auton ja takakontista otti kassin täynnä näitä karhuja koirineen. Kysyin mitä maksaa, vastasi, että antaa ne. Tuli jälkeenpäin mieleen, mihin mahtoi mennä kasseineen, koska niitä oli takaosa täynnä. Hän tunsi minut, on voinut olla joskus museossa. 

Ollaan saatu paljon lahjoituksia, nyt vieläkin, vaikka museo on ollut suljettu koko pandemian ajan. Ja olen sanonut kaikille tilaisuuden tullen, kuten tällekin miehelle, että museo muuttaa Suomeen, se oli ok hänelle.

Isompaa nallea pitää puhdistaa ja koiraa. Sitten pakettiin ja toivon mukaan pian n 3000km pitkälle matkalle Suomeen. Karhukavereita niillä riittää joka paikassa, koska ovat jo viettäneet varmaan 70-, 80-, vuotispäiviään, pienempi kellertävä voi olla ties yhdeksänkymppinen! Joten elämää ovat nähneet.

Viinipeltojen keskeltä

En ostanut isoa posliinista muotinukkea, vaikka minulta puuttuu kokoelmasta yksi kuuluisa merkki. Ajattelin, että tämä Weingasse herättää enemmän ajatuksia kaikissa museokävijöissä. Eri asia, jos nukella on joku erikoinen ja kuuluisa provenienssi. omistajakertomus. Mutta sellaisia on vaikea löytää.

Tässä kuvassa on pieni nukke, viinikellari kauppias, joka myy viiniä. Löysin sen Amerikan ebaystä ja se tulee nyt postissa.

Meille suomalaisille tämä voi shokeerata, nukke viinakaupassa viinapulloja myymässä! Ei ole sopivaa lasten leikkiä, voi ajatella, vaikka kauppaleikki on aina ollut yksi yleisimmistä leikeistä. Koulussa oli ennen raittiuskasvatusta, se sotii tällaista lasten leikkiä vastaan.

Mutta tämä nukketalo on valmistettu Saksassa, viinin valmistusmaassa. Kuten meidän Lézanin kylässä, joka on tasaista maaseutua joka ilmansuunnassa on viininviljelyspeltoja toisin kuin naapurikylä Anduze on vuoristoista. Täällä viininviljelys on elinkeino ja viini on paikallinen tuote, joka elättää monet perheet. Viiniä valmistuu joka vuosi valtavat määrät. Jos sitä ei kukaan ostaisi, monet menettäisivät elinkeinonsa työttömiksi. Ja Välimeren maiden kulttuurissa on aina ollut viininviljelyä tuhansia vuosia, Raamatussakin viinillä on tärkeä paikkansa.

Mutta aina on myös ollut alkoholismi ongelmia, myös näissä Välimeren maissa ja muissa viinintuottajamaissa. 

Yksi kerta ostin Suomesta kirpparilta museojulkaisun, suullista kansan perinnetietoa 1800-luvun maaseudun elämästä. Siinä kerrottiin, miten oli tapana päivittäin työnkin lomassa ottaa viinaryyppyjä. Toisaalta ne kertomukset sen ajan elämästä olivat muutenkin niin uskomattomia, että piti lukea kirja muutaman kerran, nähdäkseen uudestaan, että niin siinä tosiaan luki.

Kun olin au pairina Pariisissa 1985, emäntä halusi tutustuttaa minut ranskalaisiin juustoihin, joita on niin paljon, että joka päivälle löytyy eri juusto 365kpl. Mutta hän tarjosi juustot aina vain veden kanssa, ei viinin. Suomeen palattuani jatkoin juustoharrastusta, juustotarjotin viinin kera ystäväseurassa.

Nukke muuttaa nyt viinapullo sanan viinipulloksi, kun sitä ajattelee Välimeren kulttuuria vasten.

Viininkorjuu koulutaulu noin 50-luvulta. Tämä piti hakea antiikkimarkkinoilta, ebaystä ei löytynyt: