Kuin vieraana olisi

Pohdin otsaketta, minkä valitsen. Tunnelman mukaan sen valitsin. Olen täällä Etelä-Ranskassa nykyään vain käymässä. Toisaalta kaihoisaa, toisaalta c'est la vie, kuten ranskalaiset sanovat, se on elämää. Aikansa kutakin. Kotimuseota ei enää täällä ole, joten tyhjän panttina tuntee olevansa. Vaikka olen minä touhunnut kaikenlaista koko ajan kun kuukausi sitten tultiin siskon kanssa. Tavallaan käytän tämän ajan hyväksi. Siitä kerron myöhemmin enemmän.

Tässä me taas lenkillä ollaan siskon kanssa kuvissa. Ei ole Dixieä enää meitä hauskuuttamassa, tyhjää on. Eikä ole belgianpaimenkoiran pentua enää ollut koiratarhassa, jossa niitä kesällä oli. Myöhästyttiin sieltä, ne adoptoitiin, vietiin kuin mansikat. Toisaalta kyllä niitä taas tulee. Halutaan sellainen Dixien tapainen upea koira.

Ranskan kielistä versiotani kuvakirjastani "Kokoelmani satavuotta täyttäneet" olen antanut luettavaksi Retkeilymajan Sébastienille, joka luetutti sen myös ystävälleen Alainille. He tekivät siihen korjauksia, jotka korjasin netissä cewe ohjelmalla. Ja tilasin niitä sen jälkeen muutaman.

Sébastien oletti, että olisin kertonut kuvakirjassa koko Nukkenallemuseon tarinan alusta loppuun asti yli parikymmentä vuotta, sen sijaan, että halusin kertoa ranskalaisille vain 100-vuotta täyttäneistä kokoelmassani. 

Sanoin, että koko historiikki vaati 8 kuvakirjaa, jotka suomeksi tein. Lisäksi ystäväni kaipasi oman lapsuutensa leluja näkyviin 70-luvulta, ei häntä kiinnosta 100-vuotiaat. Minua taas kiehtoo 1800-luku ja 1900-alku.

Vanha mies Alain, joka toimi oikolukijana, hän ihmetteli 1800-luvun nukketalojani, sanoi, että ne ovat arvokkaita, kalliita. 

Tuossa kuvakirjassani paljastan löytöpaikkani, joka on usein ollut netti, varsinkin Ranskan, Saksan, Englannin ja Amerikkaan ebay yms. Olen minä myös paikallisilta antiikkimarkkinoilta, kirppareilta, ostomyyntiliikkeestä, antiikkihuutokaupoista...niitä hankkinut. Mutta tuo ebay oli pieni salaisuus, koska siellä on ollut hyvät apajat, olen löytänyt harvinaisuuksia. Aikansa näyttää olevan silläkin, mikä on hyvä löytöpaikka ja mikä ei. Koska viime aikoina ebayssä surffaillessa, olen ollut pettynyt. Eihän sieltä näytä enää mitään erikoista löytyvän. Brexit myös vaikutti Englannin ebayhin, turhan kalliiksi sen muutti.

Tänä kesänä on saanut olla Suomessa ja Ranskassa. Ja sieltä Suomen tunnelmallisilta vanhan ajan maaseudun kesätoreilta tein löytöjä kokoelmaani. 

Dixie oli hauska, kun sitä ei enää ole, täytyy keksiä muuta hauskaa. Aarteen metsästys. Mitä kaikkia tarinoita tuleekaan niiden mukana! Museo antaa niille tarkoituksen. Emme me elä vain tässä ja nyt.

Aarre-sanasta puheenollen muistivihkossani on hyvä elämänohje, jonka Marja-Leena kirjoitti lapsena 60-luvulla.

Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. 

Minun tulee mieleen yksi vanhus, joka oli nätti ihminen. Se oli kiitoksen aihe tyytyväisellä ihmisellä. Hänellä oli tapana peilailla, peili mukana useasti. Mutta, kun kuolema lähestyi, unohtui peili ja peilaaminen. Se oli surullista huomata. Vanhus alkoi olla jo lähtövalmiina tuonpuoleiseen, pois tästä maailmasta. 

Joillakin ihmisillä se tärkeä on rahakukkaro, josta pidetään kiinni loppuun asti. 

Kuten sanotaan, mitään ei täältä mukaansa saa. Tyhjänä täältä lähdetään, kuten tyhjänä on tultu.

Mutta kiittää saa kaikesta.

90-luvun löytöpaikoilla Sevenneillä

Tämä Sevennien alue on retkeilyaluetta. Viime vuosina siihen on investoitu suuret summat, kun kyliemme ympärille joka ilmansuuntaan entisiin käyttämättömiin rautateihin on rakennettu kävely-pyöräilyteitä kilometreittäin kuten kuvassa. Valtava työ ja investointi, jota seurasi vuosikausia, kun puolivalmeilla teillä ensin voi kulkea. Näki konkreettisesti, mitä on tien raivaaminen erämaahan.

Tämä retkitie hanke on terveydeksi, se saa ihmiset liikkumaan, ylös, ulos ja lenkille. Kansaa on usein paljon liikkeellä eri sukupolvia.  

Näillä teillä on nyt kuljettu siskon kanssa viime päivinä. Viime vuonna kuljin niitä Dixie haukun kanssa. Tyhjää on nyt ilman koiraa.

Viime päivinä on ollut kovat helteet. 40°C raja on tullut. Onneksi taloni on keskiaikainen ja siten rakennettu, ettei kova helle häiritse toisessa eikä ensimmäisesssä kerroksessa, kolmannessa kylläkin, kun on kuin saunassa olisi. Lisäksi öisin on lämpötila pysynyt 20°C yläpuolella, mutta varjoisa pikkukatu varjostaa taloa, ei suoraa auringonpaistetta muuta kuin sivuikkunassa ja yläkerrassa. Meillä suositaan luonnollista painovoimaista ilmastointia eikä mitään nykyajan konemaista luonnotonta sellaista. Takan hormi on myös yksi "ilmaventtiili" ja alakertaan tehdyt pienet ylä-ja alaventtiilit, joista ilma kiertää.

Uusissa ranskalaisissa taloissa on ongelmia kuulema. Ei ole aina kaikki uudet keskinnöt hyvästä, jos taloista tehdään energiansäästö tai muussa tarkoituksessa äärimmäisyyteen meneviä bunkkereita.

Taloni on 1100-vuodelta keskiaikaisen kylämme vanhinta korttelia. Kun vierailee Gardin alueemme naapurikylissä, jotka keskiajalta, huomaa, miten paljon voi viilentää taloja ahtaasti paksuista kivistä rakennettu kivikylä ahtaine kapeine katuineen, jonne ei aurinko useinkaan pääse. Ilmanala pysyy siellä viileänä, vaikka kova helle olisi.

Tässä kaksoissisko ja alla minä.

Dixie koira oli ilopilleri, hauska aamusta ehtooseen. Kuvassa ei paljoa hymyilytä, kun ei ole enää sitä ihmisen parasta ystävää. Kaipaus on suuri.

Näiden kävelyteiden varrella on villipuita, keväällä kirsikkapuita, kesällä luumu-viikunapuita. Ja myös vähän karhunvatukoita.

Auto reistailee, ei päästä paljoa kauemmaksi enää. Toisaalta busseja kulkee moneen suuntaan ja 2 eurolla pääsee. Se on alueen uusi keksintö saada kansalaiset käyttämään julkista ajoneuvoa autojen sijaan.

Tornacin linnan raunioille pitää mennä piakkoin, siellä oltiin molempien koirien kanssa ensin labradorin ja sitten tuon belgianpaimenkoiran kanssa.

Suomikin odottaa ja marjametsät, puolukkaan ainakin pitää keritä. 

 

Alimmassa kuvassa vasemmalla näkyy kylämme.

Tekniikan ihmeitä

Tässä Somerniemen kesätorilta kuva. Nähtiin siellä entinen naapurin poika ja piti ottaa kuva meistä 60-luvun lapsista.

Somerniemen kesätori oli suosittu, koska valtavasti autoja ja ihmisiä. Ei sieltä tyhjin käsin tullut kotiin, löysin kokoelmaani 100 vuotta vanhan koulutaulun ja jääkiekkopelin halvalla, pari kymppiä yhteensä. 

Autolla oltiin liikkeellä. Sitten mentiin toisena päivänä ajassa taaksepäin 1800-luvulle metsän keskelle piiloitettuun museoon. Siellä oli paljon ihmeteltävää, miten valtavalla työllä oli vanhoja monia maatalojen hirsirakennuksia siirretty näyttämään entisajan elämää maaseudulla uusille sukupolville.

Keittiöt ihastuttivat suurine tulisijoieen.

Vielä tämän vuoden alussa 2025 olin Ranskassa lankapuhelimen käyttäjä. En tykännyt älypuhelimesta, joka voi olla liian orjuuttava. Mutta maaliskuussa siitä tuli pakollinen. Nyt otan jo kuvia sillä kuten kuvassa museossa. Ja lankapuhelin kuuluu menneeseen aikaan. Mutta ei aina tarvitse olla langan päässä silti, vaikka on kännykkä.

Alla kuvat keittiön takoista, sepän pajassa oli myös hieno iso takka, josta ei nyt kuvaa.

Lopussa vielä pari kuvaa, jotka meistä kaksoissiskon kanssa Ranskasta Sevenneiltä, jossa ollaan käymässä. Lentokone vie uusiin maailmoihin. 

Nyt on se kauan odotettu kesä.  

 

Kieli on kuin avain

Tänään tuli postista uusi kuvakirja, jonka tein kuin tilauksesta. Isosisko oli antanut minulle tehtäväksi ensin museokävijöistä kuvakirjan ja viimeksi ranskalainen naapurini halusi myös ranskalaisen version. Olin näyttänyt hänelle suomenkieliset kuvakirjat museon kokoelmista ja hän jäi kaipaamaan myös jotakin äidinkielellään.

Tuumasta toimeen. Siinä minulle kesähommaa. Tein siitä enemmän omakohtaisen kertomuksen, kun muut kuvakirjat olivat yleisiä. Kaikki mitä nyt halusin kertoa ranskalaisille Ranskan vuosistani 1992 alkaen. 

Valitsin aiheeksi Kokoelmani satavuotiaat, ne ovat harvinaisimpia. Löysin niihin paljon lisätietoa netistä. 

Vaikka olen museovuosieni aikana täällä blogissanikin suorasuuna hyvää ja huonoa kertonut Ranskasta, mutta nyt päällimmäisenä hyvällä tätä elämänjaksoani muistan. Joka paikassa maan päällä on ylä-ja alamäkeä.

Lisäsin kirjan alkuun vielä omistuskirjoituksen käsin, miten tämä melkein koko elämäni seikkailu alkoi jo lukiossa teini-iässä, kun valitsin vieraiksi kieliksi ranskan ja latinan. Se antoi minulle siivet...

Kun olen jo yli vuoden päivät näitä kuvakirjoja tehnyt ja tilannut www.cewe.fr sivuilta, kaikki ovat olleet vierasta suomen kieltä. Nyt ensimmäistä kertaa tein sen ranskan kielellä. Ranskalaisesta kirjapainofirmasta tuli vastakaikua. He olivat lukeneet tekstini ja tykänneet, kun heidän maataan kehuttiin. Niin se on, etta sydäntä lämmittää, kun käytetään äidinkieltä. Sen huomaa, jos ulkomaalainen osaa muutamankin sanan suomea.

Kuvakirjani lopetin sanoihin Tervetuloa Joulupukinmaahan Lapsuuden museoon!

Nukkenallemuseon nimi muutetaan Suomessa, jotta se on yleisempi eikä vain nukke ja nalle-museo.. 

 

Tässä kuvakirjan mukana ollut viesti 

vapaasti suomennetuna:

Victor Hugon runo:

"Kesä on se vuodenaika, jolloin aurinko lämmittää suloisesti niin kuin lapsuuden muistot."  

Jos sanasta sanaan suomentaa, siinä lukee, että "kesä on se vuodenaika, jolloin aurinko antaa pusun poskelle kuin lapsuuden muisto." 

"Teidän tuotteenne on printattu Ranskassa rakkaudella."

Näytin kirjaa jo naapurille Gillesille, joka tämän ranskalaisen version pyysi tehtäväksi. Ja ihmettelin tuota Victor Hugon symboliikkaa. Hänestä se tarkoittaa lapsuuden ihania aurinkoisia kesälomia. Joten ei voi tuijottaa yksittäisiä sanoja. Ja Ranskassa poskipussaillaan paljon. Toisaalta Shirley Temple Amerikassa oli siitä myös hyvä esimerkki. 

Puhekielestä puheenollen, ovet aukeavat parhaiten äidinkielellä missä maassa ollaankin. Suomessa on nyt Englannin suurlähettiläänä rouva, joka on innokas suomen kielen opiskelija ja hän tekee twitteriin videoita ihailtavasti suomen kielellä ja huumorilla.

Gillesin jälkeen näytän kirjan Sébastienille näinä päivinä. Siinä kaksi, joilla on isot kontaktiverkostot. Sébastienilla on retkeilymaja turisteineen Anduzessa ja Gilles on kylämme "uutistoimisto". Annan heille sen kirjan lahjaksi. Gilles tuli museoon alkuaikoina, tunnen hänet 90-luvulta alkaen. Talonsa on lähellä, joten hän on sivusta seurannut museon tapahtumia alusta asti, nyt kirjan mukana näkee enemmän kulisseihin.

Minulle tuli ajatus, että tässä on yksi erilainen näkökulma jo suljettuun kotimuseooni, jonne ei moni paikallinen koskaan tullut. Ei ollut kiinnostunut. Mahtaako tuo seikkailuni heidän maassaan näkyä nyt eri tavalla kuvakirjana, kuin yhtenä elämäntarinana? 

Monia tuttujani käskin ennen museoon, mutta he eivät koskaan tulleet. Tuli paha mieli. Mutta c'est la vie! Sellaista elämä on.