Tässä on tammikuun alussa ottamani kuva Dixusta.
Eilen Dixou nukkui pois. Ikää oli 16 vuotta ja 4kk. Vanhuus painoi jo niin, että viimeiset päivät tulivat hyvin vaikeiksi. Askel lyheni ja hidastui hidastumistaan kuin vanhuksilla. Elinympyrät pienenivät pienenemistään. Näki, että loppu oli lähellä päivänä tai toisena.
Nyt on surun aika. Kaikki kotona muistuttaa tästä ihmisen parhaasta ystävästä.
Jos muistelisin alkuaikaa, kun tämä koira tuli taloon vuonna 2009.
Minulla oli ikävä entistä kaniinimäyräkoiraa Peppiä, joka kuoli 2006. Olisin mielelläni ottanut koiran tänne, mutta ilman puutarhaa voisi olla sen kanssa vaikeaa. Lohdutin itseäni uudella harrastuksella. Kävin Nîmesin koiratarhassa koiria taluttamassa aina joskus. Yksi heinäkuun päivä vuonna 2009 olin menossa tuonne koiratarhaan, mutta kova ukonilma rankkasateineen sai minut kääntymään takaisin.
Olin pettynyt. Ajattelin, että seuraavana päivänä menen uudestaan, jos ilma selkenee ja on kaunista. Lisäksi päätin, että tällä kertaa adoptoin sieltä koiran! Vähät väliä, vaikka minulla ei ole puutarhaa. Otan riskin, voihan kokeilla.
Seuraavana päivänä oli kaunis kesäinen ilma kuten olin toivonut. Tuumasta toimeen! Nyt suuntasin autoni toiseen kauimmaiseen koiratarhaan, josta voisin löytää pienen entistä koiraani muistuttavan koiran. Voi ihanuuden ihanuus, ajattelin, tulomatkalla minulla on autossa koirakaveri vieressä istumassa.
Matka kesti noin tunnin ajaa, kunnes olin perillä. Valtava koirahaukunta, varmaan 100 koiran kuoro toivotti minut sinne tervetulleeksi. Kaikenkarvaisia rotuja mitä maailmasta löytää näkyi häkeissä olevan. Menin toimistoon ja ilmoitin, että tulin adoptoimaan koiran, sellaisen pienen. Se tuntui täysin epärealistiselta ja epävarmalta hankkeelta. Ei tiedä, onko koira sisäsiisti, rikkooko se paikkoja, sopeutuuko se ja minä. Minun käskettiin kiertää tarhan koirahäkit, jos löydän sieltä sopivan.
Niin minä kiersin, mutta ei ollut Pepin näköistä ja kerroin sen toimistolle. Heillä oli sitten idea. Voisin ehkä ottaa "kuukauden pelastus" koiran, joka ei viihdy siellä ja jolle haetaan kiireisesti uutta kotia. Dixou esiteltiin minulle yhdestä isosta häkistä, jossa se oli yhdessä pienempien kanssa. Hienon näköinen ja rauhallinen, ei puhdasrotuinen, Labrador teki heti vaikutuksen ja olin valmis adoptoimaan sen. Tästä koirasta sai 50% alennuksen, koska se oli kiireellinen tapaus. Täytettiin paperit ja maksoin 75 euroa.
Dixou seurasi kiltisti talutusnuorassa autooni. Me olimme täysin tuntemattomat toisillemme, en tiennyt vielä, että maailman parhaan ihmisen ystävän sain mukaani. Ja hyvän "luonto-oppaan", joka näytti minulle kaikki kauniit paikat lähistöllä ja muuallakin.
Piti mennä Alèsin kaupungin kautta ostamaan koiratarvikkeita. Iso kori sen petiksi, ruokakippo, juomakipon sain koiratarhasta, pitkä talutushihna ja koiran ruokasäkki.
Niin se Dixoun elämä alkoi Nukkenallemuseon vahtina. En parempaa olisi voinut saada.
Kaikki meni hyvin, vaikka oli näyttänyt niin epävarmalta.
Nyt siirryn takaisin tähän päivään. Eilen mentiin taas autossa haukun kanssa. Alèsissä poikettiin remonttiliikkeeseen. Enää ei tarvinnut koiranruokaa, koria, talutushihnaa...Nyt tarvittiin sitävastoin lapio. Dixou täytyi haudata. Pohdin ajaessani, mihin sen hautaan ja miten ihmeessä siitä selviän. Tähän hätään en saanut ketään avukseni. Keksin paikan. Vien sen metsikköön kylämme lähellä, jossa me ollaan kävelty Dixoun kanssa monet kerrat. Siellä voin käydä sen haudalla myöhemmin. Onneksi nyt on satanut ja on ollut vähän leudompaa, niin maa voi olla pehmeämpää.
Saavuttiin metsikölle. Jätin auton sen viereen. Kävin katsomassa paikkaa valmiiksi lapion kanssa. Sitten huomasi, että iso valkoinen pakettiauto pysähtyi ja sen ajaja katsoi minua ihmetellen. Menin kertomaan, että koirani on kuollut ja minun pitää se haudata. Itku tuli, en voinut pidätellä. Kysyin mieheltä, jos hän voisi auttaa hautaamaan koirani. Mies tuli ulos autosta ja ystävällisesti lupasi ottaen lapion kädestäni. Hän tunsi metsikön hyvin ja haki hautapaikan. Varmaan yli puoli tuntia kesti kaivaa isolle koiralle hauta. Samalla siinä puhuttiin koiristamme. Koiraihmiset ymmärtävät koiraihmisiä. Ja muutakin tuli puheeksi, elämästä ja kuolemasta. Tilanne vakavoitti hiljentymään. Kun hauta oli valmis haettiin kuollut Dixou sinne. Päivänsäteeni katosi vähitellen maan uumeniin, ikuiseen lepoon.
Sanoin, miehelle, että ei koskaan tiedä, mitä tulee vastaan. Ei hän varmaan olisi aamulla arvannut, että häntä tarvitaan iltapäivällä jonkun tuntemattoman ihmisen koiraan hautaamaan. Siihen hän vastasi, että ilomielin auttoi, kun auttaa toisia, tulee itsekin autetuksi apua tarvitessaan. C'est la vie.
Vaikka tietää, että kaikki loppuu kerran, on aina luopumisen tuskaa. Täytyy surra.
"
Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla...."
Yksi viimeisiä kuvia Dixousta. Se ei jaksanut enää nousta rappusia ylös, piti tuoda tämä kori eteiseen. Eikä se olisi siitä enää halunnut mennä pois ollenkaan niin kuin sänkypotilas. Ei kuulunut enää mitään haukuntaa viime päivinä, se oli niin oudon hiljaa.
