Nyt pandemiassa olen kirjoittanut yhdistyskirjeen vain kerran vuodessa, koska museo on kiinni koronan takia.
http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirje27.7.22.pdf
Nyt pandemiassa olen kirjoittanut yhdistyskirjeen vain kerran vuodessa, koska museo on kiinni koronan takia.
http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirje27.7.22.pdf
Uskalsin kertoa tämän salaisuuden jo kotiväelle. Viime päivien "aikaansaannokseni" nyt turhauttavassa ja jo vähän pitkäksi tulevassa pandemiassa, jossa loppua ei näy. Täytyy jotakin piristystä olla arkipäivässä, kun museota joutuu pitämään kiinni koronan takia vieläkin. Elämä jatkuu, vaikka hiljaisemmin.
Soitin veljilleni Suomeen, kun muistutin heitä varaamaan ajan 4.koronarokotukseen, kerroin myös tämän uutisen. Kun he kuulivat kuinka suuri nukketalo on, ihmettelivät ja olivat ihmeissään. Kiinnostus heräsi. Sanoin yhdelle ranskalaiselle ystävälleni, että kun hän tulee seuraavan kerran tänne, pyörtyy jo ovensuussa tämän talon talon sisällä nähdessään. niin harvinainen näky se on.
Vähän välillä surffailen ebayssä, sieltä tällaisia ihmeitä löytyy. Ei tarvitse mennä ihmismassoihin koronavaaraan. Vaikka se vähän harmittaa, ei voi nauttia ulkoilma kirppareista eikä antiikkimarkkinoista, hauskoja sosiaalisia tapahtumia ne ovat. Toisaalta aikansa tätäkin kestää.
Tämä nukketalo tuli perille keskipäivällä edellisviikon perjantaina. Se oli jotenkin juhlallista, kun sain vastaanottaa niin hienon harvinaisuuden, en ole koskaan ennen nähnyt missään kaupassa tällaisia myynnissä, vain museossa. Kiitos netin taikasauvan, josta ihmeitä löytää.
Myyjänä antiikkiliike, joten nukketalo on puutoukka myrkyllä käsitelty, jos niitä on ollut. Ei näkynyt, puu on terveen näköistä, ei pikkureikiä sahajauhoineen.
Tänne saapuessa se tuli suoraan museotilaan alakertaan, ei olisi voinut tulla, jos olisi ollut puutoukkavaara. Kirpparilta ostettaessa usein on ja käsittelen silloin ne ulkona.
Tämä koko kauppa meinasi peruuntua, koska kuljetusmaksu oli liian suuri, mutta myyjä otti yhteyttä myöhemmin, koska oli saanut paljon halvemman kuljetustarjouksen. Mahtoiko se johtua siitä, että puolalainen kuriirifirma kuljetti Pariisista eteenpäin halvimmilla. Hyvä palvelu oli.
Olin
kylämme linnan tykönä vastassa, kun kuriirit soittivat ja pyysivät
vastaan. Kaksi puolalaista poikaa toivat sen suurella muuttoautolla Pariisista, jonne se oli tuotu Englannista. Sen päällä ei ollut pahvilaatikkoa, ei suojaa, mutta ei se silti ollut vahingoittunut mistään, vaikka pelästyin, kun yleensä kaikki antiikki suojataan hyvin. Reippaat pojat kantoivat ja kuljettivat n.30kg painavan talon pyörien päällä ja sen jalustan n.100m tänne museoon, tottuneita he olivat.
Hyvin meni. Muutama puhelinsoitto tarvittiin sen perille saamiseksi. Matkaa sillä oli n.1000km Keski-Englannista Etelä-Ranskaan. Sitten myöhemmin se saa matkustaa vielä Etelä-Suomeen, kun sisko löytää talon.
Olin valmistellut museota ulko-oven vierestä tilaa tehden, jos se olisi ollut suuressa pahvilaatikkossa olisi ollut juuri ja juuri tarpeeksi tilaa, jotta sai sen mahtumaan ovesta sisään. Ei sellaisia ongelmia ole ennen ollut. Alakerrassa katto ei ole tarpeeksi korkea, eli yli 2m, joten se on täällä lattialla ilman jalustaa. Jättiläinen on jättiläinen lasikaapissakin.
Myyjä kertoi talon olleen samassa perheessä monen sukupolven ajan ja että Etelä-Englannissa on tällaisia kuningatar Anne tyylisiä taloja 1800-luvun lopulta. Mikä lie perheen tarina, arvoitukseksi jää.
Nyt, kun olen alkanut nukketaloa puhdistaa ja joitakin paikkoja korjata, ajatuksia se herättää.
Sisäkattoa piti maalata, koska vesitäpliä. Tapettiliisterillä paikkasin irti lähteneitä tapetteja ja samalla näkyi alta toinen tapetti. Onhan vanhoissa taloissa aina eri tapettikerroksia. Santapaperiakin tarvitsi, kun keskikohdassa vähän vahingoittunut puuosa. Alakerran sisäikkunassa valkoiset ikkunareunat, mutta ne puuttuivat yläkerran huoneista, joten maalasin ne sinne, niin on symmetrinen ja ne peittävät rumat ikkunareunat.
Ulkopuoli talosta on priimaa kuin jossakin hienossa ateljeessa tehty, alkuperäinen tiiliseinämaalaus koristeluineen ja liuskekivikattoa muistuttavat puiset kattokivet. Kaikki taidokkaasti tehty ja hyvin säilynyt. Sisäpuoli myöhempine tapetointineen on enemmän kotitekoista käsialaa.
Tässä kuvasarja ennen ja jälkeen eri vaiheista:
Korona pitää museon kiinni. Onneksi on virtuaalinen maailma, niin voi pandemiankin aikana näyttää aarteita.
Tämä pyörii nyt päässäni. Huomenna aamupäivällä se tulee Englannista. Olen haljeta jännityksestä. Alakertaa piti valmistella, jotta saa mahtumaan jättikokoisen nukketalon.Lähetys saa olla paketissaan varmaankin jouluun asti, jos sisko löytää talon, jonne museon saa perustaa, niin ei tarvitse paketoida tätä uudestaan sinne vietäväksi. Yksi paketti sitten jo valmiina. Jos en muuta mieltä ja avaa sitä kärsimättömänä.
.
Minulla on ennestään kolme Raynal nukkea, yksi Marseillesta ostettu 20-luvulta myös ja kaksi Helsingistä ostettua, 30-luvun nukkepari, joilla on kuulema hollantilainen protestanttinen asu.
Kun ostin nuo nuket Helsingin antiikkikaupasta 1980-luvun lopulla, ne näyttivät minusta kauhean vanhoilta, vaikka eivät ole kuin 30-lukua. Siihen aikaan en ollut nähnyt kaupoissa vielä kovin vanhoja leluja, vain museossa. Internetti on muuttanut kaiken. Ei ole enää harvinaista nähdä myynnissä 1800-luvun tavaraa kuten ennen oli.
Taas saatiin lahja museoon. Yli 20 museovuotta kantaa sellaistakin hedelmää. Lisäksi puhelin soi aina välillä ja varsinkin nyt taas, kun vuosilomia on. Nuket ja nallet ovat suosittuja, vaikka pikkukylässä olisivat. Kaupunki ei ole silloin ainut paikka museoille.
Poissyn Lelumuseo Pariisin lähettyvillä
Lelumuseo Juran vuoristossa Sveitsin rajalla Geneven lähellä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Moirans-en-Montagne
Kun vertaa eri Nukke-tai Lelumuseoita, näkee miten suuri ero niillä voi olla, vaikka sama lapsuusteema olisi kaikilla. Nykyisen kansainvälisen museotrendin mukaan lapset ovat pääasiallinen yleisö ja heitä varten on "kaikki" tehty. Museosta tulee silloin kuin lastentarha, jossa lapset leikkivät. Ja lapsien tapa koskettaa kaikkea on "hyväksyttyä" kuin oppimisen ehtona.
Yllä linkit lontoolaiseen, virolaiseen ja kahteen ranskalaiseen museoon.
Tarton Lelumuseo on ihastuttavassa vanhassa talossa ja muutenkin ihana museo, jossa poikkesin kerran Suomen matkallani. Täynnä liikuttavaa Viron historiaa.
Poissyn museo Pariisin lähettyvillä oli hieno kokemus myös. Historiallisessa rakennuksessa monipuolinen kokoelma kertoo Ranskan historiaa.
Pollockin teatterinen Lelumuseo Lontoossa oli vanhassa monikerroksisessa talossa, jossa kaikki tila käytetty hyväksi hauskasti seiniä myöten. Kun kulki kerroksesta toiseen lattiat narskuivat kuin kummitustalossa. Siellä näin upeat kokoelmat tinasotilaita ja muuta.
Juran vuoristossa Sveitsin rajoilla olevaa Lelumuseota en tunne, en ole siellä päin sattunut kulkemaan, jotta sen olisin matkan varrella käynyt katsomassa. Alue on kuuluisa puuleluistaan. Mutta heidän nettisivujensa perusteella ei houkuta sinne meno. Kaikki on näköjään rakennettu vain lapsille. Kirkuvat räikeät värit ulkona ja sisällä ovat luotaantyöntäviä, lapsia ne miellyttävät varmaankin. Muutenkin ruma moderni arkkitehtuuri kauhistuttaa. Missä siellä on historiaa, koska kerran museo on kyseessä? Vaikutelma on kaikkea muuta. Museo menettää paljon kävijöitä, jos se houkuttelee vain osaa kansasta.
Kun 60-luvulla Anna-tätimme vei meitä siskojen kanssa Turun linnaan ja Luostarinmäelle, me kuuntelimme aikuisten mukana lumoissamme vanhoja tarinoita, joita siellä kerrottiin. Ei siellä olisi tullut kuuloonkaan koskea johonkin tai hakea leikkipaikkaa. Tyytyväisiä olimme ja sinne piti päästä aina uudestaan. Noista muistoista alkoi mielenkiinto historian ihmeisiin. Ja myöhemmin keräilyyn ja oman kotimuseon perustamiseen.
Yksityiset museot eroavat valtion museoista,.ovat vapaampia muotitrendeistä; Nyt kun tämä nukkenallemuseo on ollut pandemian takia suljettuna jo kolmatta.vuotta, voi vain muistella museokävijöitä.
Homemuseum, kotimuseo englanniksi, sellaista sanaa ei ranskan kielessä ole, koska käsite puuttuu. Suomessa on paljon kotiin perustettuja museoita. Kerran yksi ranskalainen mies sanoi pois lähtiessään, ettei hän ole koskaan nähnyt tällaista museota. Huvittavaa. Pariisilainen teatteri ammattilainen sanoi, ettei näitä vanhoja nukketaloja pääse yleensä missään museossa näkemään ilman vitriiniä luonnossa, ja se on hienoa, kun näin voi nähdä. Vain alakerrassa on vitriinejä, mutta niiden takana on paljon esillä leluja. Yksi museokävijä totesi niitä katsoessaan, että hänelle tulee mieleen lapsuuden vintti täynnä tavaroita. Ali Baban luolaksi on tätä museota myös sanottu. Antiikkimyyjämies ihmetteli 1800-luvun silkkikenkiä, jotka olin laittanut esille vitriiniin nukkejen sekaan. Mitä nuo kengät tuolla tekevät? Saahan sitä organisoida kuin Peppi Pitkätossu, ettei museosta tylsää tule ja on kansalla ihmeteltävää.
Täällä ei vallitse hiiren hiljaisuus, kun museokävijät astuvat ovesta sisälle kuin kylään tulisivat. Vanhan ajan sosiaalinen puoli ei unodu, kun ajatuksia vaihdetaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Se on elämän suola.
Vaikka on kyse lapsuuden museoista, ei vain lapsista ole kyse, vaan maailmasta miniatyyrinä historioineen, koko yhteiskunnan peilinä.
Tässä video tästä Nukkenallemuseosta, joka on tehty 2013, joten sen jälkeen kokoelma on kasvanut.
Nyt, kun suunnitellaan Suomeen tätä museota, sama isoäidin aikainen museotyyli jatkuu. Pitää vielä hankkia vanha isoisän kaappikello, joka ei enää käy, niin aika on pysähtynyt silloin konkreettisestikin. Eikä tarvitse hakea historiaa ympäriltään, kun sitä on kaikki paikat täynnä. Tämä 2000-vuosisata sitävastoin unohdetaan täällä täysin hetkeksi, on sitten museossa kuka tahansa vauvasta vaariin.
Tässä alla video yhdestä 1800-luvun lopun saksalaisesta nukketalostani:
Sotapojilla sotatantereella ja yksin maailmalla kaukana kotoa tulee aina välillä äitiä ikävä.
Varsinkin silloin, kun tulee haavoja hoidettavaksi. Kuka meitä paremmin hoitaa?
Viime torstaina myöhään illalla menin ambulanssin kyydissä pillit soiden sairaalaan. En muuten ole koskaan ennen mennyt.
Siellä minua tutkittiin päästä jalkoihin monta päivää, vaikka vaivan syy löydettiin jo toisena kolmantena päivänä Clostridium difficile, jonka sain antibiooteista. Se on suolistobakteeri ja aiheuttaa pitkäikaista ja vaarallista vesiripulia. Kolme päivää ja neljä yötä olin sairaalassa. En ole koskaan ollut sellaisessa hoidossa, jossa vähän väliä käy hoitaja. Torstai iltana menin ja heti laitettiin tiputukseen. Kun bakteeri selvisi, alkoi uuden antibiootin käyttö suoneen.
Ihmettelin, kun minut laitettiin heti yksityishuoneeseen. He epäilivät jo jotakin tarttuvaa varmaankin. Kun se selvisi, vaihdettiin toiseen yksityishuoneeseen, jossa alkoi lääkitys ja puhtaassa huoneessa.
Netistä luin, että tuosta suolistobakteerisa voi tulla sairaalaan bakteeri. Joten olin kuin tuberkuloosin tms.mahdollisen ongelman tuoja koko sairaalaan.
Enkelinä maantiellä toimi Marseillesta tullut Seija ystävä, joka tuli miehensä kanssa sairaalaan. Oli yllätys, miten hän sai tietää. Kaksossisko oli soittanut hänelle. Niin Suomesta puhelinlankoja pitkin kulki viesti Ranskaan.
Tätä kevättä on leimannut onnettomuudet. Ensin loukkasin vasemman käden Dixie koiran kanssa, kun kaaduin. 2 murtumaa ranneosaan. Siitä on runsas 2kk.
Pari viikkoa sitten vaara vaani koiraa ulkoiluttaessa Anduzen supermarketin parkkipaikalla, jossa aina ostosten jälkeen haukku käy asioillaan viheralueella. Se on rauhallinen paikka, koska ei käydä ruuhka-aikoina. Nyt se ei ollut.
Toujours inattendu arrive. Ranskalaiset sanovat, että aina tapahtuu odottamatonta.
Parkkipaikalla kävellessä yhtäkkiä kaksi isoa susikoiraa hyökkää koirani kimppuun kuin painajaisessa. Pelästyin, koska iso puhdasrotuinen susikoira yksikin on vaikuttava, vaikka tykkää koirista. Joten puolustin omaa pienempää koiraani ja vedin voimallani talutushihnasta sitä pois päin, nuo toiset olivat vapaina. Kaaduin ja nyt loukkasin oikean käden kyynärpään katuun.
Agressiiviset koirat hävisivät yhtä nopeasti kuin tulivatkin, eivätkä silti satuttaneet Dixieä, vaikka pahalta näytti tilanne. Joku oli päästänyt ne autostaan ulos ja huusi ne takaisin, oletan. Ei siinä yleensä koirat vapaina juokse, ei ainakaan vaaralliset koirat.
Mutta minä sain kipeän kyynärpään tältä kauppareisulta. Kotona alkoi kauhea särky. Päivystävään piti mennä. Monta röntgeniä otettiin ja käsi lopulta kantositeeseen, murtuma siinä on. Lääkkeeksi särkylääkettä ja antibioottia Amoxicilline/Acide clavulanique. Tuota en enää ikinä ota, sellaista vesiripulia ei minulla ole koskaan ennen ollut. Kun maha voi pahoin koko ihminen voi pahoin. Toisaalta ei ennen ole antibiooteista yleensä harmia ollut, vaan ovat tehneet tehtävänsä ja parantaneet, nyt tekivät sitävastoin sairaaksi.
Clostridium difficile kotihoitoon sain sairaalassa aloitetun antibioottikuurin ja maitohappobakteeria.
Terveys on kultaakin kalliimpaa, sen huomasi taas kerran. Yksikin paha pieni mikrobi voi saada yhden ihmisen nurin.
Museon pitämiseen vaaditaan terveyttä. Kaikki pysähtyy, kun voimat loppuvat. Tuli helpommaksi ajatus, että en enää avaa tätä museota täällä, vaikka pandemia helpottuisi, vaan alan pakata nukketaloja ensimmäisinä Suomeen menoa varten. Siskoni saivat ajatuksen, että he voivat tulla tänne isoveljen kanssa. Veli on halunnut nähdä tämän eteläranskalaisen kotimuseon ja keskiaikaisen talon. Joten sitä odotellessa, suunnittelen pakkaamisen ja vasta sen sisarusten käynnin jälkeen tuumasta toimeen. Siinä onkin suuri työmaa! Nukketalokokoelmassa on 80 nukketaloa.
Sakari Topeliuksen sanoin Koti:
"Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa. Siellä olen kotonani, siellä parahiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä? Enkö muistaisi taloa ja tupaa? Kaikki on minulle siellä niin perin tuttua. Näitä portaitahan usein olen astunut. Tämän ovenhan usein olen avannut. Olen katsellut ikkunasta pihalle. Olen lämmitellyt takkavalkean loistossa. Olen syönyt pöydässä. Olen maannut vuoteessa. Tunnen jokaisen istuimen, joka kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään."
https://museopaivakirja.blogspot.com/2022/05/suoraan-pariisista.html
Yvonne Bourdonnay vastasi sähköpostissa, että kyllä hän on lastenlääkäri. 80% eläkkeellä, 72-vuotiaana jatkaa vielä osittain työtään.
Näillä leluilla on tarinansa: pienempi ja vanhempi Bella merkkinen nukke on ensimmäisiä nukkejani. En muista, miten sen sain, mutta olen sillä paljon ja kauan leikkinyt, silti se on säilynyt hyvässä kunnossa. Annoin sen nimeksi Catherine ja ajattelin, että siinä tyttölapseni nimi myöhemmin. Vaikka niin ei käynytkään. Pidin kovasti sen alkuperäisestä nätistä mekosta. Olen aina tykännyt sen kauniista persoonallisista ruskeista silmistä, kun meidän perheessä olemme kaikki sinisilmäisiä.
Toisen nuken Marie-Françoise, jonka nimi tulee lehden mukaan Mode et Travaux, sain isompana ja se miellytti, koska oli ruskeahiuksinen. Äitini ompeli paljon ja hänen mallinsa mukaan myös halusin ommella ja kutoa vaatteita enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ne vaatteet ovat jo kadonneet.
Isomman nuken mekko on tehty toista nukkea varten, vanhemmalle selluloidinukelle, tuon Mode et Travaux antamien nukenvaatteiden kaavojen mukaan ja nimetty Françoise'ksi myös lehden mukaan. Tämä vanhempi selluloidinukke oli äidilläni siihen aikaan, kun hänellä ei ollut vielä lapsia, mutta kotonaan kävi paljon lapsiperheitä, joille hän halusi varata leikkikaluja.
Kori ja englantilainen pitsimekko ovat paljon vanhempaa, posliininuken asukokoelmaa 1900-luvun alusta. Ne löytyivät isovanhempieni ullakolta heidän kuolemansa jälkeen.
Tääl ei saa yhdes olla jos kuinkin tahdomme...
se jatkuu:
vaan haudan tuolla puolen, taas toisemme kohtaamme.
Se on suruvärsy, hautajaisvärsy.
Olin lähdössä taas kerran Ranskaan ja äiti tuli saattamaan lentokentälle, ensin oltiin asunnollani Helsingissä.
Minulla on täällä Ranskassa tämä sama vieraskirja museossa, koska siihen voi lisätä aina sivuja.
Äitienpäivänä muistetaan kaikkia äitejä. Kaikilla ei ole omia lapsia, mutta voidaan silti olla äidillisiä.
Meillä kotipiirissä oli lapsena tätejä, joilla ei ollut lapsia, mutta he palvelivat meitä kuin omina lapsinaan. He olivat anteliaita ja veivät meitä siskon kanssa Turkuun Turun linnaan ja Luostarinmäelle. Se oli maalaislapsille suuri elämys, kun pääsi kaupunkiin ja jännittäviin historiallisiin paikkoihin. Se antoi unelmille siivet. Ja keräilyharrastuksen viruksen myöhemmin. Oma museo ihmekin sai pienen alkunsa. Ihmisen aivot rekisteröivät kaiken näkemänsä, varsinkin sen kaiken kauniin.
Ei olisi silloin pienenä uskonut, jos olisi tulevaisuudesta joku ennustanut, että suureen maailmaan, Ranskaan tieni vie isona ja kotimuseossa asun nukkejen ja nallejen ympäröimänä.
Elle n'est pas belle, la vie, sanovat ranskalaiset, eli elämä on kaunis.
Kummitädeilläkin on tällainen kiitollinen "äiti" tehtävä, varsinkin, jos perheessä ei ole tätejä tai isoäitejä.
Minulla ei ole lapsia. Nukkenallemuseossa voin palvella kaikkia lapsia ja tuottaa heille iloa. Se on aina molemminpuolista, kun voi jakaa onneaan. Jaettu onni on moninkertainen.
Äiti on ollut jo monta vuotta "haudan tuolla puolla" odottamassa jälleennäkemistä isän kanssa.