Tääl ei saa yhdes olla jos kuinkin tahdomme...
se jatkuu:
vaan haudan tuolla puolen, taas toisemme kohtaamme.
Se on suruvärsy, hautajaisvärsy.
Olin lähdössä taas kerran Ranskaan ja äiti tuli saattamaan lentokentälle, ensin oltiin asunnollani Helsingissä.
Minulla on täällä Ranskassa tämä sama vieraskirja museossa, koska siihen voi lisätä aina sivuja.
Äitienpäivänä muistetaan kaikkia äitejä. Kaikilla ei ole omia lapsia, mutta voidaan silti olla äidillisiä.
Meillä kotipiirissä oli lapsena tätejä, joilla ei ollut lapsia, mutta he palvelivat meitä kuin omina lapsinaan. He olivat anteliaita ja veivät meitä siskon kanssa Turkuun Turun linnaan ja Luostarinmäelle. Se oli maalaislapsille suuri elämys, kun pääsi kaupunkiin ja jännittäviin historiallisiin paikkoihin. Se antoi unelmille siivet. Ja keräilyharrastuksen viruksen myöhemmin. Oma museo ihmekin sai pienen alkunsa. Ihmisen aivot rekisteröivät kaiken näkemänsä, varsinkin sen kaiken kauniin.
Ei olisi silloin pienenä uskonut, jos olisi tulevaisuudesta joku ennustanut, että suureen maailmaan, Ranskaan tieni vie isona ja kotimuseossa asun nukkejen ja nallejen ympäröimänä.
Elle n'est pas belle, la vie, sanovat ranskalaiset, eli elämä on kaunis.
Kummitädeilläkin on tällainen kiitollinen "äiti" tehtävä, varsinkin, jos perheessä ei ole tätejä tai isoäitejä.
Minulla ei ole lapsia. Nukkenallemuseossa voin palvella kaikkia lapsia ja tuottaa heille iloa. Se on aina molemminpuolista, kun voi jakaa onneaan. Jaettu onni on moninkertainen.
Äiti on ollut jo monta vuotta "haudan tuolla puolla" odottamassa jälleennäkemistä isän kanssa.
