https://yle.fi/uutiset/3-5165242?utm_source=twitter-share&utm_medium=social
https://yle.fi/uutiset/3-10561133 Tornion Joulu- ja lelumuseon omistaja Leena Keränen on joulutunnelmissa.
Tuossa ensimmäisessä linkissä on juttu Tornion Joulu- ja lelumuseon rahoituksesta.
Se sai minut ajattelemaan Nukkenallemuseon alkuvuosia ja samaa kysymystä, miten tämä hanke rahoitetaan. Se tulee aina esille ensimmäisenä. Ei mikään pyöri ilmaiseksi.
Ensi viikolla alkaa 19.museovuotemme. Siihen mahtuu myötä-ja vastatuulta. Laihempaa-, lihavampaa- ja katovuotta. Kukkaron nyörit tiukalla ja vähemmän tiukalla. Mutta purtemme on pitänyt merenkäynnin tähän asti.
Uudet aina vaatimammat julkisen tilan esteettömyysnormit ovat nykyään uhkanamme. Mutta tämäkin jo pitkä museomatkamme on kiitollisuudenaihe.
Millä ajatuksilla tähän asti on päästy?
Vanha kansa neuvoi Ranskassa: "Joulupukkia ei ole olemassakaan". Ja jatkoi, ettei saa tulla "tyhjin taskuin", jotta voi "laittaa kätensä omaan taskuun".
Suomalaisissa korvissa tuo joulupukkijuttu olisi meille Lapissa huonoa mainosta konkreettisesti puheenollen eikä sellaista sanontaa täällä joulupukkimaassa viljeltäisi. Mutta se sisältää totuuden ei vain lapsille vaan myös aikuisille. "Raha ei kasva puussa", niin meillä sanotaan myös, vain toisin sanoin.
Suomessa sanottiin ennen vanhaan, että täytyy "panna sukanvarteen" ja sitten voi "ottaa sukanvarresta".
Lisäksi sanottiin, että "suu säkkiä myöten". Ranskassa olisi siihen sanottu, että "ei saa olla herkkusuu". Vaikka konkreettisesti puheenollen ranskalaiset vasta herkkusuita ovat kuuluisine keittiöineen. Entinen talon myyjä käytti tuota (gourmand) "herkkusuu, hyvän perään"-sanaa "hän ei ole rahanahne"-merkityksessä. Monia assosiaatioita siihen voi tulla abstraktisesti puhuessa kuten yksi suomalainen sanonta "kädestä suuhun"-elämä. Sellaista aikamme kulutusyhteiskunta on, kertakäyttö-, tuhlauskulttuuria.
Mitä me olemme oppineet vuosien varrella? Nyt lainaan venäläistä sananlaskua:
"On parempi olla 100 ystävää maailmassa kuin 100 ruplaa taskussa".
Kaikki tämä vanhan kansan suusta kuulostaa meidän päivinämme niin kuin toiseen aivan erilaiseen maailmaan menisi käymään. Mutta totuuden siementä sieltä löytyy meillekin. On arvoankkureita, jotka eivät koskaan muutu, vaikka maailma muuttuisi.
Tässä olen ekavuoden 2000 kuvassa maalaamani museokyltin vieressä. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Hymy huulessa minulla on jo myöhemmässä kuvassa, mutta ensimmäisessä on sitä vastoin melkein itku kurkussa. C'est la vie!
Paljon onnea voi olla onnettomuudessakin.
Alla uudempia museokylttejä.
Alimmisessa kuvissa näkyy entinen koirani Dixou.
