Pariisilaisten nukkejen tarina

 https://museopaivakirja.blogspot.com/2022/05/suoraan-pariisista.html

Yvonne Bourdonnay vastasi sähköpostissa, että kyllä hän on lastenlääkäri. 80% eläkkeellä, 72-vuotiaana jatkaa vielä osittain työtään. 

Näillä leluilla on tarinansa: pienempi ja vanhempi Bella merkkinen nukke on ensimmäisiä nukkejani. En muista, miten sen sain, mutta olen sillä paljon ja kauan leikkinyt, silti se on säilynyt hyvässä kunnossa. Annoin sen nimeksi Catherine ja ajattelin, että siinä tyttölapseni nimi myöhemmin. Vaikka niin ei käynytkään. Pidin kovasti sen alkuperäisestä nätistä mekosta. Olen aina tykännyt sen kauniista persoonallisista ruskeista silmistä, kun meidän perheessä olemme kaikki sinisilmäisiä.

Toisen nuken Marie-Françoise, jonka nimi tulee lehden mukaan Mode et Travaux, sain isompana ja se miellytti, koska oli ruskeahiuksinen. Äitini ompeli paljon ja hänen mallinsa mukaan myös halusin ommella ja kutoa vaatteita enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ne vaatteet ovat jo kadonneet.

Isomman nuken mekko on tehty toista nukkea varten, vanhemmalle selluloidinukelle, tuon Mode et Travaux antamien nukenvaatteiden kaavojen mukaan ja nimetty Françoise'ksi myös lehden mukaan. Tämä vanhempi selluloidinukke oli äidilläni siihen aikaan, kun hänellä ei ollut vielä lapsia, mutta kotonaan kävi paljon lapsiperheitä, joille hän halusi varata leikkikaluja.

Kori ja englantilainen pitsimekko ovat paljon vanhempaa, posliininuken asukokoelmaa 1900-luvun alusta. Ne löytyivät isovanhempieni ullakolta heidän kuolemansa jälkeen. 

Äitienpäivänä 2022

Kun äiti kirjoitti tämän vieraskirjaani kesällä 1989, en tiennyt tämän runon jatko-osasta:

Tääl ei saa yhdes olla jos kuinkin tahdomme...

se jatkuu:

vaan haudan tuolla puolen, taas toisemme kohtaamme. 

Se on suruvärsy, hautajaisvärsy.

Olin lähdössä taas kerran Ranskaan ja äiti tuli saattamaan lentokentälle, ensin oltiin asunnollani Helsingissä. 

Minulla on täällä Ranskassa tämä sama vieraskirja museossa, koska siihen voi lisätä aina sivuja.

Äitienpäivänä muistetaan kaikkia äitejä. Kaikilla ei ole omia lapsia, mutta voidaan silti olla äidillisiä. 

Meillä kotipiirissä oli lapsena tätejä, joilla ei ollut lapsia, mutta he palvelivat meitä kuin omina lapsinaan. He olivat anteliaita ja veivät meitä siskon kanssa Turkuun Turun linnaan ja Luostarinmäelle. Se oli maalaislapsille suuri elämys, kun pääsi kaupunkiin ja jännittäviin historiallisiin paikkoihin. Se antoi unelmille siivet. Ja keräilyharrastuksen viruksen myöhemmin. Oma museo ihmekin sai pienen alkunsa. Ihmisen aivot rekisteröivät kaiken näkemänsä, varsinkin sen kaiken kauniin.

Ei olisi silloin pienenä uskonut, jos olisi tulevaisuudesta joku ennustanut, että suureen maailmaan, Ranskaan tieni vie isona ja kotimuseossa asun nukkejen ja nallejen ympäröimänä. 

Elle n'est pas belle, la vie, sanovat ranskalaiset, eli elämä on kaunis.

Kummitädeilläkin on tällainen kiitollinen "äiti" tehtävä, varsinkin, jos perheessä ei ole tätejä tai isoäitejä.

Minulla ei ole lapsia. Nukkenallemuseossa voin palvella kaikkia lapsia ja tuottaa heille iloa. Se on aina molemminpuolista, kun voi jakaa onneaan. Jaettu onni on moninkertainen.

Äiti on ollut jo monta vuotta "haudan tuolla puolla" odottamassa jälleennäkemistä isän kanssa.

Hyvää Äitienpäivää!

Dionnen viitoset.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dionnen_viitoset

Suoraan Pariisista

Posteljooni toi lahjan museoon suoraan Pariisista. 60-luvun ranskalainen Bella nukke ja Marie Françoise SNF Modes et Travaux. Mukana on vaatekaappi vaatevarastoineen.

Lisäksi on 1900-alun englantilaispitsinen nuken mekko ja kori. 

Viime kuussa tuli sähköpostia, kun yksi madame ehdotti näitä museoon kuvineen. Hänen nimeään netissä salapoliisina tutkimalla sain tietää, että sen niminen on Pariisin alueella lastenlääkärinä. 

Aina, kun tulee vierailta sähköpostia, kirjoitan nimen internettiin, mitä se näyttää.

Nyt kun kiitin paketista sähköpostilla, kysyin onko hänellä joku tarina näistä nukeista vaatekaappineen. 

Käsken häntä vielä joskus käymään museossa nukkejaan katsomassa, sitten pandemian jälkeen.

Pandemian jälkeisiä tapahtumia on paljon suunnitteilla. Horisontissa täytyy aina näkyä jotakin. 

 

Siksi kannattaa olla varuillaan, että korona ei vie henkeä eikä terveyttä. Elämä on lahja. 

 

8.5. Sunnuntai äitienpäivänä. Sain vastauksen tältä pariislaiselta. Hän kertoi olevansa lastenlääkäri kuten olin nähnyt netissä nimen perusteella. Omat vanhat nukkensa hän tänne lahjoitti ja kertoi niistä enemmän. Suomennan tekstin ehkä tänään.

 

P.S.Muuten yksi ystävä oli lukenut tämän blogijutun ja ihmetteli käyttämääni sanaa "käskeä käymään museoon" ja sanoi, että kutsua, pyytää kylään on parempi ilmaisu. Ihan oikein Erja! Mutta, kun unohdin käyttää murresanaa tässä tekstissä. Varsinais-Suomessa meillä kotona on aina "käsketty kylään", vaikka se kuulostaa varmaankin oudolta korvissa, jos on muualta Suomesta kotoisin.

Hyvää Vappua!

Täällä Etelä-Ranskassa on jo kesä, koska monena päivänä on ollut jo 25°C paikkeilla molemmin puolin ja luonto on vihreänä kaikkialla, kukkii, tuoksuu kevätkesälle ja yölläkin on keskimäärin ollut 10°C. Toisaalta yhtäkkiä lämpötila voi heittää laidasta laitaan, koska on kevät, vaikka Suomeen verrattuna kesän lämpötiloja. Kivitalosani on vielä kylmää, paksujen kiviseinien kestää kauan lämmetä.

Haukun kanssa päivittäisellä kävelyretkellä, tämä viinipeltotie on yksi reittimme. Joka päivä kävellään noin 3 varttia aamu ja ilta happihyppelyjen lisäksi, kun Dixie käy ulkohuuseissaan.

Minulla on käsi kipsissä, kaaduin runsas 5 viikkoa sitten koiran kanssa. Kun molemmat vedettiin eri suuntiin aamukiireessä kauppaan mennessä, koira oli vahvempi, kun se yhtäkkiä veti kovin talutushihnasta, jäin häviölle voimannäytössä ja kaaduin kadulle käden päälle. Onneksi on vasen käsi. Poikki meni ja yksikätisenä olen touhunnut viimeiset viikot. Ihmeesti saa kaikkea tehtyä yhdelläkin kädellä, vaikka nyt olen jo uskaltanut vähitellen käyttää vasemman käden sormia apuna, alussa niissä ei ollut mitään voimaa. Ensi tiistaita olen odottanut kuin kuuta nousevaa, pitäisi ottaa kipsi pois, toissa päivänä olin röngtenkuvauksessa. Autonajoa olen kaivannut ja sitä vapautta, että saa lentää taas vapaana kuin lintu taivaalla.

Vaikka museo on kiinni, puhelin soi aina välillä ja kysytään. Eilen oli oven takana äiti lapsensa kanssa, soitti ovikelloa, vaikka ovessa luki, ettei ole nyt auki. Joten kiva, kun kaivataan nukkeja ja nalleja! 

Ihmettelen, kun ranskalaiset näyttävät olevan koronan suhteen huolettomia, ei ole enää maskipakkoa joka paikassa kuten ennen, sairaalassa tietenkin oli, mutta muuten. 

Jos on nyt huoleton pandemiassa, ei tiedä koronan vaarallisuudesta, miten petollinen se voi olla, vaikka ensin olisi lievä, voi saada lopuniäkseen epämääräiset virusvaivat, terveys voi mennä, kuollakin voi.

Suomen matkaa ei voi vielä koronan takia suunnitella, vaikka kärsimättömänä sitä odotan. Skypella olen yhdessä päivittäin kotiväen kanssa. Se helpottaa koti-ikävää. Matkustamistakin kaipaa. Nyt on joutunut elämään niin pienissä ympyröissä. Mutta aikansa tätäkin pandemiaa kestää. Sen jälkeen osaa arvostaa kaikkea enemmän, kun on joutunut katsomaan maailmaa jonkun aikaa hiirenkolostaan. Ulospääsy sieltä tulee olemaan riemullista!