Tuulimyllyjä

Vuonna 2000 laitoin paikalliseen lehteen komeasti museon avauksesta julkistamisartikkelin, vaikka kokoelma oli vain noin 100, varmaan maailman pienin museo. Mutta pienestäkin voi alkaa.

Siinä teen nallea 2000-alussa. Takkahuoneeni oli asuntona ja vain kellarikerros oli alussa museona. Kunnes kokoelma alkoi kasvaa koulunäyttelystä ja vähitellen se siirtyi myös tähän toiseen kerrokseen, jossa erotin oman huushollin museosta verhoilla. Lopulta vuosien varrella tavaraa alkoi olla niin paljon, että minun huushollini on pienentynyt keittiönurkkaan verhoilla.

Alla museo ekavuosina. Tyhjää oli, kunnes myöhemmin tuli liian täyttä molemmissa kerroksissa.

 

Kun katsoo vanhoja kuviaan 20 vuoden takaa kuten tämä, tulee mieleen kaikenlaista. Mennyttä mikä on mennyttä, onneksi. Noita aikoja en kaipaa takaisin. Tuulimyllyjä vastaan taistelin. Epävarmaa oli tulevaisuus vuosi kerrallaan. Pelkäsin aina, että joudun sulkemaan museon, koska ei ollut kannattavaa alkuvuosina.

Mutta sitten tulivat paremmat ajat ja menestystäkin. 

Kiitos uskollisille museoyhdistyksen jäsenille, jotka monet kävijät täällä tai muuten olivat mukana.

Kun viime vuonna lopetettiin museoyhdistys helmikuussa ja siten museo sulkeutui Ranskassa, ajattelin, miten kiitollinen olin, kun sain pitää täällä tätä museota ihan niin kauan kuin halusinkin, parikymmentä vuotta onnea, vastuksista huolimatta, eihän ilman niitä missään selviä.

Pandemian takia suljin museon jo heti hiihtolomien jälkeen 2020 maaliskuun alussa korona uhan takia. Olin sanonut viimeisille museokävijöille, kun keskusteltiin koronasta, että kaikkia viruksia ei vielä nykyaikanakaan hallita. Se oli enteellistä, ei olisi uskonut, tämä vitsaus meillä riivaa edelleen. 

Mutta uutta on hyvä aina olla horisontissa...