Nyt on Juhannusaatto ja minä kaivoin esille yhden kouluaineen 60-luvulta. Se ei ole nyt Suomen kauniimpana kesän aikana ajankohtainen, mutta ympäri vuoden voi tulla vastaan muistoja, on sitten kesä tai talvi.
Tämä vihko oli eri paikassa kuin muut koulutavarat, siksi se oli hukassa. Kun näitä vanhoja muistelee ja sitten tulee vastaan dokumentti, mistä näkee eron muistamisen ja tosiasian välillä.
60-luvun puolessa välissä alakoulussa annettiin aineen aiheeksi "kirje joulupukille" 8-vuotiaille. Silloin oletettiin, että kaikki uskovat vielä joulupukkiin. Toisaalta voi varmaankin jo silloin joku lapsi kirjoittaa, että joulupukkia ei ole olemassakaan ja jatkaa aineensa sen ajatuksen mukaan.
Minä uskoin silloin vielä joulupukkiin, se näkyy aineesta. Mutta viimeinen vuosi se oli, koska muistan, miten tarkkailin tupaan tullutta joulupukkia, jolla oli samanlainen talviturkki ja karvalakki kuin pappalla nähty. Lisäksi pahvista tehty naamari paljasti sivuilta katsoessa isoveljen, jota naurutti kovasti tämä näytelmä. Seuraavana vuonna muutettiin Tarvasjoelta Ypäjälle 9-vuotiaana. Ja silloin joulupukkiin usko oli jo kadonnut.
Tuosta aineesta näkee, ettei isoperheisellä lapsella ollut toivelistaa joulupukille. Siinä puhutaan kaikesta muusta kuin lahjatoiveista, joihin ei ollut tottunut. Tietenkin voi pyytää lahjaksi jotakin ja aina saatiin myös joku lahja, mutta vähäistä se oli. Naapurin leikkikaveri oli ainut lapsi, joten hän sai paljon lahjoja, niitä me mentiin aina katsomaan.
Elämä kuusikymmentä vuotta sitten maatalossa oli erilaista kuin nykyään maaseudulla ja kaupungissa. On sitten aikuisista tai lapsista puhe kulutusyhteiskunnassamme tavara meitä liikaa hallitsee. Minuakin, kun olen keräilijä. Vaikka siinä on historia taka-ajatuksena, silti.
Kun lapsuuden ystävä tuli Ranskaan käymään kotimuseooni, hän varmaan muisteli meidän lapsuuttamme, kun yhdessä jokaikinen päivä leikittiin. Ja miten hänellä oli paljon leluja jos jonkinlaista. Meillä oli kotona vähän, mutta hauskaa oli aina ja keksittiin kaikkea mahdollista leikittävää, lapsen mielikuvituksella ei ole rajoja.
Kotimuseoni oli täynnä kaikkea mistä lapsena ei osannut edes unelmoida. Museo antaa mahdollisuuden kaiken jakamiseen ja kulkemiseen sukupolvelta toiselle. Aikamatkat eilen, tänään ja huomenna. Eivätkä ne matkat ole soolomatkoja, vaan yhteis-, ryhmämatkoja.
