Minulla on aina ollut päiväkirja 8-vuotiaasta asti, jolloin opin kirjoittamaan. Nyt nettiaikana on blogi, vaikka tämä on julkinen. Tekemistäni kuvakirjoista puheenollen nekin olivat yksi keino purkaa sydäntään.
Kirjoitan nykyään myös käsin vihkopäiväkirjaa, joka jäi nyt Ranskaan. Käsinkirjoitus tai kaunokirjoitus ei saa ruostua konekirjoituksen takia.
Tulin tänne blogiini. Nyt on "syrämmel nii paljo asioi, ett jonnekki täytyy saara purettuu niit".
Tämä syyskuu on ollut erikoisen tapahtumarikas, kerron myöhemmin...
Siinä se haukku kuvassa kuuntelee ja ymmärtää kaikki, ei ole elukan viisaudella rajoja. Vielä haudan takaa se seuraa meitä, tuo ihmisen paras ystävä.
