Tänään oli 10 henkeä museossa, joukossa kaksi lasta. 3 turistia ja loput 7 paikallisia tai sitten he tulivat pariisilaisten nuorten perheidensä kanssa.
Se oli hyvä tulos yhdelle syystalvipäivälle. Eilen ei ollut ketään sitävastoin. Museokävijöitä voi odottaa ensi viikonloppuun asti, jolloin päättyy täällä Pyhäinpäivälomat.
Tänään on satanut koko päivä, joten siinä yksi syy myös miksi oli niinkin paljon väkeä. Sateella käydään museossa.
Anduzen turistitoimiston turistioppaan ansiosta tuli ensimmäisen turistiperhe, joka on kotoisin Lottringerista. Toiset eli paikalliset sanoivat tulleensa, koska olivat nähneet museokyltin tien vieressä. Sen he ovat sitten nähneet useasti, koska asuvat kerran 12-20km päässä. Useimmat paikalliset eivät tule tänne koskaan, vaikka joka päivä museokyltin näkisivät. Kaikkia ei kiinnosta.
Lasalle-kylästä tulleet kysyivät, kuinka kauan tämä museo on ollut olemassa, kuinka monta vuotta olen näitä kerännyt, saadaanko lahjoituksia... Monsieur kysymyksineen oli eläkkeellä oleva opettaja, jonka kolleega on mennyt naimisiin suomalaisen kanssa. Madame oli samantyylinen. Molemmat ystävällisiä. Heidän uudempi pariisilainen sukupolvensa oli vähän etäinen aluksi, kuten voi suurkaupunkilaiset olla. Mutta lopussa hekin olivat tuttavallisia. Ja lapset oli hyvin kasvatettu. Jos niin saa sanoa. Lelumuseosta puheenollen se tulee aina esille pienten lasten ollessa kyseessä, he kun joutuvat koetukselle monien houkutusten edessä. Näkee ketä on komennettu ja ketä ei. 3,5 vuotias tyttö katseli kiltisti kaikkea ja kyseli äidiltään mikä mikin oli. Kovin teki mieli, mutta lapsi ei koskenut mihinkään. 1,5 vuotia pikkupoika tai vauva oli isänsä sylissä koko ajan. Lopussa poikaa alkoi väsyttää ja itku tuli. Mutta pikkuruisesta kädestä piti silti sanoa minulle näkemiin!
Kulttuuripäivinä syyskuussa oli myös yhdet isovanhemmat lastenlastensa kanssa. Tilanne oli päinvastainen. He juttelivat mukavasti kokoelmasta, mutta he antoivat lasten juosta täällä villeinä. Minä juoksin perässä, kun 6 vuotias tyttö ja 2-3 vuotias toinen tyttö katselivat kaikkea käsillään sen kun kerkisivät. Varsinkin se pienempi oli oikein tuholainen käsiltään. Onneksi ei päässyt rikkomaan mitään. Madame rupesi sitten perässäni lapsia kaitsemaan. Mutta monsieur ei ollut heistä kiinnostunut vaan nukkenallemuseosta ja haastatteli minua. Ennen heidän poislähtöään tämä kyllä tokaisi muina miehinä, että jos nuo lapset jättäisi tänne touhumaan, kaikki he rikkoisivat. - "Kuningaslapsia" nämä olivat. Ei heille ole varmaan koskaan sanottu ei. Se näkyi heti, kun tämä perhe astui ovesta sisälle. Lapset ryntäsivät ensimmäisinä hakemaan leluaan. Yleensä kaikki odottaa eteisessä, ensin tervehditään ja vaihdetaan muutama sana, maksetaan sisäänpääsymaksu ja sitten käsken astumaan peremmälle.
Kyllä myös nykypäivän lasten pitää oppia käyttäytymään museossa. Sama koskee koulua ja muita paikkoja. Kuria ei saa unohtaa. Kunnioituksen puutteesta siinä on myös kyse.
Nykyään on muotia, että museoissa on lapsille leikkinurkkaus. Sellaista ei nukkenallemuseoon tule, vaikka joskus löydettäisiin isommat tilat. Ei joka paikassa ole leikin paikka. Kyllä lapset täytyy muuten saada viihtymäään museossa.
Toinen kulutusyhteiskunnan muoti-ilmiö on kunnalliset leluvuokraamot tai miten sen suomentaisi. Sieltä voi vuokrata leluja. Se vahvistaa kulutuskäyttäytymistä jo lapsena. Paljon paljon kaikkea. Jos ei voi ostaa, niin voi vuokrata. - En kannata sitäkään. Lopulta ei osaa enää arvostaa mitään, kun on yllin kyllin kaikkea.
