Tässä uusi mainoksemme kuvan alaosassa kuntamme tammikuun uutislehdessä.
Kirjoitin tekstiksi: "Tuhat ja yksi ihmettä nähtävänä Nukkenallemuseossa. Tervetuloa!"
Saa
nähdä, tehoaako mainos kyläläisiin ja tuleeko sen jälkeen joku museoon.
Heidän suhteen ei ole suuria odotuksia.
Mutta joka paikassa kannattaa
mainostaa kaikesta huolimatta. Toisin paikoin
enemmän ja toisin paikoin vähemmän.
Tähän lähimarkkinointiin ei huvita
liikaa energiaansa tuhlata, se menee kuin kuuroille korville. Siinä
kokemukseni 17.museovuoden ajalta. Sitä vastoin kaukomarkkinointi
motivoi, koska tulee vastakakua.
Yllä linkissä oleva Windows 10 kokonaan uudestaan asentaminen ratkaisi viikon kestäneen ongelmapäivityksen, mikään muu ei auttanut.
Hain neuvoja atk foorumeista kuten aina, kiitos nopean palvelun
niissä! Mutta viikko meni, kaikki mahdolliset ratkaisut piti koittaa. Ajattelin jo, että joudun viemään koneeni liikkeeseen maanantaina päivityksen takia. Säästyi ainakin 60 euroa. Kallista korjaaminen on, joten kannattaa opetella itsekin. Netissä saa hyviä neuvoja ilmaiseksi nettifoorumeissa. Niin olen monet ongelmat selvittänyt.
Totta puhuen ei meinannut enää kantti kestää, meinasin luovuttaa.
Nyt on W10 versiossani lopussa numerot 693. Taistella sai niiden eteen!
Windows 10 päivitys on sotkenut pc:ni viimeiset päivät. Ei meinaa saada auki. 10 kertaa 10 eri tavalla vasta tehoaa. Netissä olen nähnyt keskustelufoorumeista, etten ole ainut, joka koneensa kanssa tappelee.
Järjestelmän palauttaminen entiselleen auttoi, toissa päivänä koneen koko uusi asentaminen. Sitten on paljon ohjelmien järjestämistä uudestaan koneelle jne.
Onneksi tietää syyn. Windows 10 on syntipukkina. Kova säätäminen siitä, ettei se kaikkea urki. Yksityistietosuojasta tulee muuten heikko.
Onneksi en ole vielä joutunut viemään konettani kauppaan korjaamista varten. Pienikin vika on 60 euroa!
Sain tehtyä ainakin yhdistyksen paperiasiat ennen.
Iisakki lähti Amerikkaan 1847,
ensimmäisiä kullanhuuhtojia. Hän sai siellä Amerikan
kansalaisuuden. Alkuperäinen todistus on tallella sukututkimusta
tekevän kaukaisen sukulaisen kotona. 15 vuoden kuluttua oli
kotiinpaluu Suomeen. Matka-arkussa oli 10 kultaharkkoa. Niillä
Iisakki osti maatalon....
Siinä on meillä kiertänyt
sukutarina. Mutta ei tiedä todenperäisyyttä noista kultaharkoista,
oliko niitä ja kuinka monta todellisuudessa oli, jos oli.
Uskomattomalta se tuntuu, kun lukee 1800-luvun kullanhuuhdonta
historiaa. Moni kuoli jo vaikeaa pitkää matkaa tehdessään.
Toisaalta olen kuullut yhdeltä ystävältäni, että heidän
kotitalo on aikoinaan ostettu Amerikan kultaharkoilla. Totuus on
tarua ihmeellisempää.
Kuvassa oleva Hilda on tuon entisen
mahdollisen kullanhuuhtoja Iisakin pojan tytär, joka on syntynyt
1886.
Hilda kävi Wetterhoffin käsityöopiston
Hämeenlinnassa ja valmistui käsityönopettajaksi 1900-luvun alussa.
Äiti puhui usein tästä 30 vuotta
vanhemmasta Hilda-serkustaan, koska oli ollut hänelle läheinen.
Kuvan nallea hän oli pienenä ihaillut serkun tykönä
kyläillessään. Tämä oli ostanut sen Turusta itselleen aikuisena.
Se ei ollut siis lasten leikkimä. Wetterhoffin koulu oli opettanut
kansainvälisyyttä. Nallet olivat maailmalla muotia, ei pelkästään
lapsilla vaan myös aikuisilla.
Tämä lampaankarvasta turkkurin tekemä
nalle voi hyvin tänä päivänä, vaikka ikä painaa. Se on ison
siskoni hoidossa Suomessa.
Pienenä me ei tykätty siitä
kaksossiskon kanssa, se oli meistä pelottava. Mutta 4 vuotta
vanhempi sisko tykkäsi ja siksi hän sai sen.
Siinä väsyneen monen kotielämää
nähneen harmaakarvanallukan tarina. Se on nähnyt myös Suomen monet
kasvot vuosiensa varrella. Niin sen iloa kuin suruakin, myötä- ja
vastoinmäkeä.
Tässä kuvassa Anna-tätini kassi. Se on täynnä muistoja.
Anna oli syntynyt vuonna 1900. Hän oli äitini isosisko. Ennen oli suuria perheitä ja suuria ikäeroja sisarusten kesken.
Tuo kassi muistuttaa minua siitä, kun Anna tuli meille isoon
lapsiperheeseen kassi täynnä tuliaisia, kaikkea hyvää syötävää. Tai
sitten, kun me menimme heille, hänellä oli aina käsi ojossa, jotakin
annettavaa. « Lapset tarvitsevat », kuulin sanottavan.
Annaan
liittyy myös Turun käynnit lapsuudessa. Me asuimme n.30km Turusta.
Maaseudun ja kaupungin välillä oli suuri ero 60-luvulla. Lapsille oli
hienoa päästä kaupunkiin!
Anna vei meitä Turun linnaan,
Kupittaalle ihmettelemään riikinkukkoa, joka näytti komean pyrstönsä ja
Luostarinmäelle monet kerrat. Turun linnassa oli jänniä tarinoita,
vanhoja leluja ja ihana suuri nukketalo. Luostarinmäeltä me saimme
joitakin pieniä lahjoja muistoksi.
Nyt 50 vuotta jälkeen päin
Annan kassi on esillä tekemäni nallen kanssa kotimuseossani Ranskassa.
Turun museokäynnit saivat minut unelmoimaan.
Seurasin
netissä Suomen 100-vuotisjuhlan alkua. Minulla on hyvä nettiyhteys, on
kuin Suomessa olisi, vaikka olen kaukana ulkomailla. Ihmeellistä on
nykyajan teknologia! Skypella puhutaan siskojen kanssa ja näen heidät
kotona. On kuin yhdessä olisi.
18 vuotta tuli täyteen
joulukuussa siitä, kun tämän talon ostin vuonna 1998. Alussa minulla ei
ollut puhelintakaan. Mutta sitten, kun museon perustin vuonna 2000, piti
avata puhelinlinja. Muistan, miten hauskaa oli, kun äitikin soitti
tänne.
Huvittavaa oli yksi juttu. Kun menin Alèsiin Orange-liikkeeseen
Ranskan puheliyhtiöön tätä varten, kerroin myyjälle, että haluaisin
avata puhelinlinjan. Se tulee ostamaani taloa varten, jonne olen juuri
perustanut museon. Talostani ei löytynyt aikaisempaa linjaa, koska tässä
ei ollut kukaan asunut remontin jälkeen. Tämä oli ollut rauniotalo
monet vuosikymmenet, jollei ihan vuosisadan ajan. - Myyjä tokaisi
minulle ranskalaiseen tapaan, että en usko puoliakaan, mitä te puhutte! -
Kun naisihminen puhuu talon ostamisesta ja museon perustamisesta vielä
vieraassa maassa, se tuntui hänestä oudolta ja palturipuheelta. Ei hän
mikään nenästävedettävä myyjä ole, sain ymmärtää hänen vastauksestaan.
Lopulta
asia järjestyi ja tänne tultiin avamaan 1100-luvulla rakennetulle
talolleni ensimmäisen kerran sen historiassa puhelinlinja.
Jälkeen
päin olen huomannut, että vaikka tuo Orangen palvelu oli aika huonoa ja
yllättävän töykeää suomalaiselle mentaliteetille, toisaalta siinä oli
pieni totuuden siemen. Täällä Ranskassa puhutaan paljon puuta heinää,
ihmisiin ei voi luottaa kuten Suomessa yleensä. Valehtelu on liian
yleistä. Kun oppii tuntemaan ihmisiä, osaa arvostaa heitä, joihin voi
luottaa.
Tänä päivänä valeuutisista propagandoineen on tullut kansainvälinen ongelma
nettimaailmassamme. Ne ovat vaarallisia. Atomisota voi syttyä pienestä
valekipinästä.
Siksi on tärkeää oppia erottamaan jyvät akanoista. Valheilla ei pitkälle potkita.
Tänään on Ranskassa viimeinen joululomapäivä koululaisille.
Joulukuussa oli saman verran kävijöitä kuin viime vuonna. Museon yhdistyksen kukkaroon tuli 102 euroa, viime vuonna 105€. Kaikki tulivat vasta joulun jälkeen viime viikolla. Lomaa oli pari viikkoa.
Museomainoksemme sai liikkeelle toiset, tai sitten vanha lehtiartikkelimme, mukana oli myös yksi jo aikaisemmin täällä käynyt. Saksalainen Suzanne, joka pitää majoituspaikkaa kylässämme, toi tyttärensä mukanaan ja kolme muuta vierasta. Saksalainen nuoripari ja yllätys, yllätys, suomalainen Milla, joka on kai Suzannen tyttären opiskelijakaveri Lontoossa. Maailma on pieni. Tuli mieleen, kun kuulin Millan kotipaikasta. Samoilta seuduilta hän on kotoisin kuin minäkin.
Muuten syksy oli tavallista hiljaisempi museossa. Joulun ajan museokävijät olivat sitten kuin parhaita Nukkenallemuseon joululahjoja. Elämä jatkuu, vaikka välillä on hiljaiseloa.
