Taloremonttia

Eilen illalla aloin joskus 8:n aikaan puhdistamaan 1920-luvun isoa nukketaloa sisältä.

Se on ollut esillä tämän kesän ovet kiinni, koska sisältä se oli vielä kesken, minulla oli muuta tekemistä. Talo on ollut jossain vintillä Englannissa ja kerännyt varmaan ainakin 70-80 vuotta siellä hiilipolyä. Siinä on iso urakka ja vähemmän mukavaa siivottavaa. Siksi siirsin tehtävää aina tuonnemmaksi.

Kello tuli 11 yöllä, kun sain valmiiksi osittain. Oli vielä pari huonetta neljästä kokonaan laittamatta ja niiden lattiat olivat mustana pölystä. Ilman vettä ei olisi pärjännyt. Sain ne ihmeen puhtaaksi pesuaineella ja tapettipaperi kesti yllättävän hyvin. Kokeilin märjällä rätillä myös seinätapettia, koska siitäkin tuli mustaa aina vaan. Ja huomasin, ettei se siitä vahingoittunut. Joten kaikki tapetit pyyhin hiukan kostealla (ilman pesuainetta), lopulta ei enää tullut nokea. Värit kirkastuivat. Nyt ne ovat täysin kuivat, hyvin ne kestivät käsittelyni. Vanha Handicrafts-tapetti on näköjään hyvänlaatuista.

Lattioille laitan yksiväriset tummat vanhahtavat poppana kokolattiamatot, joten ei haittaa, vaikka niiden tapetti olisi kulunut, on nyt puhdas ainakin.

Portaikko on vielä pesemättä ja sen keskitapettimatto. Siinä minulla on vielä näpertämistä hammasharjalla yms.konsteilla ja vedellä varmaan runsaat pari tuntia.

Edellispäivänä olin jo puhdistanut pari ensimmäistä huonetta, koska niihin minulla on nyt huonekalut. 

Saksanpähkinävärillä värjäsin joitakin puuosia kuten kattoterassiinkin olin sitä käyttänyt. Ja mustaharmaalla liitutaulumaalilla, joka muistuttaa sen omaa mustaharmaata kattoväriä, paikkailin joitakin yksityiskohtia. Puureunat tulivat yhtenäisemmiksi, kun kaikki tulivat samanväriseksi. Muuten näkyi tapettipaperin reunaosia siellä ja täällä, sain ne piiloon.

Ikkunoihin voin tehdä pitsiverhot seuraavaksi, vanhaa pitsiä on jo valmiina varastossa.

Kyllä vanhan talon kunnostamiseen hukkuu tunteja. Toisaalta minä olin kuin muissa maailmoissa, kun sitä remontteerasin, hauskaa se oli. Siinä saa käyttää mielikuvitusta, kun suunnittelee sisustusta väreineen. Värienkäyttö on mielenkiintoista. Niillä saa aikaan tunnelmaa.

Tämän nukketalon mukana matkataan lähes 100 vuotta taaksepäin.

Ensin kalustan sen suurin piirtein ja pikkuhiljaa täydennän sitä löytöjeni mukaan. Laitan tähän kuvan myöhemmin.

Syksy saapuu

Vaikka syksyn tunnelmaa on jo ilmassa, koulut alkavat täällä maanantaina, kesäinen ilma jatkuu. Ukkos-ja sadekuuroja on tullut viime päivinä.

Museon kesäsesonki meni hyvin, 20% paremmin kuin viime vuonna, jos ajatellaan museon sisäänpääsytuloja kesäkuun alusta tähän päivään. 1142euroa on Nukkenallemuseo ry-yhdistyksellä ollut sesonkituloja. (yhdistyksemme ei ole enää Käden taidot ry., muutettiin sen nimi nyt kesällä).

Siinä on mukana yhden nallen myynti 35euroa. En niitä tekemiäni nalleja yleensä mainosta enkä myy kuten alkuaikoina, mutta jos joku tulee sellaista tänne hakemaan, miksen myisi. Yksi entinen kylämme asukas, Ginette, joka kävi täällä ensimmäisenä vuonna 2000, tuli yksi päivä uudestaan tänne katsomaan. Hän oli utelias ja halusi nähdä, mitä kuuluu. Kiitos hyvää, voin hänelle sanoa, nyt meillä on ollut menestystä. Miten epävarmaa kaikki olikaan silloin! Pelkkää vastatuulta ja ylämäkeä. Sellaista elämä on välillä.

Syksyn tulo on aina hiukan ankeaa. Museo "vieraat" häviävät vähitellen kuin muuttolinnut. Toisaalta nykyään on kävijöitä jatkunut hiljakseen pitkälle syksyyn, ainakin viime vuonna. Nytkin on ollut oven takana joka päivä joku. Tänään oli yksi madame, joka meidät löysi internetistä. Nukkejen ja nallejen keräilijä, eläkeläinen. Kaikenlaisia kysymyksiä ihmisillä on. Tämä rouva oli kiinnostunut tietämään, minkälaista on perustaa museo. Hänellä oli samanlaisia suunnitelmia. Minä mainostin museon nettisivuja ja blogiani, jossa kerron totuudentorvena kaikki. Ranskan blogistani Sébastien sensuroi joskus joitakin kohtia...varsinkin diskriminaatio on yksi tabuasia, josta eivät kaikki ranskalaiset halua kuulla. Toiset sitävastoin puuttuvat siihen. Minä sanoinkin tuolle madamelle, että te olette ainakin ranskalainen. Se on jo yksi etu.

Eilen oli nuori pariskunta Montpellier'sta, he olivat nähneet museokyltin tien vieressä ja poikkesivat katsomaan. Rouva oli pyörätuolissa. Hyvin se heidän vierailu meni, vaikka toiseen kerrokseen ei yleensä pyörätuoliset pääse. Mutta tämä nuori nainen oli pieni ja pyörätuoli myös. Mies kantoi vaimonsa rappuset ylös tottuneesti. Se oli liikuttavaa. Nätisti se kävi. Tuli mieleen, että ei vamma ole este onnelle. Meillä oli kiva keskustelu. Ja yksi asia, mikä on erikoista nykymaailmassa, heillä ei ollut yhtään kiire. He olivat niin kuin "kylässä" vaan. Tosin sisäänpääsystä piti kyllä maksaa. Niin museoissa yleensä on, koska kaikki maksaa, myös museon pyörittäminen. Toisaalta se on "kannatusmaksu".

Yksi päivä tuli belgialainen pariskunta Uzèsistä, jossa heillä on talo. He olivat lukeneet tästä museosta lehdessä. Kun emäntä astui ovesta sisälle, ensimmäinen kysymys oli, ei kai teillä ole kissaa. Niin ei ole vielä koskaan ennen kysytty. Sanoin, että koira minulla on, mutta ei kissaa. Sitten tuli selitys. Madamella on kissakammo, -fobia. Jostain syystä tullut trauma. Se onkin kauheaa, koska kissoja vilisee täällä Ranskassa. Usein vielä villejä tai puolivillejä. Meidänkin kylässä on joitakin "kissakatuja". Dixou koirani villiintyy siellä aina, koska sen täytyy ajaa pakoon kaikki katit. En minäkään pidä siitä, että niitä juoksee kymmeniä joka paikassa. Kyllä Suomessa niitä sentään säännöstellään. - Kerran tapasin täällä Ranskassa yhden nuoren opiskelijatytön, jolla oli koirakammo. Hän alkoi kiljua koiran nähdessään. Sekin on elämää vaikeuttavaa, koska koira on tavallinen lemmikki ja niitä on myös joka paikassa. Kaikenlaisia ongelmia meillä ihmisillä voi olla. Suomessa katson telkkarista amerikkalaista tohtori Philiä. Se on mielenkiintoista.

Midi Libre julkaisi ainakin toisen kerran saman pienen artikkelin museosta. Sanomalehti on hyvä puolestapuhuja. Vaikka se ei aina toisi paljoa ihmisiä museoon, se tekee tunnetuksi ja muokkaa ilmapiiriä.

Tässä museopaivakirjassa kerron usein museokävijöistä. Niin en voisi tehdä ranskankielisessä blogissani. Vain pintapuolisesti voin. Kielimuurin suojassa voi puhua enemmän.

Asiasta toiseen. Löysin englantilaiseen 1920-luvun Handicrafts houseen keittiöhuonekalut ja touhusin niiden kanssa tänään. Valmistelin niitä esille nukketaloon. Piti keksiä matto lattialle. Kokeilin eri väriratkaisuja. Lopulta laitoin siihen vanhaa kutomaani tummanpunertavaa poppanaa palasen. En olisi arvannut silloin yli 20 vuotta sitten, kun niitä poppanoita kudoin Helsingin yksiössäni, että joskus nukketalon mattona sellaista käytän.

Museopaivakirja jatkuu...

Olen odottanut 20six.fr:n blogipalvelun takaisin paluuta. Ei ole kuulunut mitään. Joka kerta, kun olen yrittänyt päästä blogiini, sivu ei aukea. Siksi tein nyt uuden blogin museopaivakirjalle Bloggerissa.

Digimaailma on epävarmaa. Pitäisi koko ajan tallentaa, muuten voi hävitä yks kaks kaikki niin kuin tuhka tuuleen. 

Tallentamista minunkin pitää nyt alkaa enemmän harrastaa. Tietokoneellani on paljon valokuvia, Kokoelmakuvat ovat kyllä kaikki kahdella tikulla ja.ainakin osittain CD:llä. Mutta muut valokuvat ovat vain koneellani.

Kerron kohta piakkoin museon kesäsesongin loppuvaiheesta. Nyt täytyy mennä haukun kanssa ulos. Aurinko paistaa ihanasti, täällä kesähelteet jatkuvat.