Nukkematkassa

Tässä uusi löytöni on kuvassa. Se on 1900-alussa Saksassa Grödnertalissa valmistettu puunukke (28cm). Sillä on käsintehdyt vaatteet hienoja alusasuja myöten. En minä sitä olisi muuten ostanut, mutta kun kysyin hintaa, myyjä sanoi 15 euroa. Minun piti kysyä uudestaan, niin mikä se hinta olikaan, koska se kuulosti virhehinnalta.

Nimittäin nämä vanhat puunuket ovat ainakin samoissa hinnoissa yhtä suurten posliininukkejen kanssa, 40-50eurosta ylöspäin, jos ei kalliimpia joskus. Ne ovat harvinaisempia. Ranskassa niitä näkee vähemmän kuin anglo-saksisissa maissa. Arvaan syyksi sen, että ranskalaiset pitävät enemmän omassa maassa valmistetuista nukeista eli posliinisista kuin näistä puisista. Se taisi olla syynä myös tämän nuken myyjän hintaan. Hän oli tyylikäs Nizzasta tullut vanhempi rouva, voi olla ammattilainen.

Nyt kerron kuinka monen mutkan takana oli tämä nukkelöytö.

Tässä vieressä mainos Salon de Provencen vuosittaiselta nukkefestivaalilta, jossa minun on ollut tapana käydä museon alkuvuosilta asti. Jo vuodesta 2006, jolloin sain ajokortin, olen käynyt siellä autolla, paitsi yhtenä vuonna en voinut mennä myrskyisän sään takia.

Tapahtuma on hyvin värikäs ja opettavainen. PR:ää on mukana, kun nähdään saman asian harrastajia tai ammattilaisia. Mainostemppu. Jätin sinne museomainoksia kuten aina. Ja kiva nähdä ihmisiä, kun ollaan samalla aaltopituudella.

Aina siellä näkee harvinaisuuksia, kun koossa on kansainvälinen porukka. Nyt oli saksalaisten lisäksi espanjalaisia, englantilaisia, hollantilaisia...myyjiä. Hinnat vaihtelevat, kaikki ei ole kallista, vaikka luulisi. Toisaalta täytyy silti olla hintatietoinen.

En minä sieltä mennyt nukkea hakemaan, vaikka se osui kohdalle. Sitä vastoin hain huonekaluja espanjalaiseen nukketaloon, jota olen viime aikoina kunnostanut. Ei löytynyt. Mutta pienen posliinisen kahviastiaston sain sinne. Ja huonekaluista sain kyllä hyvää tietoa.

Mutta mitä kaikkea on tuon Provencen automatkan takana? 114km yhteen suuntaan eli lähes 230km.

Uni on suloista, sanoi äitini. Siitä tulee mieleen, että uni ei aina tule. Joku asia vie unet. Joten silloin osaa arvostaa hyviä yöunia. Äiti oli murehtivainen ihminen. Isossa perheessä on murheita. Lapset perivät reaktiotapoja vanhemmiltaan. Äidillä oli stressimaha ja niin on minullakin.

Ennen Provencen matkaa minulta meni kaksi yötä nukkumatta. Ei tullut uni millään, kun mahassa "kiehui kuuma ruokakattila kuin tulen päällä" ja sydän hakkasi kovasti sen mukana. Närästi. Telkkarissa oli joskus mainos, jossa mainostettiin närästyslääkettä ja sanottiin, onko sinulla happoja liikaa tai liian vähän, jotain sellaista. Ajatus tuntui silloin vieraalta ja sen yhdisti lihaviin miehiin kuten mainoksessa oli. Nyt se on omakohtainen kokemus. Minulla on siihen liikahappoisuuteen lääke, mutta nyt ei sekään auttanut. Harvoin sitä joudun ottamaan.

Ihmettelin tuota mahavaivaa, kun apteekissa hain lääkettä. Apteekkimyyjä sanoi, että stressi lisää mahahappoja. Yöllä valvotessani minulle välähti. Voiko tämä kaikki selittämäton yhtäkkinen vaiva johtua siitä, kun pelkään kuollakseni ajaa isommilla ja vilkasliikenteisillä teillä kuten siellä Salon de Provencen matkalla on. Psykosomaattista. Minulla on vielä nyt 10 vuoden autoilun jälkeenkin samat traagiset ajatukset ennen pitkiä autonajomatkoja. Ajattelen, että ehkä lähden viimeiselle matkalleni. Pelkään auto-onnettomuutta. Vaikka toisaalta nautin suunnattomasti autonajosta, kun olen lopulta matkalla! Minulla on myös sama "vapaana kuin taivaan lintu"-ajatus kuin ajokortin ja auton saadessani silloin vuonna 2006. Joten ristiriitaiset ovat tuntemukseni. Tien päällä rauhoitun ja unohdan pelkoni. Olen aina helpottunut, kun tilanne raukeaa.

Yksi ystävä Helsingin ajoiltani ei ole vielä tullut tänne. Hänellä on lentopelko, joka sai alkunsa pitkältä Kanadan lentomatkalta.

Pelko pois! Miten paljon voi löytää uutta, kun rohkaisee mielensä ja voittaa lamauttavan pelkonsa. Elämä voi olla pitkä löytöretki. Jos ei "lukitse oviaan". Yksi toinen ystäväni kertoi sukulaisestaan, joka ajoi kortin 50 vuotiaana ja sai ajaa sen jälkeen yli 80 vuotiaaksi asti. Ainakin 30 vuotta.

Vielä äitiä muistellen. "Ei ollut kuoleman aika", totesi äiti, kun joku oli pelastunut täpärästi onnettomuudesta. Niin se on.

Ei vahinko tule kello kaulassa, sanoo sananlasku.

Kuviani nukkefestivaalista, jossa oli samalla miniatyyrinäyttely:

Kumma, kun minua kiehtoo kaikkein vanhimmat nuket, vaikka ne olisivatkin pelottavan näköisiä toiset. En ottaisi sellaisia asuinhuoneeseeni, voisi nähdä painajaisia.

Toisaalta taloni alakerrassa museossa on vanhimmat nuket 1700-1800-luvuilta.
Ilta-yömyöhään en mene koskaan sinne. Vanhat esineet ovat kotoisin ties mistä. Mikä lie niiden elämäntarina?

Lopussa on newborn-reborn baby nukkeja. En yhtään tykkää tästä muodista, niin kuin en muustakaan modernista tuotannosta. Minusta ne ovat ihan kauhistuttavia, koska muistuttavat oikeita vauvoja ilmielävästi! Mutta en voinut olla ihmettelemättä niitä katsellessani, että olivat ne taidokkaasti tehty.

Lundby nukketalo 60-luvulta

Tässä kuvassa lapsuuden unelmani, joka ei toteutunut. Mutta nyt minulla on oikein kokoelma nukketaloja. Sellaista elämä on.

Uutta nähtävää pääkaupunkialueella

Kuvakaappaus Lelumuseo Hevosenkenkä sivuilta.

Kevättä ilmassa

Tässä muutama kuva kävelyretkiltäni ilman Dixoua.

Anduzen puistossa käväistiin usein varsinkin kesällä. Haukulla oli siellä paljon mielenkiintoisia hajuja ja kaunista seurattavaa kuten nämä joutsenet ja hanhet, puluparvia unohtamatta:

Viinipeltoja reunustavat monet peltotiet, joita käveltiin. Näin ankealta näyttävät nyt viiniköynnökset. Takana 8km päässä näkyvät Sevennit vuoret Anduzessa.

Mimosa kukkii.

Muitakin puita on kukassa kuten tämä meidän kylätiemme varressa oleva puu. En tiedä puun nimeä. Se tuoksuu voimakkaalta kuin luonnon keväinen "hajuvesipullo".

Siinä Dixoun yksi ulkohuusi teistä.

Eläinkin voi olla kuin kultapakkaus. Lämpimät muistot jäivät.

Mutta c'est la vie. Koiran 16 vuotta ja 4kk tarkoittaisi ihmis-iässä yli 100 vuotta. Väsynyt lemmikkini pääsi lepoon.

Toisaalta haukkuni antoi paikkansa toiselle koiraorvolle, joita koiratarha on täynnä. Olen katsonut kuvia netissä heidän adoptoitavista koiristaan...jonain päivänä menen hakemaan sellaisen Dixoun seuraajan. Kunpa saisin yhtä ihanan!

Härkää sarvista kiinni

Minulla on ollut nukketalon restaurointia viime päivät yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta niin sitä oppii. Ja joskus täytyy vaan kokeilla eri vaihtoehtoja.

Vaikka peitän nämä ikkunat (katso kuvat alla) verhoilla, jotka tein, mutta silti niiden alla ikkunoiden pitää olla myös kunnossa. En voi hyväksyä muovi-ikkunoita tähän 100 vuotta vanhaan nukketaloon. Ne on varmaankin tehty sinne myöhemmin ja laitettu niiden mukana pitsiverhon palanen yläosaan peittämään rumia liimajälkiä osittain.

Ostin ikkunalasit Anduzen remonttiliikkeestä, maksoivat vain 1,38euroa! Myyjällä oli kova homma, kun niitä leikkasi 10kpl. Hienosäätöä, näppärä täytyy olla. Malleina olivat vanhat muovi-ikkunat. Kaupassa hinnoitetaan m² mukaan, joten siksi niin halpa. Sisko sanoi, että Suomessa on minimihinta.

Luulin, että klassinen luonnonvalkoinen on hyvä väri noihin sisäikkunoihin. Mutta erehdyin, se olisi ollut liian läiskeillään ja eri värimaailmasta kuin nukketalon muut värit. Joten ostin terrakotta maalia, sama väri on ikkunan puitteissa ja sitten maalaus uusiksi.

Kaikki sisäikkunat näyttävät vähän erilaisilta, käsityönä tehty. Joten nyt nuo lasit maalattuine reunoineen ovat myös vähän erilaisia. Ei haittaa minusta kokonaisuutta. Mutta tuo värivaihdos oli tärkeä. Nyt se on harmoninen.

Ikkunareunaa voi piilottaa tuolla reunamaalilla, koska alle jää liiman jäljet ja seinää. Lasi on aika paljon ikkunaa suurempi. Sekin vaihtelee. Sivuikkunoissa se täsmää enemmän. Mutta ei se ole häiritsevää, koska ne sivuikkunat eivät paljoa näy. Ja siistit ne silti ovat. Vesiliukoinen maali on kätevää, virheitä voi pyyhkiä pois jälkeen päin, kun se on kuivunut.

Tämä ikkuna ongelma on siirtänyt koko tämän nukketalon kunnostustani tähän asti viime kesästä, jolloin sen ostin. Miten ihmeessä sen teen, olen pohtinut. Nyt se tuli ratkaistua. 

Muutama viikko sitten vein tuon nukketalon yläkertaan, jossa se oli joka päivä silmissäni, "häirikkö" väärässä paikassa. Siinä se odotti vuoroaan kuin seuraava "nukkepotilaskoti".

Learning by doing, tekemällä oppii. Täytyy vaan ottaa härkää sarvista kiinni joku päivä, ja ajatella nyt tai ei koskaan. Niin tulee valmista.

Katso kaikki vaiheet alusta loppuun flickr sivuilla:

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/albums/72157670552978630/with/32992032636/ 

Flickr -kuvissa näkyy myös ulkona tehty toukkamyrkky käsittely, jollaista ei Suomessa usein tarvitse tehdä. Jos on muutamakin pieni reikä, se on aiheellinen. Nyt on ollut keväisiä ilmoja, joten ulkona työskentelykin huvittaa.

Keskimmäiset ikkunaovet ovat isoimmat. Jos ne olisi liimannut siihen ilman mitään reunamaalia, olisi jäänyt rumat maalireunat näkyviin.

Takaovi, joka aukeaa, on alkuväriltään harmahtava. Joten maalasin nuo ikkunaovet samanvärisiksi, sattui olemaan kotona sitä väriä. Ja niin voi maalata lasien reunat myös harmaiksi.

Alimmissa kuvissa näkyy, miten tekemäni silkkiverhot ja matot peittävät kaiken.

Verhojen kiinnityskin voi olla ongelmallinen joskus näissä nukketaloissa. Ruuvia ei meinaa saada kiinni kivikovaan puuhun kuin taistelun kautta. Siinä valmiiksi reikää tekevä meisseli auttaa vähän. Silti pienen nukketalon sisällä työskentely ei ole helppoa. Onneksi en ole isokokoinen, jotta mahtuu sinne pieniin tiloihin.

Tällä kertaa verhot sai paikoilleen kuin taikaiskusta, kun se onnistui kiinnitystarralla, patafixillä.

Kesäsesonkia varten pitäisi saada tähän nukketaloon huonekalut ja muuta rekvisiittaa. Nukkeasukas on jo valmiina hankittuna vastaanottamaan museovieraat tähän uuteen nähtävyyteen.

Dionnen viitosista

Dionnen viitosnuket kuvassa. Kun ostin ne vuosia sitten, en tiennyt niiden tarinaa, vasta jälkeenpäin googletessani netissä. Koko viikonloppuni kului sitten heidän elämäntarinaansa lukiessani. En ollut nähnyt telkkarissa dokumenttia kuten siskoni. Sama dokumentti on ollut kuulema Ranskassa.

Museokävijöissa ainakin vanhempi sukupolvi tietää, myös nuoremmat joskus. Viitosten ihmesyntymä ja henkiinjääminen 30-luvulla oli kansainvälinen uutinen. Jälkimaailmaa on järkyttänyt heidän sirkusmainen epäinhimillinen kaupallistaminen turistinähtävyydeksi.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dionnen_viitoset

http://www.journaldemontreal.com/2016/10/22/encore-traumatisees-plusieurs-decennies-apres

Siinä viimesyksyinen artikkeli yllä, vaikkakin ranskan kielinen, mutta kuvissa näkyy kaksi elossa olevaa sisarta.

http://www.mynorthbaynow.com/17274/final-decision-dionne-quints-home-made-week/

https://www.baytoday.ca/local-news/dionne-sisters-send-a-letter-to-city-council-you-have-a-moral-obligation-530698

http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/dark-side-of-the-famous-five-1538527.html

Yllä englannin kielisiä artikkeleja Dionnen viitosten museosta ja elämästä. Suomen kielisenä ei heistä paljon mitään löydä netistä.

Nykypäivää museossa

Nukkejen kokous. Mistä puhe? Trumpista.

Täytyy seurata aikaansa.

Nallet puhuvat Trumpista kuten nuketkin museossa.

Ei me aina olla menneessä, vaan eletään myös tätä päivää huomista unohtamatta.

Uuteen kotiin

Tässä on tammikuun alussa ottamani kuva Dixusta.

Eilen Dixou nukkui pois. Ikää oli 16 vuotta ja 4kk. Vanhuus painoi jo niin, että viimeiset päivät tulivat hyvin vaikeiksi. Askel lyheni ja hidastui hidastumistaan kuin vanhuksilla. Elinympyrät pienenivät pienenemistään. Näki, että loppu oli lähellä päivänä tai toisena.

Nyt on surun aika. Kaikki kotona muistuttaa tästä ihmisen parhaasta ystävästä.

Jos muistelisin alkuaikaa, kun tämä koira tuli taloon vuonna 2009.

Minulla oli ikävä entistä kaniinimäyräkoiraa Peppiä, joka kuoli 2006. Olisin mielelläni ottanut koiran tänne, mutta ilman puutarhaa voisi olla sen kanssa vaikeaa. Lohdutin itseäni uudella harrastuksella. Kävin Nîmesin koiratarhassa koiria taluttamassa aina joskus. Yksi heinäkuun päivä vuonna 2009 olin menossa tuonne koiratarhaan, mutta kova ukonilma rankkasateineen sai minut kääntymään takaisin.

Olin pettynyt. Ajattelin, että seuraavana päivänä menen uudestaan, jos ilma selkenee ja on kaunista. Lisäksi päätin, että tällä kertaa adoptoin sieltä koiran! Vähät väliä, vaikka minulla ei ole puutarhaa. Otan riskin, voihan kokeilla.

Seuraavana päivänä oli kaunis kesäinen ilma kuten olin toivonut. Tuumasta toimeen! Nyt suuntasin autoni toiseen kauimmaiseen koiratarhaan, josta voisin löytää pienen entistä koiraani muistuttavan koiran. Voi ihanuuden ihanuus, ajattelin, tulomatkalla minulla on autossa koirakaveri vieressä istumassa.

Matka kesti noin tunnin ajaa, kunnes olin perillä. Valtava koirahaukunta, varmaan 100 koiran kuoro toivotti minut sinne tervetulleeksi. Kaikenkarvaisia rotuja mitä maailmasta löytää näkyi häkeissä olevan. Menin toimistoon ja ilmoitin, että tulin adoptoimaan koiran, sellaisen pienen. Se tuntui täysin epärealistiselta ja epävarmalta hankkeelta. Ei tiedä, onko koira sisäsiisti, rikkooko se paikkoja, sopeutuuko se ja minä. Minun käskettiin kiertää tarhan koirahäkit, jos löydän sieltä sopivan.

Niin minä kiersin, mutta ei ollut Pepin näköistä ja kerroin sen toimistolle. Heillä oli sitten idea. Voisin ehkä ottaa "kuukauden pelastus" koiran, joka ei viihdy siellä ja jolle haetaan kiireisesti uutta kotia. Dixou esiteltiin minulle yhdestä isosta häkistä, jossa se oli yhdessä pienempien kanssa. Hienon näköinen ja rauhallinen, ei puhdasrotuinen, Labrador teki heti vaikutuksen ja olin valmis adoptoimaan sen. Tästä koirasta sai 50% alennuksen, koska se oli kiireellinen tapaus. Täytettiin paperit ja maksoin 75 euroa.

Dixou seurasi kiltisti talutusnuorassa autooni. Me olimme täysin tuntemattomat toisillemme, en tiennyt vielä, että maailman parhaan ihmisen ystävän sain mukaani. Ja hyvän "luonto-oppaan", joka näytti minulle kaikki kauniit paikat lähistöllä ja muuallakin.

Piti mennä Alèsin kaupungin kautta ostamaan koiratarvikkeita. Iso kori sen petiksi, ruokakippo, juomakipon sain koiratarhasta, pitkä talutushihna ja koiran ruokasäkki.

Niin se Dixoun elämä alkoi Nukkenallemuseon vahtina. En parempaa olisi voinut saada.
Kaikki meni hyvin, vaikka oli näyttänyt niin epävarmalta.

Nyt siirryn takaisin tähän päivään. Eilen mentiin taas autossa haukun kanssa. Alèsissä poikettiin remonttiliikkeeseen. Enää ei tarvinnut koiranruokaa, koria, talutushihnaa...Nyt tarvittiin sitävastoin lapio. Dixou täytyi haudata. Pohdin ajaessani, mihin sen hautaan ja miten ihmeessä siitä selviän. Tähän hätään en saanut ketään avukseni. Keksin paikan. Vien sen metsikköön kylämme lähellä, jossa me ollaan kävelty Dixoun kanssa monet kerrat. Siellä voin käydä sen haudalla myöhemmin. Onneksi nyt on satanut ja on ollut vähän leudompaa, niin maa voi olla pehmeämpää.

Saavuttiin metsikölle. Jätin auton sen viereen. Kävin katsomassa paikkaa valmiiksi lapion kanssa. Sitten huomasi, että iso valkoinen pakettiauto pysähtyi ja sen ajaja katsoi minua ihmetellen. Menin kertomaan, että koirani on kuollut ja minun pitää se haudata. Itku tuli, en voinut pidätellä. Kysyin mieheltä, jos hän voisi auttaa hautaamaan koirani. Mies tuli ulos autosta ja ystävällisesti lupasi ottaen lapion kädestäni. Hän tunsi metsikön hyvin ja haki hautapaikan. Varmaan yli puoli tuntia kesti kaivaa isolle koiralle hauta. Samalla siinä puhuttiin koiristamme. Koiraihmiset ymmärtävät koiraihmisiä. Ja muutakin tuli puheeksi, elämästä ja kuolemasta. Tilanne vakavoitti hiljentymään. Kun hauta oli valmis haettiin kuollut Dixou sinne. Päivänsäteeni katosi vähitellen maan uumeniin, ikuiseen lepoon.

Sanoin, miehelle, että ei koskaan tiedä, mitä tulee vastaan. Ei hän varmaan olisi aamulla arvannut, että häntä tarvitaan iltapäivällä jonkun tuntemattoman ihmisen koiraan hautaamaan. Siihen hän vastasi, että ilomielin auttoi, kun auttaa toisia, tulee itsekin autetuksi apua tarvitessaan. C'est la vie.

Vaikka tietää, että kaikki loppuu kerran, on aina luopumisen tuskaa. Täytyy surra.

"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla...."

Yksi viimeisiä kuvia Dixousta. Se ei jaksanut enää nousta rappusia ylös, piti tuoda tämä kori eteiseen. Eikä se olisi siitä enää halunnut mennä pois ollenkaan niin kuin sänkypotilas. Ei kuulunut enää mitään haukuntaa viime päivinä, se oli niin oudon hiljaa.

Kymmenet verhot

Siinä työmaani: 8 verhot ikkunoihin, 2 ovi-ikkunoihin. Suomesta ostettua punaista silkkiä, lahjaksi saatua vanhaa pitsiä, pahvia...siinä tarvikkeita.

Lasit puuttuvat vielä ikkunoista. Ne ostan naapurikylän remonttikaupasta, jossa lasia leikataan mittojen mukaiseksi.

Talo täytyy myös käsitellä toukkamyrkyllä. Teen sen ulkona, kun ilma vähän lämpenee, nyt siellä kädet palelevat.

Tässä talossa on siis 10 ikkunaa. Espanjalainen andalusialainen rakennus 1900-luvun alusta.

Enemmän kuvia:

https://www.flickr.com/photos/myoldbearfreefr/sets/72157670552978630

Alla ikkunaverosta mielenkiintoinen linkki. Opin juuri, että meillä on ollut se myös Suomessa, olen luullut tähän asti, että se oli vain Keski-Eurooppassa.

http://www.laitasaari.fi/laitasaaressa-maksettiin-ikkuna-ja-ylellisyysveroa/

Tästä talosta tulee mieleen, että se on ollut varmaankin juuri sellainen rikkaiden imagotalo, jolla haluttiin näyttää varakkuutta verotettavin moni-ikkunoin.

Yksi toinen äärimmäisyys on keskiaikaiset talot täällä Etelä-Ranskassa. Päinvastoin, harvat ikkunat ovat pieniä isoissa kivitaloissa. Päivänvalosta on silloin tullut luksusta, kun on pimeissä asunnoissa eletty. Siihen on taas toiset syyt. Meidän kylä on kuulema rakennettu keski-ajan tavan mukaan kuin labyrintiksi, jonne pääsy ulkomuureista sisälle ei ole ollut helppoa. Niin on turvattu asukkaat barbaarien hyökkäyksiltä. Välimeren ilmasto on myös säädellyt rakennuskulttuuria kuten ilmasto muuallakin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ovi-_ja_ikkunavero

Mitä kaikkia veroja onkaan ollut olemassa:

https://en.wikipedia.org/wiki/Window_tax

https://fr.wikipedia.org/wiki/Imp%C3%B4t_sur_les_portes_et_fen%C3%AAtres

Tässä talossa on erikoista sarrasialainen savupiippu.

https://fr.wikipedia.org/wiki/Chemin%C3%A9e_sarrasine

http://chasseautresor.ain.fr/enigmes-et-solutions/enigme-3/solution/cheminees-sarrasines/

Kunnan lehdessä museomainos

Tässä uusi mainoksemme  kuvan alaosassa kuntamme tammikuun uutislehdessä.

Kirjoitin tekstiksi: "Tuhat ja yksi ihmettä nähtävänä Nukkenallemuseossa. Tervetuloa!"

Saa nähdä, tehoaako mainos kyläläisiin ja tuleeko sen jälkeen joku museoon. Heidän suhteen ei ole suuria odotuksia. 

Mutta joka paikassa kannattaa mainostaa kaikesta huolimatta. Toisin paikoin enemmän ja toisin paikoin vähemmän. 

Tähän lähimarkkinointiin ei huvita liikaa energiaansa tuhlata, se menee kuin kuuroille korville. Siinä kokemukseni 17.museovuoden ajalta.
Sitä vastoin kaukomarkkinointi motivoi, koska tulee vastakakua.