lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kauan odotettu kesäkuu



Tänään piti mennä autoajelulle Sommières'iin vanhan tavaran torille, noin 34km, koska oli lomatunnelmaa. Puolen vuoden stressi ohi. Juhlan aihetta. Vielä kaunis kesäpäivä ja auto alla. Mitä muuta sitä voisi toivoa!

Aamulla kannattaa lähteä, koska päivä menee äkkiä. Sommières'in kirpputori on suuri tapahtuma, koska kylä on kaunis turistipaikka ja torilla on parempaa tavaraa kuin tavallisella kirpparilla. Väkeä on aina valtavasti, ympäröivät isot parkkipaikat ovat täynnä. Jätin auton kauimmaiselle parkkipaikalle, jossa oli myös hedelmän myyntikoju vieressä.

Oli hauska katsella kaikkea torilla pitkästä aikaa. Löysin saksalaisen sitran eli kanteletta muistuttavan folklorisen soittimen. Se on oikea eikä lelu. Soittimet ovat tervetulleita museoon, koska ne rikastuttavat kokoelmaa ja tekevät sen monipuoliseksi. Museokävijöissä on usein muusikkoja, jotka ovat tyytyväisiä, kun musiikkia ei ole unohdettu. Lisäksi ostin pienen rustiikin puukehyksisen valokuvataulun nukketaloon.

Autolle takaisin tullessa oli ikävä yllätys. Viereisen auton kuljettaja sanoi, että autoni etupyörän kumi on puhki. Voi kurja! Miten tästä nyt selvitään kotiin, ajattelin. Ei ole ennen sattunut, muutakuin 11 vuotta sitten Nîmesiin mennessä, kun oli saanut ajokortin.

Ajattelin, uskallanko pyytää tätä miestä auttamaan. Hänen vaimonsa hymyili mukavasti. Uskalsin ja mies ryhtyi tuumasta toimeen. Varapyörä vaihdettiin rengasrikon tilalle ja sitten vielä käytiin supermarketin bensa-asemalla ilmaa pumppaamassa. Mies touhusi hiki hatussa helteessä ja rouva jutteli. He olivat käyneet nuorena Pohjoismaissa, Pohjoisnavalla asti, ja myös Suomessa. Arto Paasilinna on näillä ranskalaisilla yksi lempikirjailijoista. Annoin heille museomainoksen ja käskin käymään. He olivat kuin enkeleitä maan tiellä. Onni onnettomuudessa. Nykyään on tapana sanoa usein, että ei ole aikaa. Heillä oli aikaa.

Nyt kerron, miksi joulukuusta tähän 9.päivään eli eiliseen asti oli stressiä. Joulukuun 31 hengen ryhmävaraus piti jännityksessä, vaikka he maksoivat 20% maaliskuussa. Pitää pyytää ennakko, muuten ryhmät jättävät helposti tulematta ilman mitään ilmoitusta. Viimeiseen asti en ollut varma, jos tulevat tai ei. Tällä kertaa he tulivat ja varmistivat tulonsa uudestaan toukokuun lopulla. Vähän jälkeen sovittua aikaa klo 17 perjantaina tuli puhelinsoitto: " Me olemme nyt Lézanin kylässä apteekin lähellä". Käskin heidän odottaa, lupasin mennä vastaan. Niin voin ohjata linja-auton parkkeeraamaan kylän leipomo-kahvila viereen. Siellä osa ryhmästä voi käydä kahvilla tai vessassa, kun toiset tulevat museoon eli 10 henkeä kerrallaan.

Se oli eläkeläisryhmä, iso ystäväporukka, voi olla entinen työporukka, Keski-Ranskasta. He olivat löytäneet tämän museon internetistä ja tulivat tänne Gardin alueellemme ensimmäistä kertaa. Bambupuisto, Anduzen turistijuna, Alèsin puutarhapaikka...oli jo nähty viime päivien aikana.

Kun astuttiin sisälle pieneen museoon, ja kun aloin kertomaan kokoelmastani, jopa 10 henkeä tuntui liialta, niin täyttä täällä oli. Ja he olivat hiukan yllättyneitä nähdessään kotimuseon. Matkan järjestäjä madame kommentoi myöhemmin, että he odottivat isompaa paikkaa isoine vitriinineen kuten valtion museot yleensä ovat. Täällä olikin vastassa keräilijän salaperäinen aarreaitta tarinoineen. Se ei vastannut heidän odotuksiaan. Joten pariskuntien miehet eivät kaikki tulleet. Mahtoivatko he ajatella, että nuket eivät kiinnosta miehiä. Toisaalta jo tullessan he tiesivät, että nukkenallemuseosta on kyse. Muuten useimmiten sekä naiset että miehet ovat täällä yhtä kiinnostuneita, ennakkoasenteet unohtuvat.

Tarinoinnista he kuitenkin pitivät, koska se saa elämään vanhan ajan. Ilman sitä olisi kuulema jäänyt näkemättä monet yksityiskohdat satojen joukossa. Vahinko vaan, että isossa ryhmässä toiset aina odottavat ja aikaa on liian vähän.

Muuten ranskan kielessä ei ole sanaa 'kotimuseo' kuten englannissa ja suomen kielessä. Joten heille se ajatus tai käsite on vieras, että keräilijä perustaa museon kotiinsa. Museo on useimmiten virallinen ja vähemmän harrastelijamuseo.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Palaute oli varteenotettavaa. Vieraskirja sai uudet kommentit, joiden mukaan museoon tarvitaan isommat tilat, niin kaikki kaunis pääsee paremmin esille. EU-rahoitusta myös Nukkenallemuseo ansaitsee, oli heidän mielipiteensä. Ihmettelivät, eikö kunta meille tarjoa tiloja.

Kävin ottamassa heistä kuvan linja-auton vieressä lopuksi ja melkein kaikilla oli hymy huulessa. Se oli hyvä merkki.

Tämä ryhmävastaanotto oli kylällämme oikea PR-juttu, mainostempaus museolle. Kyläläiset, jotka eivät koskaan ole tänne museoon tulleet, saivat siitä ihmettemistä, kun oikein kaukaa tänne väkeä tulee.

Tässä alla kuva ryhmästä.