Kaksin käsin

Tässä toisen museokerroksen verhojen takana on tietokoneeni ja keittiönurkka, muuten olohuoneeni on ollut museona. Olen katsellut jo parikymmentä vuotta seinillä koulunäyttelyn vanhoja hauskoja koulupiirustuksia, en ole niihin kyllästynyt, ja ajattelin, etten raskitse niitä ottaa pois seiniltä enkä muutenkaan hajottaa koulunäyttelyä nalleineen, joita se on täynnä.

Mutta muutama päivä sitten iski paniikki. Diksi haukkuni täyttää ensi helmikuussa 15v. ja sillä oli keväällä ja kesän alussa pissavika. Eka kerralla en huomannut ajoissa viedä sitä eläinlääkäriin, niin se kerkisi pissaamaan sisälle lattialle. Toisella kerralla, kun näin ulkoillessa hälyyttäviä merkkejä sen jatkuvasta pissaamisesta, mentiin saman tien eläinlääkäriin naapurikylään. Lääke auttoi pistoksineen heti eikä tullut vahinkoja sisälle yhtään.

Nyt kun olen aloittanut nukketalojen pakkaamisen ja lattia alkoi olla niitä täynnä joka paikasta, tuli ajatus, että haukku voi saada yhtäkkiä pissavian ja se alkaa pissailla sisälle. Se olisi katastrofaalista, kun se tahrisi nukketaloni laatikoissaan. Joten keksin heti, että ainut ratkaisu on hajottaa koulunäyttely, siirtää tavarat muualle ja tuoda tuoleja seinän perälle koulupulpettien viereen, niin sen koko nurkan saa täyttää paketeilla. Ja jos jonkun joutuu jättämään lattialle, tuon alakerrasta muutaman tiiliskiven paketin alle, jotta sen saa pois lattian pinnalta. Onneksi tyttökoira, joka pissaa alaspäin eikä nosta jalkaa ja ruuttaa siten joka paikkaan. Vaikka entinen poikakoira labrador Dixou pissasi vanhetessan alapäin eikä enää jaksanut nostaa jalkaa, kun ei jaksanut istuakaan, vaan oli ruokakipolla syödessäänkin makuulla.

Nyt näkee pakettien yhteistilavuudenkin parhaiten, kun ne voi kasata yhteen paikkaan.

Tässä kuvia pakettivuoristani täällä olohuoneessani. Kaikki olen nostanut ja kantanut omin voimin, toiset painavia toiset vähemmän painavia. Nyt osaa taas arvostaa, kun on molemmat kädet käytössä. Jalatkin täytyy olla ja pää kunnossa, muuten kaaos tulee tällaisessa paketoinnissa, josta loppua ei näy. Olisi se outoa, jos ei muistaisi missä on mitäkin ja sekaisin olisi kaikki. 

Siinä yksi syy, miksi olen varonnut koronaa kuin ruttoa, vieläkin saa varoa ja hakea piakkoin 5.omikron tehoste rokotteen. Jos olisin koronan saanut, ja vielä pitkän koronan, joka tuhoaa sisäelimiä, aiheuttaa aivosumua, lihaskipua, väsymystä, sairastelua yleensä, kokoelman pakkaaminenkin olisi voinut jäädä tekemättä. Oman onnensa nojaan kaikki tänne jäisi, ja vaan sairastelisi. Internetistä twitteristä näkee monia sellaisia onnettomia tapauksia, miten tuo virus voi tuhota elämän..

Jo kevät-kesän molempien käsien onnettomuudet ja vielä suolistobakteeri olivat kuin varoituksena, että millaiseksi elämä tulee, kun vaan sairastaa. Yhdellä kädellä oli vaikeaa arkipäivässä, saati sitten, kun molemmissa käsissä oli luuta poikki.

Olen numeroinut kaikki paiketit, kuvittanut, listaa tehnyt...joten ne löytää myön printattuna listana, ei vain diginä tietokeelta Paketit kansiosta.

Kaikki paketit eivät ole kuvissa, alakerrassa on niitä vielä. Jätän ne päältä auki, jotta ei ole liian umpinainen, koska ei tiedä, milloin ne voivat Suomeen lähteä. Suljen ne vasta, kun tietää lähtöajan.

Kunnaltamme kysyttiin museomainosta ensi vuodeksi kylän lehteen kuten he joka vuosi pyytävät muiden yhdistysten tapaan. Meinaan nyt vastata, että ei ole mainosta ensi vuodeksi tänä vuonna. En sano, että museo on suljettu.

Kun yksi Nukkemuseo sulki Pohjois-Ranskassa, kaikki ihmiset alkoivat kysellä heiltä, mitä he tekevät kokoelmalle. Joten ei kannata kaikkea kertoa kaikille vielä.

Sadasta tuhansiin

Tässä kuvassa yksi ensimmäisistä tekemistäni nukeista, kulkurinukke. Tein sen Pariisiin lähtiessäni 1985. Tyyny on risti-tai puolipistoilla tehty, kirjoin siihen sananlaskuja, kuten "Ei kulje se yksin maailman rantaa, joka ilonsa omassa repussa kantaa". 

Nukella on punainen reppu iloa täynnä. Se jäi oven pieleen vanhan punaisen kärpässienituolin päälle istumaan ja minua odottamaan, kun matkaan lähdin. Sen näen sieluni silmin vielä nyt 37 vuotta myöhemmin minua siinä odottamassa uudessa kodissani. Toisaalta sitten tuli aika, kun se lähti mukaan matkaani tänne Etelä-Ranskaan.

Olin muuttanut Helsinkiin yksiööni, joka oli tyhjä, vähitellen ostin huonekaluja. Telkkaria ei ollut, joten tein paljon käsitöitä. Ja koristelin uutta kotiani.

Nukke on nyt ollut matkalla vuodesta 2000, jolloin kotimuseon perustin tänne Etelä-Ranskaan. Se oli museon alkuna noin 50 muun kutomani nuken ja pikkunallejen kanssa. Äiti lähetti ne kahdessa pahvilaatikossa tänne, mukana oli muutamia antiikkinukkeja. Joten noin sata riitti aloittamaan tämän museon, niin pienestä kaikki alkoi.

 

Laitoin komeasti lehteen ilmoituksen avajaisista, kuin suurempikin asia olisi kyseessä. Kallis ilmoitus se oli, mutta tärkeä, ensimmäinen mainos. 

Paikallisilla oli ihmeteltävää, kun joku perustaa Nukkenallemuseon pieneen hiljaiseen kylään. Alussa oli vähän myyntiä, mutta sen lopetin muutaman vuoden jälkeen, ei kannattanut. Niin museokin on pyörinyt koko ajan vain sydämen asialla, siinä on tarpeeksi elämän tarkoitusta, vaikka sitä eivät kaikki aina ole ymmärtäneet.

"Ei saa halveksia pienten alkujen päivää", sanotaan. Mutta kyllä kylillä koirat haukkuivat, kun tämä karavaani kulki.

Nyt on kulunut yli 20 vuotta ja olen saanut jatkaa niin kauan kuin olen halunnut täällä ulkomailla. Ei se itsestäänselvää ole ollut, vaan taistelua tuulimyllyjä vastaan varsinkin alkuaikoina. 

Mutta vuosien varrella taloni on tullut liian pieneksi, koska kokoelma on kasvanut tuhansiin. Niitä nyt pakkaan Suomeen vietäväksi. 56..nukketalo paketti tekeillä. Aloin pakkaamisen 11.syyskuuta. Toiset kestävät pakata muutaman tunnin, toiset 2-3 päivää. Lidl, Aldi ja Intermarché supermarketit ovat hyviä pahvilaatikko löytöpaikkoja, ilmaisia vielä, aamulla, kun juuri ovat kaupan avanneet ja täydentävät hyllyjä. Ei haittaa vaikka nukketalo sairaala kulkisi suklaaleivonnaisten mainoksella. Muuten eri kokoisille nukketaloille laatikoita olisi mahdoton saada, pitää rakennella avonaisiin laatikoihin paksuilla pahvilevyillä kansi. Mittojen mukaan joutuu niitä paljon tekemään. Toiset laatikot sopivat sellaisenaan, monia joutuu jatkamaan kannesta. Yhden kerran olen joutunut maksamaan pelkästä pahvilaatikosta 50€, koska antiikkimyyjällä Englannissa se oli ehtona. Hän mainosti, että he lähettävät kaikkialle maailmaan, mutta laatikon pitää olla paras mahdollinen, jotta tavara säilyy ehjänä.

Valtion museoilla on varmaankin oikein oma budjetti kuljetusta varten, kun ammattimaisesti kaikki tehdään. Harrastelijamuseolla on eri asia, pitää selvitä vähällä, mutta toisaalta samalla se on kierrätystä. Ja ovat ne tavarat tänne postissa tavallisilla pahvilaatikoilla tulleet perille vahingoittumana. Postissa niitä vielä liikutetaan paikasta toiseen ja voi joutua kovaankin käsittelyyn. Nyt muuttoautolla tai kontilla viedessä ne nostetaan autoon ja perillä pois. Vaikka on tietenkin tie-ja laivamatkatärinää, joten liikkua ei mikään saa paketin sisällä. Jokaista laatikkoa pitää heiluttaa testatakseen lopuksi, ettei mikään kolise sisällä.

Tänään tuli mieleen yhden karjatilan emäntä, joka oli lopettanut maitotilan ja meni katsomaan jälkeen päin tyhjää navettaa, jossa ei ollut enää ainuttakaan lehmää. Surullista! Kaikki elämä oli loppunut, kuin kuolema olisi siellä käynyt.

Kun olen saanut taloni tyhjäksi pakattua ja lähetettyä Suomeen, täälläkin on sitten se sama tyhjyys. Nuket ja nalletkin toivat mukanaan elämää, kun täällä kävi museokävijöitä. Ja aina tapahtui. Mutta aikansa kutakin.

Uusi alku siskon tykönä museolle. Kaksossiskon kanssa ollaan paljon kuljettu käsi kädessä, kuten meille sanottiin pienenä. Nyt minulta tulee kokoelma ja häneltä sitä varten talo. Ja isosisko on kolmantena, ollut lapsesta asti. Unohtamatta museoyhdistyksen jäsenien ja -ystävien tukea. Joten en ole niin paljon yksinhiihtäjä Suomessa kuin olen ollut Ranskassa.

Kuvassa nuken oikealla puolella on viimeisin hankkimani jättikokoinen englantilainen nukketalo 1890-luvulta, olen siitä kertonut monin kuvin tässä museopaivakirjassani. Se on jotenkin symbolinen. Siunausta on ollut näille suurille unelmilleni, koska tämänkin sain vielä kokoelmaan lähtötunnelmissa kuin taivaasta olisi tippunut.

Pandemia on ollut kuin painajainen nyt jo kolmatta vuotta. Mutta jokaisella pilvellä on hopeinen reunus. On ollut helpompi sulkea museo. Niin voi kääntää uuden sivun elämässä, ranskalaisen sanonnan mukaan 'tourner la page".

Nyt vielä on iso askel edessäpäin, jotta tämä nukkejen ja nallejen muuttokuorma saadaan kunnialla kotimaahan.

Pyhäinpäivänä 2022

Nyt oli nallejen ja apinoiden koulujen vuoro mennä pakettiin, 45. ja 46.nukketalot mahtuvat samaan vanhaan tietokonelaatikkooni, kierrätystä. 

Näiden museotavaroiden pakkaaminen on tavallaan pientä kuolemaa, kun kotimuseo sulkee ovensa samalla 22 vuoden jälkeen, vaikka pandemia sulki tämän jo 2020.

Aina enemmän hajotan ja sekoitan järjestystä, kun näitä tavaroita haen kokoelmasta. Alakerran vitriinitkin alkavat olla jo sikin sokin. Sellaisesta epäjärjestyksestä en tykkää, mutta tällä hetkellä sitä täytyy kestää. Tärkeintä on nyt paketointi.

Mutta en haikaile, koska kotimuseolle on uusia suunnitelmia siskon tykönä Suomessa.

Lammas ja vuohi

Tässä teen neljännen karhuntaljan. Löysin pahvilaatikoita myllätessäni vuohenkarvan, jonka olen joskus ostanut kirpparilta. Siitä sain inspiraation. Olin ottanut yhdestä nukketalosta karhuntaljan toiseen taloon, joten piti tehdä sinne uusi tilalle.

Taito ruostuu, en muistanut enää, miten ne entiset kolme olen tehnyt ja kaavan löysin vain pohjataljaan, en päähän. Mutta vanhoja katsellessani huomasin, että ei kaavaa tarvitse, vaan pieni pää leikataan suoraan, kaksi nahkaa päällikkäin ja täyte sisälle eli karvan paloja, ja sitten reunat ommellaan kiinni, ei tarvita sisäänpäin käännettävää saumaa, sivut vaan kiinni, karvat peittävät ompeleet.

Lasisilmiä minulla on vielä ennestään varastossa. Korvissa vain yksinkertainen nahka. Kuonon teko lisää ilmettä karhulle.

Tässä eka karhuntaljani, jonka tein lampaankarvasta.