Elämän palapelia

https://museopaivakirja.blogspot.com/2025/06/tienviittojako.html Siinä viime kesäkuun blogitekstini, jossa kerron parista taulusta.

Viime päivät ovat olleet elämän jännittävimpiä, suurten muutosten aikaa. Koko syksy. Ja tämä jatkuu joulukuuhun asti. Niin kuin olisi hypättävä yhdestä pikajunasta toiseen, vauhti on ollut kova. Toisaalta useimmiten on päinvastoin, arki on rauhallista.

"Te valitsitte talon ja talo teidät", niin taisi olla sanonta, joka kuultiin eilen. Kun nähtiin tämä talo ensimmäisen kerran viime kesänä, siskon kanssa sanottiin heti, että tämä on paras kaikista. Monta taloa on nähty pandemia vuosien aikana, minä seurasin siskoja ulkomailta käsin Skypella noilla visiiteillä.

Kuvassa kaksoissiskolla on taulu, jonka myyjä meille antoi toisella käyntikerralla, niin kuin me olisimme ne ostajat, vaikka silloin se oli vielä epävarmaa. Toisaalta ostotarjouksen ehtona oli Helsingin yksiön myynti 2kk:n sisällä. Niin se saatiin myytyä ja sen jälkeen kauppakirjan allekirjoituksesta toiseen mentiin viikon välillä. Vauhti yllätti, kun pitkän aikaa oli ollut tyhjäkäyntiä. C'est la vie!

Talon toiseen päähän ja aittaan tulee kotimuseo. Tämä on suunnitelmamme ollut kauan. Yksi pala puuttuu vielä tästä palapelistämme...

 

https://www.wetterhoff.fi/

https://www.hamewiki.fi/Wetterhoffin_k%C3%A4si-_ja_taideteollisuusoppilaitos 

Kuvassa vasemmalla on talon myyjän nalle 50-luvulta. 

Ompelukone on 1900-luvun alusta, jonka silloinen talon emäntä on lapsena saanut. Hänestä tuli myöhemmin aikuisena Wetterhoffin käsityökoulun käytyään käsityönopettaja.

Siinä muistoja kotimuseoomme entisistä talon asukkaista. 

Tänään saatiin lukea kortteja yms. 1900-luvun alusta, koska ne tulivat talon mukana kuin "tuliaisina" toisesta maailmasta, tuntemattomilta ihmisiltä. Ranskalaiset sanovat, että vanhoilla taloilla on sielu. Sellainen oli tunnelma siellä 1800-luvun talonpoikaistalossa tänään. Jokin saa elämään tai tuo tähän päivään elävänä mitä vain sadan vuoden takaa. Tarvitaan vain dokumentteja. 

Savon jääkäri morsiamineen

https://tilkkuilo.blogspot.com/2014/10/aluetapaaminen-naantalissa.html

https://www.finna.fi/Record/tmk.161001951152100?lng=sv 

Sirkka Kopisto, Nuket ja nukkekodit, WSOY, museoviraston tutkija, kertoo seuraavasti kirjassaan Naantalin nukeista:

"Naantalissa nukkeja valmistivat sisarukset Maria Charlotta, Carolina ja Josefina Lindbom. Isänsä satulaseppämestari Johan Lindbomin kuoltua 1849 he olivat äitinsä kanssa ryhtyneet elättämään itseään leipomalla sekä käsitöitä tehden. Näppärissä sormissa syntyivät ohuesta, itse värjätystä langasta ns. Naantalin nuket, joita Tokka-Lottana tunnettu Maria Charlotta vielä 1900-luvun alussa kesäisin myi Naantalin muistoina kylpylävieraille. Lindbomin neitien käsitöitä oli tarjolla myös naantalilaisissa kauppaliikkeissä."

Runebergin Vänrikki Stoolin tarinan sankarit viereisessä kuvassa. Niin on kuvailtu näitä Naantalin nukkeja.

Lainasin tuon nukkekirjan viime viikolla Loimaan kirjastosta, kun otin selvää käsintehdyistä nukeista yleensä. Helsingistä olin löytänyt vanhan nukketalon, jossa hienot miniatyyrinuket. Ei löytynyt niiden arvoitukseen vastausta tuosta kirjasta. Mutta hyvin se kirja valisti, koska olin unohtanut millaisia ne Naantalin nuket oikein olivat tarinoineen. Vaikka tutulta nimi kuulosti.

Niiden käsintehtyjen nukkien olemassaolon esille nostaminen kirjan kansista puheenaiheeksi herätti jotakin eloon ihmeesti yhtäkkiä nyt 2000-vuosisadalla. Viime viikonloppuna Loimaalla oli antiikkimessut. Sisäänpääsy maksoi 4 euroa. Mutta se oli sen arvoinen, näki heti, miten erilainen on antiikkitori kirpputoriin verrattuna. Ei siellä ollut sitä joka paikassa nykyään näkyvää krääsää, halpatuontia, joka täyttää kaikki paikat. Vaan aitoa ja laatua, kuten ennen oli.

Kuvan nuket ovat tuolta antiikkitorilta, josta ne ostin. Isosisko meidät kaksoissiskon kanssa sinne houkutteli. Lisäksi huvittavaa oli, kun hän sanoi minulle siellä, että tule nyt katsomaan, yläkerrassa on ne Naantalin nuket. En meinannut korviani uskoa, mistä ne sinne ilmestyivät kuin taikasauvalla taikaiskusta olisivat tulleet. En ole sellaisia luonnossa ennen nähnyt, en muista edes Suomessa museossa niitä nähneeni. Harvinaista. Olen kyllä ajatellut, että olisi hienoa saada ne kokoelmaani.

1800-luvulla elämä oli köyhää. Tuo Lindbomin perhe muistuttaa meitä hyvinvointi-elintasoyhteiskunnassamme, miten vähällä ennen selvittiin. 

Tässä näkee, ettei ole kyse vain tavaroista, vaan siitä, mitä niiden kulissien takaa löytyy. Opetuksia menneestä maailmasta.