Sinisiä unelmia

Tässä kuvassa on akvarelli, joka on muisto Montpellier'n ajoistani vuodelta 1997.

Siihen aikaan hain Gardin alueelta taloa ostaa. Olin käynyt katsomassa jo useita taloja vuosien aikana. Mutta ei onnistanut, aina liian kalliita tai muuten sopimattomia. Se oli turhauttavaa.

Tykkään taiteesta ja taidenäyttelyistä. Kävin Montpellier'ssa yhdessä taidenäyttelyssä, jossa näin tämän taulun. Se pysähdytti minut. Mielikuvitukseni alkoi lentää tätä sinistä unelmakylää katsoessani. Tuossa on se kylätalo, jota olen hakenut! Se oli kuin jonkinlainen lupaus minulle, että kohta unelmasi toteutuu. Ostin taulun, vaikka minulla ei ollut vielä edes paikkaa sille.

Niin sitten kävikin! Seuraavana vuonna 1998 talo löytyi. Ja vuonna 2000 perustin siihen tämän museon.

Nyt on vuosi 2015 ja me haemme yhdistyksen kanssa museolle isompaa taloa. Minulla on taas visio. Jossakin se talo meitä odottaa...

Lapset innoissaan löytöretkellä

Tänään oli alèsilainen isä kolmen lapsensa kanssa.

Yleensä näytän itse taskulampulla nukketaloja. Mutta nyt annoin sen lasten käteen. He olivat niin söpöjä, että kysyin, jos saan ottaa kuvan blogiini. Itsekin monsieur otti kuvia älypuhelimellaan. Se oli ok. Tässä kuvat.

Minulle tuli uusi idea tämän perheen kanssa. Minun täytyy ostaa muutama taskulamppu lisää, jotta lapset saavat katsella itse niiden kanssa myös alakerrassa, jossa valaistus ei ole joka paikassa hyvä.

Kolme nukketaloistani yläkerrassa on kiinni ja  avaan ne aina museokävijöille. Usein lapset kerkivät sitä ennen jo kurkkaamaan niiden ikkunoista sisälle. Nytkin tyttö oli jo nähnyt ikkunasta, että talon sisällä on morsiuspari.

Tämä kolmikymppinen mies kertoi, että lapset pitävät kaikesta vanhasta. Toinen tytöistä ihasteli toista 100 vuotiasta loppuunkulunutta nalleani.

Pikkupoika kuvassa on vasta 2-vuotias. Hän ei koskenut mihinkään, koska isä piti hyvän komennon. Lapsi totteli nätisti.

Tänä talviloma-aikana ei ole ollut harmia levottomista lapsista museossa. He ovat olleet hyvin kasvatettuja, vaikka heitä on ollut paljon. Vain kerran oli lepsut isovanhemmat, jotka antoivat pikkulikan tehdä, mitä halusi. Silloin minä olin tarkkana, ettei mitään mennyt rikki.

Nykyään on muotia, että lapset saavat leikkiä museossa, ainakin isoissa museoissa. Siitä on tullut kuin uusi 21.vuosisadan laki. Mutta meillä sellainen laki ei ole voimassa. Tämä on vanhan ajan museo, ja täällä lapset oppivat kunnioittamaan vanhaa. Ranskalaisen sanonnan mukaan sitä katsotaan vain silmillään eikä käsillään. Niin me eilispäivän sukupolvet ollaan opittu. Ennemmin tai myöhemmin tämän päivän lapsetkin huomaavat, että oma tahto ei voi aina toteutua, kaikkea ei voi saada elämässä. Rajat tulevat vastaan.

Täytyy uskaltaa mennä vastavirtaan. Kaikki muotioikut eivät kestä ajan virrassa.

Onni on ... talo täynnä museokävijöitä

Minä lasken museon kävijämääriä, koska viime päivät ovat täysin yllättäneet minut. Minulla on pää pyörryksissä. Ei tämä museo ole ennen ollut näin suosittu talvisaikaan.

Tänään oli taas jono oven takana heti kolmen jälkeen. Puhelin soi usein niin kuin suuremmassakin museossa oltaisiin. Se jo enteili tänäpäistä 11 hengen alèsilaista porukkaa. Vaikka ei aina tule ketään, vaikka olisikin puhelimessa luvattu tulla.

Kun kyselin heiltä, mistä he saivat idean tulla tänne, he vaan sanoivat, että näkevät usein museokyltit tiellä. Yksi joukossa ollut pariskunta toi tämän ryhmän tänne, sanottiin minulle. He olivat varmaan saaneet tietää enemmän tästä museosta jostain, vaikka eivät sitä sanoneet, ehkä nettisivuilta. Olen sen huomannut, että paikallisia ei ole ennen saanut liikkeelle helposti, joten joku motiivi täytyy olla.

Siinä oli ystäväperheitä, jotka tulivat yhdessä. Mukana oli kaikkia sukupolvia, miehiä ja naisia, vanhuksia ja lapsia. Täällä oli hyvä ilmapiiri. He olivat kuin löytöretkellä. Yksi mies sanoi, että hän oli yllättynyt kaikesta mitä täällä näki. Ja taas tuli esiin usein toistuva kysymys: "Mistä olen kaikkea löytänyt?" Salaisuus, oli vakiovastaukseni. Se sai heidät nauramaan.

Vaikka he olivat näitä paikkakuntalaisia, lähempää tai kauempaa, he olivat hyvin positiivisia, toisin kuin ennen museon alkuaikoina. Yksi eläkeläispariskunta oli ollut myös Suomessa ja osasi muutaman sanan suomea. Suomi sai kehuja.

Kun kysyin, mistä he pitävät eniten, vastaus oli melkein kaikilla, että kokonaisuudesta. Siitäkin huolimatta, vaikka on ahdasta. Lopuksi kyllä yksi madame sanoi, että olisi se hyvä, jos olisi enemmän tilaa.

Usein utelen myös heidän synnyinaluettaan, mistä päin ovat kotoisin. Monet ovat tulleet muualta Ranskasta. Syntyperäisiä sevenniläisiä on kuitenkin varmaan suurin osa.

Mutta mikä muistutti heitä heidän lapsuudestaan? Pieniä muiston palasia oli kuulema siellä täällä museossa.

5-9 vuotiaat lapset olivat huvittavia, kun myös osallistuivat keskusteluun pikkuvanhoina. He sanoivat, että paljon lelut ovat muuttuneet vuosien saatossa, niin erilaisia ne olivat ennen.

Ystäväni kanssa pohdittiin puhelimessa illalla, mistä ihmeestä johtuu tämä suosio tänä vuonna. Hän arveli yhtenä syynä olevan sen, että muut turistipaikat ovat kiinni vielä helmikuussa. Mutta ainahan on niin ollut, eikä tänne silti ole talvilomalaiset näin sankoin joukoin "löytäneet".

Arvaan, mikä tuo tänne nyt ihmisiä. Nukkenallemuseon kokoelmasta on tullut kiinnostava erikoisine nukketaloineen. Se puhuu puolestaan ja saa jopa paikallisväen sitä ihmettelemään.

Museolla täytyy olla pieniä ja suuria salaisuuksia, jotka kiehtovat vauvasta vaariin. Niin ihmeitä tapahtuu kuten nyt. Iloitaan näistä päivistä!

Kuluneesta hiihtolomaviikosta

https://www.facebook.com/pages/Mus%C3%A9e-des-Poup%C3%A9es-et-Nounours-The-Doll-and-Teddy-Bear-Museum/216775301670987

Tässä linkki yllä Facebook sivuillemme. Olen siellä nykyään paljon, koska siellä tapahtuu. Nämä blogini ovat paljon vaan yksinpuheluani.

Surffailen eri Facebook sivuilla ja tykkäilen tai kommentoin. Samalla nukkenallemuseo saa mainosta, koska klikkaukseni jälkeen näkyy Musée des poupées et nounours....Se tuo toisia meidän sivuillemme ja niin syntyy kansainvälisiä kontakteja. Nukkenallemuseo on nyt olemassa myös maailmalla eikä vain pikku kylässä.

Tänään oli museossa yllätysten päivä. Meillä oli 16 henkeä. Kaikki yhtäaikaa vielä. Mutta organisoin niin, että puolet oli alhaalla ja toinen puoli ylhäällä. Paikallisia ranskalaisia läheltä tai kauempaa.

Turistikartta, museokyltit, tai -mainokset, internetti, Routard turistiopas...siinä tärkeimmät tämän viikon museokävijöiden tuojat. Heitä on ollut nyt kaikkiaan 37 henkeä tämän viikon aikana. Mukava yllätys. Toisaalta hyvin epävarmaa tämä turismi on, ei osaa arvata, miten paljon ihmisiä tulee.

Tällä hetkellä muut turistipaikat ovat vielä kiinni. Ne aukeavat vasta nyt helmi-maaliskuun taitteessa. Joten me ollaan siitä hyödytty. Vaikka ei ennen täällä näin paljoa ole ollut väkeä talvilomilla.

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Tässä muistovärsy, jonka tätini kirjoitti muistivihkooni vuonna 1966. Lyyti täti olisi jo 119-vuotias, koska oli syntynyt 1896, äitiä 20 vuotta vanhempi isosisko.

Tämän muistivihkon värsyn sanoin toivotan kaikille hyvää ystävänpäivää:

Niin monta kirkasta tähteä
kuin Herran taivas kantaa
niin monta onnen toivotusta
tahdon sulle antaa.

Tämä vihko on melkein 50 vuotta vanha, ja se näkyy. Säilytin sitä Helsingin yksiössä asuessani siellä vintillä, jossa oli säilytyspaikka kaikilla. Siellä oli katto vuotanut, ja siksi on tuo kosteusvahinko keskellä vihkoa. Mutta se on ja pysyy minulle yhtä arvokkaana, oli kunto mikä tahansa.

Museossa väkeä

Eilen oli 7 museokävijää. Alès Agglo-lehden artikkeli museosta viime syksynä toi vielä ihmisiä tänne, isovanhempia lastenlastensa kanssa naapurikylistä enemmän tai vähemmän kaukaa. Toinen perhe sitävastoin tuli muuten, museokyltit nähtyään monet kerrat.

Täällä on jotakin kaikille sukupolville ja kaikille yhteiskuntaluokille eri kansalaisuuksia unohtamatta. 

Keskimmäisessä tekstissä madame kirjoittaa, että he olivat ihastuksissaan kokoelmasta, joka jää mieleen. Tyylikäs parfyymituoksuinen ranskalainen eläkeläisrouva muisteli lapsuuttaan, kun hän näki kokoelman "helmiä", kaikkein kalliimpia tavaroita lastenvaunuineen. Sellaisia, joita on ollut vain harvoilla onnekkailla lapsilla ennen. - Mutta nämä museon 15 toimintavuotta on tarvinnut ennenkuin kaikkea on saanut hankittua museoon. 

Oli ilo huomata, että nykyään vaativaisemmatkin museokävijät ovat tyytyväisiä. Toisaalta joku pariisilainen voi arvostella, että kokoelma ei ole kronologisessa järjestyksessä. Mutta siihen on syy. Tilanpuute ja järjestän niitä löytöjeni mukaan, mistä tilaa löydän. Muuten joutuisi kaikki uudestaan järjestämään.

Tänään tuli taas talvilomailijoita museoon. Yksi nuori perhe kahden tyttärensä kanssa. Söpöt mustat lapset! Lasten äiti oli puolimusta ja isä oli Martinique -saarelta kotoisin, vaikka nyt he asuvat Bretagnessa. Heidän täällä naapurimaakunnassa asuva isoäitinsä on ollut täällä museossa joskus ja oli suositellut heille tänne tuloa.

Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu, kun kyselin heidän alkuperästään. Maailmanhistoria elää, kun tapaa erilaisia kulttuureja.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Martinique

Nukketalon kätköissä

Tässä on 1800-luvun loppupuolen nukketalo.

Se on aina isolla ikkunalla museossa. Pelkäsin, että sen takaosa vahingoittuu, koska se on päivän valoa vasten. Vaikka suoraa auringonpaistetta ei siihen ikkunaan koskaan tule, mutta kumminkin. Minulla ei ole muuta yhtä hyvää paikkaa sen esille panoon.

Otin nukketalon lattialle siivoomista varten ja katsoin sen taakse. Sain mielenrauhan. Ei ole muuttunut.

Sitten siivoomaan. Ensin pölyt pois hammasharjalla, muuten sitä on mahdoton puhdistaa. Kastelin harjaa aina välillä pesuveteen, johon olin laittanut pellavaöljyistä pesuainetta. Se haisee hyvälle ja on puulle ystävällinen pesuaine. Tunti siinä meni. Katsoin oikein kelloa, koska tiesin, että on aikaavievää.

Ennen vanhaan kun harrastettiin näitä lehtisahatöitä, kyllä oli siivoominen työlästä. Mutta kauneusarvo oli tärkeämpää. Kaikki olivat pieniä yksityiskohtia täynnä ja suuritöisiä, oli sitten kyseessä talot tai huonekalut vaatteista puhumattakaan.

Tänään otin nukketalon taas esille. Nyt piti vahata se mehiläisvahalla. Hammasharja oli taas paras työkaluni, vaikka rättiä myös käytin. Kelloa seurasin huvin vuoksi. Vain kaksi tuntia voin vahata sitä, vaikka kauemmin olisi mennyt, mutta täytyi hoputtaa. Kello 15 ovikello voi soida ja joku tulla museoon. Silloin ei saa olla työmaa kesken museossa.

Dixou nukkui petillään vieressä ja seurasi ihmetellen minua. Sen silmistä luin, että mitä sinä sekoitat täällä. Minä kun usein sitä pauhaan, että ei saa sekottaa. Se leikkii kuin pentu petivaatteillaan ja järjestää sotkun museossa aina välillä. Se on 14-vuotias koiran penikka.

Avasin pitkästä aikaa tämän nukketalon, jotta näkee sen sisälle. 1800-luvulla nukketaloissä näkee oikeita tapetteja eikä niinkään pienikuvioisia nukketalotapetteja kuten nykyään. Tässäkin nukketalossa on monta erilaista jäännöspalaa. Tämä alimmainen voisi olla olohuone, jossa on seinät ja lattia tapiseerattu jugend tapetilla.

http://www.lauze-aveyron.com/
http://fr.wikipedia.org/wiki/Lauze_%28pierre%29
http://fr.wikipedia.org/wiki/Ardoise
http://en.wikipedia.org/wiki/Slate

Katto muistuttaa ranskalaista liuskekivikattoa, joita me nähtiin kesällä Sevennien vuoristokylissä. Tuota samaa kiveä on ollut entisajan koulun rihvelitauluissa.

Ei osaisi arvata, että katon saa pois liikuttamalla sitä eteenpäin. Mutta sellaisia nukketaloja oli ennen 1800-luvulla.

Avasin myös julkisivun oven ja kurkkasin sen sisälle oikein taskulampulla. Se on hyvin tapetoitu, jo varmaan valmistusvaiheessa ennen osien yhdistämistä. Muuten sitä ei olisi voinut tapetoida pienestä oviaukosta. Sen sisällä on kahta kolmea eri jäännöstapettia. Ovessa on olutjuojan piirrosgrafiikkaa. Siitä tulee mieleen Saksa ja olutkulttuuri.

Mahdollisesti tämä nukketalo on valmistettu Saksassa tai Englannissa. Se on ajoitettu 1880-luvulle. Olen ottanut selvää netissä kansainvälisiltä eksperteiltä. Amerikkalaiset ovat sanoneet, että talo on sekatyyliä, sekoitus länsi-ja itämaista rakennustyyliä.

Ikkunat ovat arabi-ikkunat täynnä pieniä reikiä. Sellaisia on arabimaissa, mutta myös Etelä-Espanjassa jne. "Mustasukkaisuus-ikkunat", talon sisälle ei näe arabinaisia, mutta ulos näkee. Meidän suomalaisten naisten kulttuurissa se olisi shokeraavaa. Peppi Pitkätossu on ollut meidän esimerkkinämme Skandinaviassa. Eli me olemme oppineet päinvastaista tapakulttuuria.

http://en.wikipedia.org/wiki/Mashrabiya
http://fr.wikipedia.org/wiki/Moucharabieh

Tämä nukketalo on herättänyt museovieraissa mitä erilaisempia ajatuksia laidasta laitaan.Toisille tämä on kuin linna tai kartano, toisille kummitustalo. Tai sitten he ihailevat isotöistä lehtisahatyötä. Kuinka monta tuntia on mahtanut kestää sen teko? Ei ennen niin paljoa tunteja laskettu kuin nykyään. Jos tänä päivänä rakennuttaisi tällaisen talon, pitäisi olla melkein miljonääri, vaikka itse osallistuisi rakennustöihin.

Nämä nukketalot olivat ennen oikeiden kopioita. Tämäkin on kuin talon pienoismalli, vaikka lasten leikittäväksi se on tehty. Museokävijät sanovat nähneensä tällaisia Intiassa, Istanbulissa, Etelä-Espanjassa...Minä taas olen katsellut samantapaisia Saksassa, vaikka ilman itämaisia "reikäikkunoita".

Minulle tuli uusi idea, kun tämän talon otin esille. Voin alkaa kalustamaan sitä tilaisuuden tullen. Kun löytyy museolle isommat tilat, voisi täällä järjestää nukketalovisiittejä. Silloin avattaisiin kaikki nukketalot myös sisältä. Ne eivät ole kaikki vielä kalustettuja, joten siinä yksi haaste. Ihmiset tykkäävät, kun esittelen niitä usein taskulampulla valaisten, jotta näkee, mitä pieniä ihmeitä on mennyt maailma ollut täynnä.

Minkälainen lie tämän nukketalon tarina. Miten monen mutkan kautta se on tänne museoon tullut? Epäilemättä se on ollut 1800-luvun yläluokan lapsella. Silloin luokkaerot olivat hyvin suuret varsinkin isoissa maissa, tietenkin myös pienemmissä. Suurimmalla osalla kansaa elämä oli vaatimatonta, tällaisesta nukketalosta ei voinut unelmoidakaan. Hyvin tämä lapsi on taloaan pitänyt, koska se on vieläkin hyvässä kunnossa. Se voi olla myös perheen koti pienoiskoossa. Amerikassa oli sellainen traditio, että tehtiin kotitalo lapsille miniatyyrinä. Voitiin niin muuallakin tehdä. Tai sitten nukketalo on tehty kuvalehden mallin mukaan. Englannissa on ollut paljon nukketalomalleja harrastelehdissä kuten Hobbies ja Handicrafts. Minulla on Hobbies-lehdessä ollut Nooan arkki 1900-luvun alusta. Se on samantyyppinen lehtisahatyö.

Nyt nukketalo on meidän yhteinen aarre museossa, jossa käy 2000-luvun niin köyhemmät kuin rikkaammatkin. Se, mikä on ennen ollut vain parempiosaisten oikeus, on nyt kaikkien oikeus. Elämä on ihmeellistä tapahtumaketjuineen. Sattumaa ei ole.

Tervetuloa museoon!

Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi.

Tässä uusi museokyltti on valmiina. Aika monta päivää siihen meni, kun sitä maalasin. Talon piirustus oli haaste minulle, koska en ole piirtäjäihmisiä. Pakkopullaa se oli.

"Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven", sanoo Aapo Aleksis Kiven Seitsämissä Veljeksissä.

Voimakas tahto on meidän suomalaisten sisua. Niin voi voittaa monet esteet tiellä.

http://www.aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi/fi/index.php?option=com_content&task=view&id=51&Itemid=62

http://fi.wikipedia.org/wiki/Seitsem%C3%A4n_veljest%C3%A4

Sanotaan, että kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Joten ajattelin tehdä sen kyltin kuvallisena. Sen piti olla jotakin erilaista, mitä ranskalaiset eivät aina näe.

Alimmaisessa kuvassa näkyy uusi museokyltti paikallaan. Se oli helppo kiinnittää kyltin reunoihin tekemistäni reiistä rautalangalla puutarha-aitaan. Toiset kyltit ovat vielä suurempia oikealla.

Ihanaa, kun saa valmista. Keskeneräiset työt rasittavat eniten.

Museokylttiä maalaamassa

Tässä on tulossa uusi museokyltti, josta puhuin blogissani.

Yleensä maalaan pohjan ensin luonnonvalkoisella ja sitten tekstin ruskealla. Mutta nyt kun siihen piti tehdä myös kuva, hahmottelin sitä ensin lyijykynällä, koska oli monimutkaisempaa.

Tähän kylttiin tulee nyt suomalaista tai skandinavista talonpoikaiskulttuuria keskelle Välimeren kivitaloja. Ranskalaisilla on siinä ihmettelemistä, kun on erilainen puutalo. Sellaisia he eivät ole varmaan koskaan nähneet luonnossa, jos eivät ole matkustelleet.

Ohikulkevat lapset kerkisivät jo taloani ihastelemaan.

Kolmeen savupiippuun teen tuulen mukana liehuvat sauhut vasta taustamaalin päälle.

Entisajan nukketalot olivat oikeiden kopioita. Joten tässä on nyt yksi pohjoismainen nukketalomalli.

Tänään on päivällä 8°C ja aurinkoista, joten voin maalata talon edessä kadun puolella. Sisällä maalatessa tulee kauhea maalin käry. Vaikka kesäisin, kun voi tuulettaa, maalaan usein myös eteisessä. Kadulla touhutessa kyläläiset näkevät, mitä tekee. Siinä kulkee ihmisiä päivän mittaan. Joskus haluaa tehdä rauhassa omissa oloissaan. Talvella ei voi.

Olen jo pitkän aikaa ajatellut tämän tekemistä, mutta alkuun on aina vaikea ruveta. Toisaalta pohjapiirroksen tein jo monta viikkoa sitten tietokoneelle. Mutta sen toteutus vanerille oli vähemmän kiinnostavaa. Siirsin aina myöhemmäksi.

Tuosta ensi viikon hiihtolomasta sain siihen takarajan. Lisäksi katselin säätietoja ensi viikolle. Luvattiin talvisempaa, joten ulkona maalaus olisi kylmempää. Tuumasta toimeen. Täytyy tulla valmista, koska se on hyvä mainos, jos on jo ensi viikon lopulla paikallaan Bernardien puutarhan vieressä hyvässä mainospaikassa kylän keskellä risteyksessä.

Nyt sitä on jo kivampi tehdä, kun on pahin osa maalattu. Vaikka hienosäätöä se on pienillä siveltimillä, kun kyltin taustaa ja talon vaaleiksi jätettyjä kohtia maalaa luonnonvalkoiseksi. Ostin kerran Lidl kaupasta sivellin kokoelman, se on siihen mitä parhain.

Museon väki kasvaa

Tammikuu on ollut hiljainen. Ei ristin sielua museossa. Tylsää.

Tässä kolme nukkea, jotka ostin 20 eurolla piristämään pitkältä tuntuvaa talvea. Natalie ystäväni on antanut minulle nämä punaiset puukengät joskus. Siinä hyvä koristeellinen paikka nukeille.

Nämä posliininuket ovat ihan alkuperäisessä tilassaan, kuin suoraan lapsuudesta tulleet sadan vuoden takaa.

Tänään olin Alèsissa turistitoimistojen järjestämässä kuva-atelier'ssa. Siellä meitä opastettiin käyttämään kuvia markkinoinnissa. Kirjoitan siitä enemmän ajatuksia lopussa.

Vaikka tämä alkuvuosi on ollut autiota kylillämme, hiihtolomat alkavat ensi viikon lopulla ja kestävät kuukauden päivät. Ranska on jaettu eri koululoma-alueisiin, kaikilla ei ole lomaa samanaikaisesti. Joten sitten voi odottaa museoon kävijöitä.

Uusi museokyltti on nyt työn alla parhaillaan. Ehkä huomenna voin alkaa sitä maalaamaan, jotta saisi valmiiksi noita lomia varten. Siinä on nyt myös nukketalon kuva. Alèsissa opittiin juuri, että kuvan aivot huomaa ensimmäiseksi ennen tekstiä.
____________________________________________________________________________
Mitä minä tänään "koulussa" opin:

Minkälainen on hyvä kuva?
-sellainen, joka herättää tunnereaktion.
-sellainen, joka kertoo tarinan.
-sellainen, joka saa meidät kokeilemaan.
-sellainen, joka saa meidät tekemään päätöksemme tai mikä pystyy vaikuttamaan meihin.

Kuvan tärkeys markkinoinnissa:
-aivot käsittävät kuvan keskimäärin 60 000 kertaa nopeammin kuin tekstin.
-90% aivoihin menevästä tiedosta tulee näkemisestä.
-kuvat ovat 40% enemmän jaettuja kuin tekstit (varsinkin Facebookissa).
-ihmiset muistavat 80% siitä, mitä he näkevät, 20% siitä, mitä he lukevat, ja 10% siitä, mitä he kuulevat.

Kim Garst, Social Media Success Summit, octobre 2014

http://fredericgonzalo.com/2014/10/30/le-role-de-la-photo-en-marketing-numerique/ 
____________________________________________________________________________

Tästä tulee mieleen jotenkin entisajan koulu. Koulumuseoissa näkee, miten seinät olivat kattoa myöten täynnä koulutauluja. Se oli havainto-opetusta. Kun niitä kaikkia kaiket koulupäivät seinällä katseltiin, lopulta opittavat asiat painuivat mieleen. Niin vanhaan aikaan jo "markkinoitiin" tietoa.

Siinä hyvä vanha oppimiskikka.