maanantai 8. helmikuuta 2016

Tottelevaisuuskoulussa

http://www.kiasma.fi/nayttelyt-ja-ohjelmisto/jani-leinonen/
Jos Helsingin Kiasmassa on Tottelemattomuuskoulu, niin meillä täällä Nukkenallemuseossa on Tottelevaisuuskoulu kuten kuvasta näkyy.

Ensi vuonna juhlitaan Suomi 100 vuotta.

Tässä Musiikkia oppimaan (J.Pukkila,M.Rautio,OY FAZER,HKI1965) koulukirjasta kolme laulua:




lauantai 6. helmikuuta 2016

Hienona kaupunkiin

Minulla on kokoelmassani myös perhemuistoja Suomesta, kuten tämä käsilaukku.

Aina kun katson tätä laukkua, tulee mieleen Manti tätini. Oikeastaan Mandi, mutta murresanana d muuttuu t:ksi. Kotona käytettiin vain tätä murteellista nimeä, joten se on tutumpi.

Manti oli 14 vuotta äitiä vanhempi. Ennen oli suuria perheitä ja ikäeroa paljon, jopa 20 vuotta.

Tämä äidin isosisko oli karjakko, joka oli yleinen ammatti entisessä maatalousvaltaisessa yhteiskunnassamme.

Maaseudun ja kaupungin välillä oli suuri ero 60-luvulle asti. Jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin oli hyvin jyrkkää. Vaikka toisaalta suurin osa väestöstä asui maaseudulla, Ranskassa kuulema 80%.

Maatalon elämä oli vaatimatonta omavaraistaloutta. Kyläkaupasta ei ostettu muuta kuin välttämätön, koska kotona tuotettiin monet elintarvikkeet. Ylellisyydestä ei paljoa tiedetty sodan jälkeen. Se oli sitä "panna sukan varteen"-aikaa, jolloin pennikin oli rahaa ja miljoonan alku, kuten vanha kansa sanoi.

Tätä taustaa vasten ymmärtää Mantin käsilaukun. Se on ostettu varmaankin joskus 40-50-luvulla, sen ajan viimeistä muotia, luxusta.

Joka kerta, kun Manti lähti kaupunkiin, hänellä oli aina sama look. Tummanvihreä vausti eli baskeri päässä, yllä samanvärinen pitkä takki ja jalassa "paremmat kengät". Ja iloiset ja tyytyväiset kasvot, kun sai olla hienona kerrankin.

Manti eli 92 vuotiaaksi 1990-luvulle asti. Ihan sama look oli loppuun asti kaupungille tai vieraisille mentäessä. Joskus nuorempana ostettu viimeistä huutoa oleva sama jo vanha käsilaukku oli aina arvokkaasti kädessä.

Nyt tuo käsilaukku on Nukkenallemuseossa kuten kuvasta näkee. Joskus kerron sopivassa tilanteessa sen tarinan.

Käsilaukku muodista puheenollen, tuo voisi olla 40-luvulta, kun katselee niiden kuvia netistä:

http://www.damngoodvintage.com/02-08-VINTAGE-40s-Purse-Soft-Black-Handbag-Dover.html

http://www.stylehive.com/bookmark/etsy-mysweetiepiepie-vintage-1940s-corde-purse-navy-blue-small-evening-hindged-handbag-gold-tone-metal-frame-clasp-390258

http://www.revival-retro.com/collections/1940s-clothing

http://secondhandroseworcester.co.uk/

http://vintagedancer.com/1920s/1920s-handbags/

torstai 4. helmikuuta 2016

Nukkenallemuseon kaappikätkö


Nukkenallemuseon uunituoreet uutiset:

Äsken meidän kunnan lastenohjaaja kävi varaamassa museokäynnin 23.tätä kuuta nyt hiihtolomalla. Noin 30 lasta on tulossa museoon. Hän sanoi, etteivät he ole aikoihin täällä käyneet. Totta. Enkä ole käskenyt, koska kerran käskin, eivätkä he tulleetkaan. Vähän ylpeättäkin saa olla, ajattelin. Jos ei tule, ei kannata kerjätä ketään tulemaan, koska muut tulevat muutenkin itsestään, kiinnostuksesta. Sen olen huomannut vuosien varrella.

Mutta nyt on muutosta tapahtumassa meidän kylällä näköjään. Se kunnantalon yhteydenotto ja pyyntö museomainoksesta kunnan lehtitiedotteeseen viime vuoden lopulla oli jo hyvä enne. Tätä se tiesi. Meistä puhutaan nyt omassakin kunnassa ja kunnatalolla. Me ollaan saatu mylly pyörimään, kun yli 600 ihmistä kävi täällä museossa viime vuonna. Liikettä on ollut meidän pikkukadulla. Kyläläiset ovat huomanneet sen ja ihmetelleet, mitä ihmettä täällä on, kun senkin verran tämä vetää porukkaa katsomaan. Uteliaisuus on herännyt.

Kunnatalo on saanut vähemmän makean ja vähän karvaan pähkinän purtavaksi. Me ei olla oman kylän poikia, joten siinä hyvä syy heille. C'est la vie.

Toinen uutinen. Puhelin soi. Lehtinainen soitti. Hän tulee ensi viikolla tekemään artikkelin museosta. Sitä olen odottanutkin, että päästäisiin taas johonkin lehteen. Koska se on hyvä mainos ja tuo aina museokävijöitä.

Viikonlopulla alkavat hiihtolomat, jotka kestävät kuukauden päivät. Ranska on jaettu eri loma-alueihin, kaikilla ei ole samaan aikaan loma.

Pandora-muotinukke

https://historicalcostume.wordpress.com/2013/07/03/pandora-or-what-happened-before-vogue/#jp-carousel-330

https://historicalcostume.wordpress.com/2013/07/03/pandora-or-what-happened-before-vogue/

http://www.sculfort.fr/poupees//vademecumpoupees_files/ta...

http://www.blog.dentelle-et-habit.com/?p=577

http://www.lamesure.org/2015/04/mannequins-d-artiste-et-d...

http://www.academia.edu/1751676/Pandora_in_the_Box_Travelling_the_World_in_the_Name_of_Fashion

http://collections.vam.ac.uk/item/O100708/fashion-doll-with-unknown/

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

17 vuotta sitten sain uuden idean

On postia, joka ei koskaan saavu perille. Tässä yksi.

Kirjoitin kortin siskolle 5.11.1999. Siinä ideoin tätä museota:






































En laittanut korttia postiin, vaan talteen laatikkooni, josta sen eilen löysin.

Tänään sisko sai nähdä kortinsa ensimmäistä kertaa vasta 17 vuoden jälkeen tässä museopaivakirjassa ja oli tyytyväinen viestiinsä.

Meillä on usein visioita, mutta ne eivät aina toteudu. Tämä toteutui. Mutta jos ei ole mitään horisontissa, ei voi mitään odottaakaan.

Unelmasta kaikki alkaa.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Twitteristä puheenollen

Maaliskuun lopulla on taas uusi Museum Week, johon osallistutaan kuten viime vuonna. Mielenkiintoinen kansainvälinen museoviikko! Me ollaan sen ansiosta luotu uusi nettiverkosto joka ilmansuuntaan maailman ääriin. Joten Nukkenallemuseosta tiedetään maapallon joka puolella, että tällainen on olemassa. Siinä uusi jättitukijoukkomme.- Mutta sitävastoin lähinurkissa tämä voi vielä olla tuntematon 15 vuodenkin olemassaolon jälkeen. Me näemme yleensä sitä, mitä me haluamme. Näkö on valikoiva.

https://twitter.com/MuseumWeek

Viime vuoden maaliskuusta lähtien ollaan sitten oltu Twitterissä päivittäin, koska kerran tämän on hyvä markkinointipaikka museolle. Tässä Twitter-tilimme:

https://twitter.com/1000histoires

Ystäväni varoitti minua, että ei mitään negatiivista kannanottoa, muista se! Lehdissä on ollut Ranskassa artikkeleja poliitikkojen kohulausahduksista somessa, kuten Suomessakin. Pari nurjaa sanaa saa aikaan myrskyn vesilasissa. Ja uutinen leviää netissä kulovalkean tavoin.

Suorapuheisena ihmisenä olen ottanut neuvosta vaarin. Vaikka toisaalta aihepiirimme on laaja, koska ollaan kiinnostuneita monesta asiasta. Niin voidaan myös tavoittaa laaja yleisö. Täällä museossa ei puhuta museokävijöiden kanssa vain nukeista ja nalleista, tylsäksi se tulisi. Vaan me puhutaan kaikesta taivaan ja maan välillä. Se on elämää. C'est la vie. Tämä on kuin treffipaikka pienen kylän keskellä, jossa seurustellaan niin kuin ennen vanhaan.

Minulla on hyvä esimerkki internetin salaman nopeasta viestityksestä. Eilen laitoin flickr.com sivuille lataamani kuvasarjan Poissyn Lelumuseosta Twitteriin. Muutaman sekunnin päästä Poissyn kaupunki reagoi ja tykkäsi twiittauksestani. Poissy-sana riitti näkemään twiittini. En seuraa heidän Twitter-tiliään kuten seuraan monia muita, joten se tuli täysyllätyksenä. Näkee, että yksikin sanaa vetää puoleensa kaikki, jotka sitä käyttävät. Hyvässä ja pahassa. Silloin jokaikinen sana on tärkeä netissä. Muistaisi vaan käyttää positiivisia eikä negatiivisia.

Muuten vielä yksi asia somesta. Siellä päästään kurkkaamaan kulisseihin kaikkialle, minne ei koskaan muuten olisi mahdollista nähdä. Joten internetti avaa ovet ennen suljettuihin ja salaisiin paikkoihin. Lisäksi usein unohdetaan tittelit. Ajatustenvaihtoa on yli kansallisuus-, yhteiskunta- tai muiden rajojen. On vain jotakin, joka yhdistää. Erilaiset arvomaailmat meitä kokoavat yhteen tai erottavat.

"Birds of a feather flock together," sanovat englantilaiset.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Kunnantalon uutislehdessä

Tässä meidän mainos kunnantalon uusimmassa uutislehdessä.

Kunta lähetti sähköpostia ja pyysi jotakin museosta lehteen. Annoin Jumeau nuken kuvan ja tämän tekstin, mutta he ottivat nuo kuvat myoldbear-sivuilta, teksti kelpasi.


Vapaa suomennukseni:
Nukkenallemuseo
Tässä museovisiitti - vinkki uuden vuoden alkajaisiksi.
Kylässämme l'Estrangladou-kadulla numero 4:ssä on Nukkenallemuseo, joka on ollut täällä 15 vuotta. Tämä Ali Baban Luola on täynnä aarteita. Sen kätköistä niitä löytyy yli 2500 1100-luvulla rakennetussa talossa. Tapaamisiin!

Tämä tulee nyt sopivasti, koska jo 7.helmikuuta alkaa täällä hiihtolomat. Jos paikallisia tulisi museoon.

Muuten ensimmäinen kerta, kun kunnantalo ottaa yhteyttä nukkenallemuseon merkeissä. Niin suurta kunniaa ei ole ennen meille suotu. Me ollaan oltu heille näkymättömissä nämä 15 vuotta.

torstai 21. tammikuuta 2016

Toinen päivä Pariisissa

Aamulla lähdin liikkeelle pikkuhiljaa. Olin tehnyt valmiiksi itselleni reitit netistä. Châtelet les Halles metroasemalta lähti A RER paikallisjuna Poissy'iin. Menin kuitenkin toisesta paikasta, Châtelet metroasemalta, maanalaiseen metroasemaan. Sieltä piti käydä varmaan kilometrin pitkän labyrintin kautta seuraten viitoitusta A RER ennenkuin tuli Châtelet les Halles. Siellä oli vasta oikea reitti edessä, eli vasemmalla suunnalla Poissy ja oikealla Marne-la-Vallée Chessy (Paris Disneyland). Nyt seurasin A RER Poissy terminaalia.



Lopulta seisoin oikeassa paikassa odottamassa junaa. Se tulikin äkkiä, koska Pariisin lähiötä ja junia kulkee yhtenään. Puolentunnin matkan jälkeen olin Poissy'ssa, klo 10:30.

Juna-asemalta menin ulos, suunta oli Sortie Centre ville, Place George Pompidou, eli keskustaan päin. Ympärilleni katsellessani kysyin tietä ensimmäiseltä tapaamaltani ihmiseltä, joka ei tiennyt neuvoa. Sitten näin turisti-infon. Neuvottiin menemään oikealle liikennevaloihin asti, joista läpi, ja edessä näkyvän kirkon takaa piti löytyä Lelumuseo.




Lähellä se olikin. Olin sen katsonut valmiiksi kartasta, mutta silti kysymällä paikan päällä on helpompaa suuntia. Lelumuseo on ihastuttavassa vanhassa rakennuksessa monessa kerroksessa. Olin iloisesti yllättynyt, koska monipuolinen kokoelma oli hyvin antoisa. Näin harvinaisuuksia, joita en ole ennen nähnyt. 1.maailmansota on esillä hienosti. Tyttöjen ja poikien leluja oli tasapuolisesti. Ranskalaisia nukketaloja, joita ranskalaiset kysyvät ja kaipaavat täällä nukkenallemuseossa, oli useita. Minulla ei niitä pahemmin ole, kun olen sattunut muita paremmin löytämään.

60-luvulla maitoauto kävi hakemassa maitokannut maatiloilta kuten meiltä. Muistan sen. Tuolla Lelumuseossa oli hevosten vetämät maitorattaat, joihin oli monia maitokannuja järjestetty vieri viereen. En ole sellaisia koskaan nähnyt. Lisäksi lammaspaimentyttö lampaineen oli viehättävä. Mitä erilaisemmat lelut muistuttivat elämästä kaupungissa ja maalla ennen vanhaan.

Nooan arkkeja siellä näin pari. Toinen oli saksalainen  ja toinen oli kuuluisan ranskalaisen André Hellén tekemä.
http://www.ricochet-jeunes.org/oeil-du-libraire/article/48-andre-helle-illustre-et-inconnu

Arvokkaita posliininukkeja oli myös, ranskalaiset kalleimmat merkit edustettuina. Yhdessä Huret-nukessa oli teksti vieressä, miten se on hankittu. Siis "miljoonanukke". Mutta nyt on valtio tai Poissy'n kaupunki maksumiehenä, niin sen ymmärtää. Pariisin Nukkemuseo taas on yksityinen.

http://www.rubylane.com/item/721537-RLD1228/Huret-poupee-17x22 
Noilla Rubylane sivuilla on kuva Huret nukesta ja hintahaitaria.

Nukketeatterista tykkäsin myös siellä, koska oli hauskasti kuvattu.

Pojat ovat varmaan tyytyväisä tuolla museossa, koska on heitä paljon ajateltu. Komia junaraidekin junineen ja asemineen on isossa tilassa.

Tilaisuuden tullen jätin sinne nukkenallemuseomainoksia ja kuvia sai ottaa, eikä kielletty salamakuvia kuten Pariisin museossa. Kerroin madamelle myös tästä museosta, joten mainosta tuli.

Sitten takaisin Pariisiin, puolen tunnin junamatka. Pariisissa jäin pois Châtelet les Halles metrojuna-asemalla. Siitä kävelin rue de Rivoli'a pitkin suoraan Louvre museoon päin, jossa on Musée des Arts Décoratifs eli Taideteollisuusmuseo. Olin ostanut pääsylipun netissä. Mutta ei ollut silti jonoa. Oli mielenkiintoista nähdä eri aikausien sisustusta, vaikka toisaalta se oli enemmänkin kuninkaallista kuin tavallisen kansan elämänympyröitä. Mutta siinä näki, miten kaikki on ollut käsityötä ja täydellisyyteen hiottu, taiteellista tuhansine yksityiskohtineen. Siellä kaikki on kultaa mikä kiiltää. Totta, vaikka uskomatonta. Kultalehtimaalausta joka paikassa.
https://en.wikipedia.org/wiki/Ormolu

Kun Victor Hugo kirjoitti "Kurjat" 1800-luvulla, heidän kotinsa oli vallan muuta, jos yleensä sellaista oli. Yhteiskuntaluokkien välissä valtava kuilu.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kurjat

Kello oli jo lähes 3-4:n paikkeilla kun tulin ulos museosta. Nyt paluumatka edessä. Junani lähtöaika oli 6:n maissa Gare de Lyon'ista, josta lähtee junat Etelä-Ranskaan. Se on suuri asema, joten varaan aina aikaa junaraiteen etsimiseen. Palatessani voin poiketa joihinkin kauppoihin. Antikvariaatteja eli vanhojen kirjojen kauppoja siinä näin kaksi, kävin katsomassa sisällä, mutta ei ollut mitään. Isot tavaratalot eivät houkutelleet minua.

Sitten pysähdyin pikkukadun varrella, koska joku mies makasi keskellä katua ja takki peitti sen kasvot. Ties vaikka kohtauksen saanut ihminen, olisin tuntenut syyllisyyttä, jos olisin mennyt ohi välinpitämättömänä. Pyysin yhden miehen autosta katsomaan ja soitettiin ambulanssi. Siihen tuli myös ranskatar maalarin haalarit päällä suoraan maalaushommista ja muitakin ihmettelemään. Ambulanssista käskettiin puhutella maassa makavaa miestä, oliko hän kunnossa. Takin alta paljastui vanha musta mies juovuksissa viskipulloaarre vieressään. Paikalle tullut vanhempi monsieur lupasi hakea kahvin tuolle asunnottomalle. Siitä tyytyväisenä kylmissään oleva juoppo pyysi vielä toisenkin kahvin. Joten palveltiin häntä nyt hiukan. Huomasin, että vasemmalla joku kävi ottamassa meistä kaikista siinä poloisen ympärillä olevista kuvan. Ei tiedä mihin se kuva tuli, kai nettiin. Ambulanssi viipyi. Minun piti kiiruhtaa junalle.

Minä olin itse myös ottanut matkan alussa kuvan kutovasta pariisittaresta nettikertomusta varten. Mutta kysyin luvan. Niin niitä kuvia nykyään napsitaan tilanteissa kuin tilanteissa.

Hyvissä ajoin olin rautatiesemalla Gare du Lyon'issa kuten pitikin. Netistä ostettu junalippu valmiina oli helppo lähteä. Perpignan oli pääteasema, joka näkyi ilmoitustauluilla. 3 tuntia ja sitten perillä Nîmesissä. Rakas Peugeot 205 autoni oli siellä missä pitikin minua odottamassa ja sitten kotiin päin noin kolmen vartin ajo. Sää oli jo suotuisampi kuin lähtiessä.

Matka meni hyvin loppujen lopuksi ja näin paljon uutta. Oli virkistävää. Täytyy käydä aina joskus tuulettumassa pienestä kylästä pois suuressa maailmassa.

Tammikuu alkaa nyt kiitää kuin pikajuna kesää kohti. Vaikka on talvessakin oma viehätyksensä kuten kaikissa vuodenajoissa.