Sadepäivinä

Mikä sopii Suomi taloon? Mollamaija. Joten tein nuken pitkästä aikaa. Minikoossa en ole ennen montaa tehnyt, vaan isompia. Hauska tehdä käsityötä pitkästä aikaa, varsinkin, kun on ollut viileä sateinen kesä on sisätiloissa enemmän. 

Viime ajat minua on työllistänyt yhden uuden kuvakirjan teko netissä, koska Ranskassa naapurini käski tehdä vielä yhden, nyt ranskaksi, kun kaikki muut ovat suomeksi. Siitä tulee kuin jäähyväiset. Vaikka aiheeksi valitsin Kokoelmani 100 vuotta täyttäneitä. Ihmeesti minua on innostanut niiden teko. Nyt voin kertoa ranskalaisille kuvin parinkymmenen vuoden museoseikkailustani heidän maillaan, kun museota ei siellä enää ole. Tyhjää paikkaa täytyy jotenkin täyttää. C'est la vie! Sellaista elämä on.

Kouluajoista on jäänyt mieleen paljon opettajien lausahduksia. Psykologian ja uskonnonopettaja Kalle sanoi ennen tunnin alkua luokallemme, mitä teillä on sydämmellänne?

Tässä kuvia nuken tekovaiheista alusta loppuun. Nyt tulee täydennettyä suomalainen nukketalo supisuomalaisella asukkaalla.

Pommerin sodasta perunoita ja taloja

http://www.elvijapaulilappalaisensukuseura.fi/historiaa/html/varsinaissuomalaiset_sotatoimi.html 

https://www.sssry.fi/artikkeli.htm?sn=110 

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/d79ac119-ac27-5435-8b94-454735c03e11 

https://www.geni.com/projects/The-Pomeranian-War-1757-1762/37567 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Seitsenvuotinen_sota 

https://yle.fi/aihe/a/20-73861  Perunan historiaa. Mielenkiintoista!

Hollantilaisen taidemaalarin Evert Pietersin maalaus Lapsi kuorimassa perunaa

Kuva: Evert Pieters / Wikipedia

 

https://peda.net/hankkeet/geenivaraoppi/yl%C3%A4koulu/biologia_ylakoulu/ljll/peruna-luonnos/phl 

https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2023/05/pommerin-sodan-aikana-loimaalla.html

https://vertimus.fi/2023/06/vojakkalasta-pommerin-sotaan/ 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pommeri

https://www.ilpoko.net/31 

https://www.finna.fi/Record/narc.VAKKA-241634.KA

https://suomensukututkimusseura.blogspot.com/2014/05/rullia-ja-rakuunoita_15.html 

https://otonjaiidansukua.blogspot.com/2019/09/rakuuna-antti-grafbergin-sotilasura-osa.html

Siinä nettilinkkejä Pommerin sodasta 1700-luvun puolessa välissä. Se sota tuli esiin sukututkimuksen mukana, kun nähtiin ypäjäläislehdessä artikkeli (2/2025).

Tähän liittyy myös yksi nukketaloistani 1880-luvulta, saksalainen, jonka ostin netistä Amerikasta, kun Nukkenallemuseo juhli 10 toimintavuottaan. Sen sivussa on posliininen pieni laatta, jossa lukee Lehmann.

Myyjä kertoi, kun kyselin sen taustaa, että sota-aikana tämä nukketalo oli pelastunut säilössä kellaritiloissa, kun asuinrakennus oli pommitettu raunioiksi. Kuka ties totuutta.

Nukketalo on ollut arvoitus, vaikka kerran yksi saksalainen sanoi, että sellaisen tyylisiä näkee Pohjois-Saksassa. Olen googlannut saksalaisia vanhoja talokuvia ja ihmetellyt, miten niin erilaista talomallia on siellä olemassa. Nyt, kun olen tehnyt kuvakirjoja kokoelmastani päätin ottaa yhteyttä Saksaan Nürnbergin Lelumuseoon. Sieltä sain saman vastauksen, että Pohjois-Saksassa: Friesland/Schleswig-Holstein, niitä on. Nukketalo voi olla Lehmann nimisen perheen kotitalo miniatyyrina. Anglo-saksisissa maissa on ollut traditiona tehdä lapsille kotitalo pienoiskoossa. Tuo malli ei muistuta mitään teollista nukketalo mallia, joten se on tilaustyötä.

Mutta seuraava kysymys. Miksi tuo saksalainen talo muistuttaa pohjoismaista talonpoikaistyyliä? Tähän kysymykseen sain selitystä sukututkimuksesta. Vähän salapoliisityötä.

Isällä oli tapana sanoa, että meidän entinen sukunimi oli Wilde suomalaisen Suonpää nimen sijaan. Sukututkimusta kulki suullisena perimätietona ennen isältä pojalle. Siitä sukunimestä tulee mieleen Saksa. Mutta miksi sillä olisi saksalainen alkuperä?

Tämän blogijutun alkuun keräsin netistä linkkejä Pommerin sodasta. Sukututkija FT Kari Aaljoki kertoi ypäjäläisessä (2/2025), että Joose Wilde tuli Pommerin sodasta Suomeen. Itämeren pohjoinen kaistale Saksan ja Puolan pohjoisosasta kuului Ruotsi-Suomelle, se oli Pommerin aluetta ja se pysyi ennallaan Pommerin sodan jälkeen. Ruotsi-Suomi eri maiden alueineen oli vähän kuin Schengen alue EU:ssa nykyään, jos niin voi sanoa, vapaa liikkuvuus näiden maiden kesken, niin ihmisillä kuin kulttuurillakin. Joten rakennustyylillä ei aina myöskään ollut silloin rajoja, voitiin poiketa muista hallitsevista tyyleistä ja tuoda uutta emämaasta. Niin voitiin rakentaa vaikka ruotsalais-suomalainen talonpoikaistalo Saksaan, kuten tämä nukketalo, vaikka se on ollut rakennettu tiilestä eikä puusta.

Perunaherkku tuli sotilaiden mukana Ruotsi-Suomeen ja meidän pohjoismaiden arkkitehtuuria meni sen ihastelijoiden mukana Pommerin alueelle Saksaan, siltä vaikuttaa. Vielä tänä päivänä satojen vuosien jälkeen kulttuurivaihto näkyy ja sukututkimuksessa tuodaan esille esi-isiämme, joita muistetaan.

Tämä oli kalustettu, mutta täydensin sitä ajan mukaan. 

 

 

 

Tienviittojako?

Tässä tuulimylly, jonka ostin Pariisin kirpparilta 1985. Siinä on teksti "Les Gorges du Tarn", joka tarkoittaa Tarnin kuiluja vuoristossa.

https://www.visit-occitanie.com/en/discovering/major-sites/gorges-du-tarn/ 

https://about-france.com/tourism/tarn-gorge.htm 

Myyjä kertoi, että Etelä-Ranskan vuoristossa eletään turismilla ja noita tuulimyllyjä yms. tehdään turisteille. 

Ajattelin, että olisi hienoa päästä joskus sinne vuoristoon! Etelä-Suomessa on tottunut tasankoihin, luonto olisi siellä hyvin erilaista. 

!992, kun olin Pariisin lähistöllä vuoden raamattukurssilla eurooppalaisessa Raamattuinstituutissa Lamorlayessa pääsiäisloman aikoihin yksi ranskalainen ystävä ehdotti Etelä-Ranskaan menoa Mission Timothéehen, joka on protestanttinen lomapaikka. Siinä minulle tuli yllättäen tilaisuus mennä Sevenneille. 10 päivää siellä vietin. Kysyin Mission Timothéesta, jos voin sinne mennä syksyllä vapaaehtoistyöhön. Olin saanut jo idean kiivettyäni vuorille kauniita maisemia katsellessani, että tänne minä haluan muuttaa. Myyn Helsingin yksiöni ja ostan täältä talon. Seuraavien 90-luvun vuosien suunnitelma oli nyt valmis. 

Myös tuon tuulimyllyn Tarnin tai jonkun muun kuilu tai rotkot Sevennien vuoristossa tuli nähtyä. Kerran timotheelaisten kanssa tehtiin autoretki sinne. Sillä kertaa kuskina oli vanha rouva vanhan autonsa kanssa. En ole koskaan ennen elämässäni nähnyt sellaisia henkeäsalpaavia vuoristomaisemia. Ensin laskeuduttiin kapeita vuoristoteitä alas valtavaan syvään ja suureen kuiluun jyrkkiä kapeita teitä pitkin. Kun sinne alhaalle päästiin, noustiin takaisin pitkän matkaa ylöspäin laaksosta kuin "jättikaivon" pohjasta, jossa on kylä. Sydän kurkussa seurasin mutkia, tien reunoja koko matkan selvittiinkö hengissä vai pudotaanko  siinä seuraavassa mutkassa kuiluun. Samanaikaisesti kuskimme kertoi traagista elämänkohtaloansa, yhtä traaginen myrskyisä taustamusiikki vaan puuttui kuin elokuvissa. Kun kotiin pääsi sen jälkeen, voi sanoa ei koskaan enää sinne! 

Mutta Sevennit vuoret Anduzessa eivät ole niin vaarallisia, siellä säilyy turvallisuudentunne.

Myöhemmin yksi paikallinen vanhus kertoi, miten usein noissa syvissä kuiluissa näkyy pudonneita autoja. Ranskalaiset ovat tottuneet ajamaan aika kovaa kaikilla teillä, se vaikutelma.

Asiasta toiseen. Seuraavaksi kuvan sinisen provencelaiskylä akvarellin tarina vuodelta 1997. Järjestin itseni yritysharjoitteluun Montpellier'hen hotelliravintolaan. Olin aloittanut sen kurssin Suomessa, koska minulla oli yritysidea. Samalla tilaisuus käydä katsomassa taloja ostaa Ranskassa. Kun tämä oli kestänyt jo vuosia ja näytti uskomattomalta, vaikealta toteuttaa käytännössä, kerran löysin tämän kylätaulun Monpellier'sta taidenäyttelystä. Se pysähdytti minut ja antoi toiveita taloni löytämisestä. Ajattelin siinä se minun taloni kylän keskellä. Vaikka tuo esittää provencelaiskylää, Sevenneillä on samantapaisia. Niin kuin lupaus olisi tullut oman kodin löydöstä. 

Mutta minulla oli yksi ongelma. Olin koonnut vuosien aikana jo paljon tavaraa sitä varten tuttavan autotalliin kuin hamsteri pesääni rakensin. En meinannut kehdata taas kysyä, jos voin tuoda sinne vielä tämän ison taulun. Keksin ratkaisun. Pyydän avaimen valmiiksi ja pimeän tullen voin kiikuttaa sen sinne kenenkään huomaamatta. Onneksi oli hyvä ilma, sateella en olisi voinut niin toimia. Päiväsaikaan hain taululle piilopaikan lähettyvillä tien pikkusillan alta, jonne sen kätkin. Kun tuli pimeä, hain taulun piilosta ja vein sen autotalliin piiloon tavaroiden alle. 

Seuraavana vuonna 1998 joulukuussa vihdoinkin tuli talokaupat tehtyä Anduzen lähellä. Ja taulu pääsi seinälleni omaan huusholliin. 

 

 

Tämä kukkataulu on uusi ilmestys ja se ei liity minuun, vaan kaksoissiskon "house hunting" kuten englannin kielessä osuvasti sanotaan. Toisaalta Nukkenallemuseoon se liittyy. Viimeisten pandemia vuosien aikana on nähty jo monta taloa, useimmiten olen seurannut siskoja Skypella Ranskasta, kun he ovat olleet taloja katsomassa. 

Yksi kerta nämä Raijan "Kukat" taulu saatiin yllätyksenä yhdestä talosta, jota oltiin katsomassa. Isäntä kertoi olleensa luokkakokouksessa läheisessä vanhassa kyläkoulussa ja voittaneensa sen arpajaisissa. Nyt hän halusi lahjoittaa tämän. Taulussa on yksi salaisuus...

Made in Finland

Nyt minulla on viimeinkin suomalainen nukketalo, jossa kaikki on Suomessa tehty. Tämä tuli mukaan kokoelmaani Someron kesätapahtuma reisulta helatorstaina, jossa olimme siskojen kanssa ajelemassa.

Nukketalon huonekaluja yms. valmistaa Kangasalassa GEPETTO-yritys, https://www.gepetto.fi/ 

Tuossa nukketalossa ei ollut ikkunoita, tein siihen valeverhot pellavasta. Ja seinälle tein vanhan ajan tapaan sananlaskun kirjomalla: "Oma koti kullan kallis." Lisäksi lattia oli valkoinen, muutin sen ruskeaksi tapetilla ja reunat. Suomen TV:n sisustusohjelmat eivät kiinnosta, ne ovat pilanneet monta 100-vuotta vanhaa taloa, kun kaikki on muutettu valkoiseksi. Riittää, kun seuraa etuovi.com:ssa netissä taloja. 

Kun 2004 ostin ensimmäisen nukketalon eli koulun Anduzen kirpputorilta, niin alkoi nukketalojen keräily, joita on jo monet kymmenet. Siitä on tullut lempiaiheeni, koska voi pienoiskoossa sisustaa eri vuosikymmeniä 1800-luvulta alkaen. Toiset nukketalot ovat olleet valmiiksi sisustettuja, toiset olen täyttänyt vähitellen.

Ennen en ollut näistä nukketaloista kovin kiinnostunut, koska näin vain uusia joka paikassa kuten Paris Création tapahtumassa Pariisissa, jossa olin itsetehtyjä nallejani myymässä. Vanha kiinnostaa aina eniten. Tämä suomalainen on nyt uutta tekoa, mutta vanhaan ja klassiseen tyyliin, jota maassamme näkee. Ja täytyy olla myös kotimaista kokoelmassa, on se sitten uutta tai vanhaa.

Tuossa nukketalossa vihertävä puusohva perällä ikkunan edessä on ainakin maaseudulla monessa maatalossa klassikkona kuten meillä kotona. Kotoisa tunnelma tulee siitä, en ole sellaista Ranskassa nähnyt, enkä keskieurooppalaisten maiden nukketaloissa, paitsi tietenkin ruotsalaisissa. 

Kaakeliuuni on myös klassikko, Ruotsista Suomeen tullut malli, jota Tiileri myy edelleen. 

https://tiileri.fi/tuote/gabriel-kungsholm/ 

https://tiileri.fi/takat-tulisijat/kaakeliuunit/ 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruotsin_vallan_aika_Suomessa n.1250-1809 Ruotsin vallan aika.

Meillä Pohjoismaissa on monella tapaa samanlainen kulttuuri. Sen huomasin taas kerran, kun tulin Ranskasta Tukholman lentokentälle ja siellä kahvilasta tuli kotoisa kanelin tuoksu korvapuusteista, melkein kotona sitten jo olin. Tuttua ja turvallista.

http://dollhousedreams.free.fr/

http://dollhousedreams.free.fr/Quoideneuf.html Ranskan kielisille sivuille "Quoi de neuf?" eli "Mitä uutta?" laitan aina uudet löydöt. En ole päivittänyt muita sivuja säännöllisesti.

Kadonnut kirje

 

Nyt on Juhannusaatto ja minä kaivoin esille yhden kouluaineen 60-luvulta. Se ei ole nyt Suomen kauniimpana kesän aikana ajankohtainen, mutta ympäri vuoden voi tulla vastaan muistoja, on sitten kesä tai talvi.

Tämä vihko oli eri paikassa kuin muut koulutavarat, siksi se oli hukassa. Kun näitä vanhoja muistelee ja sitten tulee vastaan dokumentti, mistä näkee eron muistamisen ja tosiasian välillä.

60-luvun puolessa välissä alakoulussa annettiin aineen aiheeksi "kirje joulupukille" 8-vuotiaille. Silloin oletettiin, että kaikki uskovat vielä joulupukkiin. Toisaalta voi varmaankin jo silloin joku lapsi kirjoittaa, että joulupukkia ei ole olemassakaan ja jatkaa aineensa sen ajatuksen mukaan.

Minä uskoin silloin vielä joulupukkiin, se näkyy aineesta. Mutta viimeinen vuosi se oli, koska muistan, miten tarkkailin tupaan tullutta joulupukkia, jolla oli samanlainen talviturkki ja karvalakki kuin pappalla nähty. Lisäksi pahvista tehty naamari paljasti sivuilta katsoessa isoveljen, jota naurutti kovasti tämä näytelmä. Seuraavana vuonna muutettiin Tarvasjoelta Ypäjälle 9-vuotiaana. Ja silloin joulupukkiin usko oli jo kadonnut.

Tuosta aineesta näkee, ettei isoperheisellä lapsella ollut toivelistaa joulupukille. Siinä puhutaan kaikesta muusta kuin lahjatoiveista, joihin ei ollut tottunut. Tietenkin voi pyytää lahjaksi jotakin ja aina saatiin myös joku lahja, mutta vähäistä se oli. Naapurin leikkikaveri oli ainut lapsi, joten hän sai paljon lahjoja, niitä me mentiin aina katsomaan.

Elämä kuusikymmentä vuotta sitten maatalossa oli erilaista kuin nykyään maaseudulla ja kaupungissa. On sitten aikuisista tai lapsista puhe kulutusyhteiskunnassamme tavara meitä liikaa hallitsee. Minuakin, kun olen keräilijä. Vaikka siinä on historia taka-ajatuksena, silti. 

Kun lapsuuden ystävä tuli Ranskaan käymään kotimuseooni, hän varmaan muisteli meidän lapsuuttamme, kun yhdessä jokaikinen päivä leikittiin. Ja miten hänellä oli paljon leluja jos jonkinlaista. Meillä oli kotona vähän, mutta hauskaa oli aina ja keksittiin kaikkea mahdollista leikittävää, lapsen mielikuvituksella ei ole rajoja.

Kotimuseoni oli täynnä kaikkea mistä lapsena ei osannut edes unelmoida. Museo antaa mahdollisuuden kaiken jakamiseen ja kulkemiseen sukupolvelta toiselle. Aikamatkat eilen, tänään ja huomenna. Eivätkä ne matkat ole soolomatkoja, vaan yhteis-, ryhmämatkoja. 

HYVÄÄ JUHANNUSTA!

 

Kissasta ei aina meinaa kuvaa saada, kun se on niin kiireinen. Mutta nyt Juhannusaattona saatiin.

 

Tien risteyksessä

Viime aikoina olen siivonnut pahvilaatikoitani, joissa tavaroita kuudenkymmenen vuoden takaa. Yllä kuva alakouluvihostani, jossa kirjoitettiin aine aiheesta "Jos minulla olisi siivet". Muistan aina tuon aiheen, koska se oli minulle läheinen. Löysin myös toisen aineen, kun kirjoitettiin "Kirje joulupukille". Sitä opettaja sanoi paljon nauraneensa aikoinaan. Ja siksi on jäänyt mieleen. 

Siipiäni olen kokeillut sittemmin, välillä siipi maassa. Sellaista elämä on. 

Alla kuva Vantaan lentokentältä, jonne ystävä tuli minua saattamaan, kun lähdin au pairiksi Pariisiin 1985 kevätkesällä. Hyppyjä tuntemattomaan, mutta tärkeitä, on sen jälkeen ollut. 

Teininä koulussa tehdään valintoja, jotka kuljettavat meitä myöhemmin ties minne elämässä. Lukiossa 70-luvun alussa sai valita kielilinjan ja vieraat kielet englannin ja ruotsin lisäksi, kaksi kieltä. Loimaan yhteiskoulussa vaihtoehtoina oli saksa, venäjä, latina ja ranska. Me valittiin siskon kanssa ranska ja latina. Vieraan kielen valinta tarkoittaa samalla vieraan kulttuurin valintaa. Ranska maana ja latinan harvinaisuus, historia kiinnostivat. Innostusta riitti yliopistoon asti. Eikä se ole vieläkään kadonnut.

Kun katsoin tuota lentokenttä kuvaa ja omakuvaa kuin sivustakatsojana neljänkymmenen vuoden jälkeen, tiedän ajatukseni, sydän täynnä pelkoa, miten minun käy suuressa maailmassa, kun tuttu ja turvallinen piti jättää taakse. Lisäksi identtisenä kaksosena oli orpo tunne.

Mutta hyvin matka meni. Seuraavana vuonna oli vuorossa kesä Lontoossa au pairina intialaisessa perheessä. Ja sitä seuraavana kesänä volontääri työssä toinen kesä Lontoossa vielä. Hyvällä niitäkin matkoja muistan.

Mutta silloin alle kolmikymppisenä en tiennyt enkä olisi uskonut, että voin kotiutua maailmalle. Ja toteuttaa unelmiani. Etelä-Ranskassa kiipesin vuorille ja sieltä näkymät olivat kuin pilven reunalta.

Mooses, 33:27 Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. 

Kylän linnassa alkaa tapahtua

En löytänyt tähän Lézanin linnakuvaa kuvavarastostani, vain tämän siskon ottaman kuvan, jossa Dixie poseeraa linnan edessä 2019. Mutta noilta alimmilta nettilinkeiltä kuvia löytyy.

https://www.chateaudelezan.com/ 

Eilen kuulin uutisia kylämme linnasta, joka on ollut autiona ja hiljaa viime vuodet. Se on ollut kuin kummituslinna keskellä kylää.

Toisaalta huomasin keväällä, kun kuljin linnan ohi, että sen monet ikkunat luukkuineen olivat auki. Näytti siltä, että se on saanut vihdoin asukkaat.

https://lezan.fr/2025/05/19/festival-du-chateau-de-lezan/

https://www.midilibre.fr/2025/03/12/une-plongee-dans-lhistoire-vivante-deric-bonnet-proprietaire-du-chateau-12564280.php 

https://www.cevennes-tourisme.fr/en/i-discover/strolls-and-visits/le-chateau-de-lezan-lezan-en-3922542/

https://www.chateaudelezan.com/histoire 

https://www.leparisien.fr/etudiant/sortir/li-chateau-lezan/

https://lezan.fr/wp-content/uploads/2025/01/DeQueFasem2025.pdf

Löysin netistä viime vuoden kesäkuun kylämme kunnankokouksen pöytäkirjan, jossa linnan kauppa käytiin läpi. Se kertoo, että kunta osti linnan 2009 ja sen jälkeen on etsinyt kaikkia mahdollisia ratkaisuja tämän historiallisesti arvokkaan ja suojellun rakennuksen uudelleen saattamiseksi entiseen loistoonsa niillä varoin, joita kunnalla oli käytettävissä. Pitkäaikaikainen 16 vuoden yritys ei ole tuottanut mitään konkreettisia tuloksia, vaikka on ollut apuna monia yhteistyökumppaneita. (Kuten Alèsin kuntainliitto, joka on kaikessa yleensä mukana, koska siihen kuulutaan).

Vanhan kokonaan remontoitavan linnan ylläpito on kallista ja on korkea aika kunnostaa se, ettei raunioidu. 

Kylän keskustan elävöittämiseksi on päätetty myydä se investoijalle, joka remontoi sen.

Joten elokuussa 2022 linna laitettiin myyntiin 780 000 euron hintaan. Vuosi kului, ei ketään kiinnostanut.  Seuraavana vuonna joulukuussa 2023 alennettiin hinta 395 000 euroon, koska kiinteistötoimisto oli sen arvioinut 300 000 euron arvoiseksi.

Linna myytiin seuraavana vuonna loppukeväästä 2024 hintaan 315 000 euroa Mr Eric Bonnet' elle ilman linnan puistoa, joka haluttiin säilyttää julkisena puistona kyläläisille.

 

 

 

 

 

 

Linnan ostaja on TVtoimittaja Eric Bonnet. Ja sijoittaja, kuten Lézanin kunnantalo toivoi. https://www.bureauericbonnet.com/crbst_6.html  Toisena on Florian Coz de Ploesquellec, joka on perustanut yhdistyksen kulttuurirakennusten suojelemiseksi.

Tarkoituksena perustaa linnaan Nykytaiteen Galleria ja kunnostaa se. Lisäksi suunnitteilla paljon kaikenlaista toimintaa, joten se on avoinna kaikille. Heinäkuun alussa siellä alkavat muutaman päivän Festivaalit, joita nyt mainostetaan. Ostaja on ranskalainen, jolla on nettisivujensa mukaan vaikutusvaltaista julkkisverkostoa mukana ystäväpiirissä, muutama filmitähti ja edesmennyt kuuluisa rocklaulaja.

https://www.entreeinterdite.tv/FR/video/patrimoine--ABgf9GWLYiQAOVZR@82:4001/eitv-au-chateau-de-lezan/1:34:1272941@82:4001?clickOrigin=videopage

Lézanin kylä on ollut tunnettu vuosittaisista kommunismijuhlistaan. Nyt imago voi muuttua parempaan.

Jos vertaa linnoja, miten niitä on saatu toimiviksi, taikasauvaa ei siihen ole. Mutta sellaisia ihastuttavia satulinnoja näkee paljon, elämä jatkuu.

Kylämme kunnantalossa on minun aikanani eli vuodesta 1998-2025 vaihtunut kunnanjohtaja muutaman kerran. Kuulin huhuja ja näin netissä juttuja, että kunnan porukka ei ole aina ollut kovin sopuisaa ainakaan ennen. Yhtä köyttä eivät he ole onnistuneet vetämään. Joten arvaa sitten, etteivät vuodet auta, jos ollaan kovin erimielisiä aina. Mutta nyt he saivat tilaisuuden yrittää. Linnan myynnin hyväksyminen lopulta oli myös epäonnistumisen hyväksyminen. Ja alun epärealistinen tuplahinta kuvasi suurta menetystä. Pahinta on se, ettei haluta antaa muillekaan mahdollisuutta, vaan pidetään ahneesti kiinni omastaan, vaikka se tarkottaisi rauniota lopulta.

Ei auttanut sekään, että linnan omistajat eli kylä, olivat ranskalaisia, oman kylän poikia ja tyttöjä. Kuvitella ulkomaalainen ostamaan tuo linna suurine suunnitelmineen tässä ei-turistikylässä, jonne turistit eivät ole olleet tervetulleita kuten turistikylä-Anduzeen. Kuulin kerran yhden tuttavan sanovan kylällä, ettemme halua tänne turisteja, koska he nostavat vuokrien hintoja. Joku toinen samalla logiikalla kai sanoisi, ettei halua ulkomaalaisia ostajia nostamaan talojen hintoja.

Nurkkapatriotismista pitää päästä, jos haluaa menestyä pikkukylissä. 1500 asukkaan kylä ei yksinään omine asukkaineen pyöritä nykymaailmassa kaikkea. Ikkunat auki maailmaan.

Toisaalta emme me Suomessakaan aina katso hyvällä ulkomaalaisomistusta. Kerran yksi linnan madame lähistöllä otti yhteyttä sähköpostitse ja kertoi haluavansa myydä antiikkinukkejaan. Mentiin sinne ystävieni kanssa. En ollut kuitenkaan kiinnostunut ostamaan nukkeja, sanoin, että netissä varmaankin on parasta myydä niitä yksitellen. Hieno juhlallinen vierailu se oli. Perhe paljastui saksalaisiksi, jotka olivat ostaneet ja kunnostaneet tuon linnan, nyt se oli myös osittain hotellina. He kertoivat, miten nurjasti heihin suhtauduttiin alkuaikoina, koska sotien arvet ovat jäljellä. C'est la vie!

Minulla on yksi muisto tuosta linnasta 2000-vuoden alusta, kun siellä oli toiset omistajat. Kerran mentiin Nathalie ystävän kanssa sinne puutarhaan katsomaan, koska tuttavaperhe oli linnassa vuokralaisena ja mies oli puutarhuri, joka hoiti sitä. Korkeiden muurien ympäröimä puutarha, jossa vanhoja kauniita puita paljon ja kasvillisuus kukkineen luonnonvaraista eikä tehtyä geometristä kuten näkee usein muualla. Salainen kätketty puutarha se oli, jonne pääsy näytti olevan harvinaista. Mutta, kun linna alkoi vaihtaa omistajaa ja varsinkin tuo kunta, joka halusi kaiken yksityisen demokratisoida Ranskan vallankumouksen tapaan, puutarhan tien puoleinen valtava korkea muuri hajotettiin ja muuallakin se madallettiin, puita kaadettiin kovalla kädellä...Entinen linnan puutarhuri vuokralainen oli järkyttynyt. Hän sanoi, puissa ei ollut vikaa, turhaan niistä liian monet kaadettiin. Puutarhaa ei tuntenut enää samaksi. Kunta halusi kansalle puiston, joka oli tuhoisa. Niin katosi sieltä sadat vuodet samalla kertaa. Kun nyt menee sinne, ihmettelee, missä puut ovat, koska tyhjä vaikutelma. 

Toivottavasti linnan uudet omistajat kunnioittavat vanhaa, eikä uudista kaikkea yhtä säälimättömällä kovalla kädellä. Nykytaiteen Galleria ei kuulosta lupaavalta. Usein nykytaide kääntää kaikki arvot ylösalaisin.

Katsoin taas takapeiliin

 

Kuvassa Seijan ja Andrewn kanssa Gardon joen rannalla.

Kun tuossa sillan vieressä istuttiin, tuli mieleen ajat 1990-luvulla, kun kuljin Suomen ja Ranskan väliä vuodesta 1992 vuoteen 1998, jolloin taloni sieltä ostin. 

Minun piti aina keksiä syitä Ranskaan menoon, jotta voin käydä katsomassa taloa ostaa. Yksi hyvä idea oli protestanttinen Mission Timothée Anduzessa, jossa voi olla vapaaehtoistyössä.

1995-96 kävin tutustumassa Suomen Lähetysseuraan Marseillessa, josta tuli minulle ystäviä kuten Seija. 

Vuokrasin pari kertaa Anduzesta yksiön vähäksi aikaa, siinä myös keino nähdä aluetta. Tuon Gardon joen toisella puolella näkyy niitä taloja, joissa vuokrayksiö oli.

Silloin Marseillessa kerroin Seijalle suunnitelmistani. Kerran hän poikkesi tuonne käymään, kun oli autollaan matkalla koiransa kanssa Suomeen. Se oli joskus kesällä 1996. 

Siinä me nyt olimme Gardon joen toisella puolella 2025 melkein 30 vuotta myöhemmin.

Minulla oli toinen jalka Suomessa ja toinen Ranskassa. Siksi piti reissata melkein koko 90-luku. Sitten sain rauhan, kun oli se oma tupa ja oma lupa. Talo oli vielä tyhjä, piti keksiä sinne elämää ympärille...

Hämeen Härkätiellä

En ole varmaan yli kahteenkymmeneen vuoteen ollut Tarvasjoella Äitienpäivänä viemässä mamman ja pappan haudalle äitienpäiväruusuja. Nyt olin. Ensin vietiin Ypäjän hautausmaalle äidin ja isän haudalle ne äitienpäiväruusut ja myös tätiemme haudalle.

Ypäjältä Kosken kautta Tarvasjoelle Hämeen Härkätietä, en sitä kautta ole kai koskaan ennen sinne mennyt, on menty Loimaan kautta. Kuva piti ottaa härkäkärryjen kyydissä.

Kaunis keväinen päivä siivitti automatkaa siskojen kanssa, vaikka iltaa myöten tuli sateen uhka ja taivas pilvistyi kuten kuvasta näkyy. 

Suomen maalaismaisemaa oli mukava katsella Etelä-Ranskan sijaan pitkästä aikaa. Ihasteltiin vanhoja taloja kaikkialla, mutta surullinen näky oli monet autiotalot tien varrella, kun ne kertoivat maaseudun autioitumisesta. 

Tarvasjoen kirkolta piti ajaa katsomaan entistä lapsuuden kotitaloa Seppälän kylään, jossa asuttiin kylän keskellä. Yksi autiotalo 1800-luvulta se on ollut jo vuosikymmeniä. Kun ulkoapäin katsoi maantieltä sen ikkunaa, tuli muistot mieleen niistä ajoista, jolloin meidän iso perheemme siellä sisällä asui, ajattelin, tyhjänä on nyt tuo vanha kotimme, "ei kukaan ole kotona". Ei silloin olisi voinut kuvitella, että yli kuusikymppisenä tätä talon entistä elämää näkee sivustakatsojana sielun silmin kuin filminauhalta. Paluuta juurilleen se oli tavallaan.

Siinä kylässä ei ole enää montaa asuttua taloa ja monia on hajotettu. Valitettavasti tehdaskylä voi olla tuhoisa ympäristölleen. Meidän perhe lähti sieltä ensimmäisenä 60-luvulla, kun tehdas osti maamme. Muistan, kun he kävivät tekemässä kauppaa kotona. Tarvasjoen hautausmaalla oli nyt tuon tehtailijan, monen heistä hauta. Nimet olivat tutut. Yhteen heistä liittyy muisto, jota vanhemmat kertoivat meille lapsena. Kun me siskon kanssa vauvoina nukuimme vaunuissa, Leevi oli käynyt meitä katsomassa, kaksoisihmettä.

Nyt on myynnissä yksi nätti vanha talo muutaman kilometrin päässä yhden tehtaan vieressä täällä Varsinais-Suomessa, museolle sopiva. Mutta tehtaan läheisyys ei houkuta enää, kun on nähnyt mitä siitä voi seurata. Toisaalta meidän perheen uusi kotitalo kauniine rauhallisine ympäristöineen olisi jäänyt löytämättä 60-luvulla, jos emme olisi saanut syytä lähtöön muualle. Ja hyvin olemme myös Ypäjälle kotiutuneet. 

Arvostelin tehtaita yleensä, miten ne voivat olla paikkaa valloittavia. Mutta jokaiselle tilaa riittää ja kaikkia tarvitaan. Pienemmät joutuvat usein siirtymään sivuun isompien menestyksen tieltä.

Asiasta toiseen. Netistä olin katsellut kirpputoreja, jos siinä matkan varrella niitä olisi. Hämeen Härkätietä ajaessa huomattiin yksi, jonne poikettiin Villa Voittola.

https://marttila.fi/villa-voittola/

https://www.villavoittola.fi/kuvagalleria/

Otin Googlesta kuvakaappauksen:

Se oli hyvä yllätys. Iäkäs pariskunta sitä isännöi. Meillä oli mukava juttutuokio. Tavaraa oli monta rakennusta täynnä. Kaikkea mahdollista Amerikan matka-arkusta menetetyn Karjalan alueelta Sortavalasta tuotuun kirkkoharmoniin. Ja isännällä oli entisenä merikapteenina, perämiehenä, kerrottavaa niin paljon, että kello unohtui. Kun lopuksi kysyin, jos saa ottaa kuvan twitteriin (ja tarkoitin myös tänne museopaivakirjaan), tälle paljon erilaista elämää nähneelle vanhukselle tuli kiire, että pitää käydä sitä kuvaa varten hattu vaihtamassa päähän.