Museopaivakirja

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kun me olimme 13 vuotiaita...

Päiväkirja oli rakkain harrastus lapsena ja teininä. Siitä tuli kuin scrapbook.

Tässä yksi sivu elämästä vuonna 1970.

Ylemmässä kuvassa Ulla ja alemmassa Anni. 60-luvun palmikkoja meillä ei enää ole, vaan muotia oli nyt tukka auki.

Vaksi koiraa vaatetettiin ja Rulla ja Joonatan kissoja.

tiistai 23. helmikuuta 2016

106 year old fulfill her dream of visiting the White House and meeting P...

Tässä kylämme lapsista 1.ryhmä museossa tänään. Heitä oli kaikkiaan 14 ja 4 kunnantalon vapaa-aikaohjaajaa.

Pojat ja tytöt olivat yhtä kiinnostuita kaikesta. He kuuntelivat tarkkaavaisina, kun heille kerroin kokoelmastani. Kyselin myös paljon kysymyksiä ja jokainen sai vastata. Huvittavaa, kun pojatkin katselivat nukketaloja kaikkine yksityiskohtineen. Aika loppui kesken lapsilta, kun ohjaajat jo halusivat vaihtaa seuraavan ryhmän.

Ei mitään ongelmaa ollut, kukaan ei katsonut käsillään, vaan kaikki katsoivat vain silmillään. Meillä oli täällä tottelevaisten lasten kanssa kuin hauska oppitunti koulussa.

Joukossa oli yksi tyttö, joka kävi täällä jo ennen muita pari viikkoa sitten. Hän esitteli toisille "maailman pienimmän nuken" vitriinissä. Sitä ihmiset ihmettelevät usein. 1,3cm puinen artikuloitu nukke puumunassa.

Ryhmän 2.osa oli tyttöjä 8-11 vuotiaita. Heistä ei ole kuvaa, koska heidän vanhempansa eivät halua lastensa kuvaa nettiin.

Olisi mukava kuunnella noita pieniä museokävijöitä myös jälkeenpäin, miten he tämän vierailun kokivat.

Kuvassa oikealla on vaalea Natalie ryhmän vetäjä, jonka tunnen (saman kylän asukkaana, en muuten) siitä asti, kun olen täällä asunut eli vuodesta 1999. Hän oli ystäväni, toisen Natalie-nimisen, tuttu.

Muuten yksi ero tuli esille näiden paikallisten aikuisten ja yleensä muiden museokävijöiden kanssa. He eivät puhuneet sanaakaan, paitsi Natalie vähän. Kauempaa tulevat ovat puhuvaisempia. Se on kiva, kun syntyy keskustelua. Siitä nyt jäi paitsi, jos ei oteta huomioon lasten juttuja. Kun kaikki osallistuvat, on antoisaa. Mutta syynsä tälläkin puhumattomuudella oli. Kenkä puristaa jostakin, koska me meikäläiset emme ole oman kylän poikia. C'est la vie! Joka tapauksessa hyvin meni tämä visiitti. Ja nukkenallemuseo sai uusia ystäviä.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Hiihtolomalaisia museossa

Tänään oli lapsia museossa. Vasemmalla identtiset kaksospojat. He olivat 8v. Usein näytän museon koulunäyttelyssä toisille 8 vuotiaille lapsille koulukuvan, jossa me ollaan kaksossiskon kanssa yhtä vanhoja.

Lapsien isä oli myös kaksonen. He olivat löytäneet tämän museon internetistä kuten toinenkin perhe. Kaikki kotoisin Gardin alueeltamme enemmän tai vähemmän kaukaa.

Tässä alla meidän alakoulukuva Tarvasjoelta. Siinä on kolme luokkaa. Se on se meidän 2.luokan kuva, jossa me ollaan ylimmässä rivissä keskellä.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Laiskanlinnan tarina

Miten voi muuttaa laiskanlinnan tauluksi ja sitten tapetiksi? Siinä sunnuntain kompakysymys.

Ostin laiskanlinnan 800mk:lla Helsingin yksiööni. Myöhemmin muutin pois Helsingistä. Asunto tyhjäksi. Myin laiskanlinnan samalla hinnalla kuin olin sen ostanut.

Ostin tuolla laiskanlinnarahalla taulun, koska sen sai pieneen varastotilaan. Taulu lensi Ranskaan. Siitä valokuva, josta tapetti nukketaloon.

30-40-luvun nukketalossa on nyt Helsingin ajan muisto.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Hyvää Ystävänpäivää!

tiistai 9. helmikuuta 2016

Kurkkaus kulissien taakse

Tässä huushollini Nukkenallemuseon verhojen takana. Täältä käsin tätä museota pyöritetään kuin taikasauvasta vaan.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Tottelevaisuuskoulussa

http://www.kiasma.fi/nayttelyt-ja-ohjelmisto/jani-leinonen/
Jos Helsingin Kiasmassa on Tottelemattomuuskoulu, niin meillä täällä Nukkenallemuseossa on Tottelevaisuuskoulu kuten kuvasta näkyy.

Ensi vuonna juhlitaan Suomi 100 vuotta.

Tässä Musiikkia oppimaan (J.Pukkila,M.Rautio,OY FAZER,HKI1965) koulukirjasta kolme laulua:

lauantai 6. helmikuuta 2016

Hienona kaupunkiin

Minulla on kokoelmassani myös perhemuistoja Suomesta, kuten tämä käsilaukku.

Aina kun katson tätä laukkua, tulee mieleen Manti tätini. Oikeastaan Mandi, mutta murresanana d muuttuu t:ksi. Kotona käytettiin vain tätä murteellista nimeä, joten se on tutumpi.

Manti oli 14 vuotta äitiä vanhempi. Ennen oli suuria perheitä ja ikäeroa paljon, jopa 20 vuotta.

Tämä äidin isosisko oli karjakko, joka oli yleinen ammatti entisessä maatalousvaltaisessa yhteiskunnassamme.

Maaseudun ja kaupungin välillä oli suuri ero 60-luvulle asti. Jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin oli hyvin jyrkkää. Vaikka toisaalta suurin osa väestöstä asui maaseudulla, Ranskassa kuulema 80%.

Maatalon elämä oli vaatimatonta omavaraistaloutta. Kyläkaupasta ei ostettu muuta kuin välttämätön, koska kotona tuotettiin monet elintarvikkeet. Ylellisyydestä ei paljoa tiedetty sodan jälkeen. Se oli sitä "panna sukan varteen"-aikaa, jolloin pennikin oli rahaa ja miljoonan alku, kuten vanha kansa sanoi.

Tätä taustaa vasten ymmärtää Mantin käsilaukun. Se on ostettu varmaankin joskus 40-50-luvulla, sen ajan viimeistä muotia, luxusta.

Joka kerta, kun Manti lähti kaupunkiin, hänellä oli aina sama look. Tummanvihreä vausti eli baskeri päässä, yllä samanvärinen pitkä takki ja jalassa "paremmat kengät". Ja iloiset ja tyytyväiset kasvot, kun sai olla hienona kerrankin.

Manti eli 92 vuotiaaksi 1990-luvulle asti. Ihan sama look oli loppuun asti kaupungille tai vieraisille mentäessä. Joskus nuorempana ostettu viimeistä huutoa oleva sama jo vanha käsilaukku oli aina arvokkaasti kädessä.

Nyt tuo käsilaukku on Nukkenallemuseossa kuten kuvasta näkee. Joskus kerron sopivassa tilanteessa sen tarinan.