Uusin silmin

Tässä nallet vielä kerran. Isompi näyttää paremmalta, kun sillä on silmät päässä.

Onneksi varastossa oli vielä lasisilmiä. En ole ostanut niitä aikoihin, koska en ole enää tarvinnut nalletarvikkeita nallejen tekoon. Paikkaamiseen tarvitsee aina joskus.

Nallekaupoilla

Tässä viimeisimmät nallekaupat. Iso maksoi 5 euroa ja pieni 3 euroa Anduzen kirpparilla sunnuntaina. En koskaan ennen ole saanut niin halvalla.

Myyjästä riippuu.Tämä  oli harrastelijamyyjä, joka oli koonnut tavaransa ties mistä, arvaan kaatopaikalta jne. Toisaalta sinne jotkut vievät hyvääkin tavaraa.

Kuten meidän kylän kunnantalo oli heittänyt koulun vanhan kiinteistön pulpetteineen ja muine koulutavaroineen kuorma-auton nosturin lavalta suoraan kaatopaikalle. Ja siten se oli rikkonut vanhan koululuokan kokonaisuudessaan roskina! Isabelle kertoi minulle. Kunnantalo ei arvostanut vanhaa, vaan teki kylmästi ja nopeasti tilaa ja tyhjää remontoitavaan yhteen koululuokkaan, joka otettiin käyttöön.

Toisen roska on toisen aarre. Niin sanotaan monella kielellä eri kulttuureissa.

Toiselta nallelta puuttuu jalka ja käsi. Ei haittaa. Noita  vammaisia nalleja saa olla myös museossa, en restauroi. Ne ovat elämää nähneet. Isommalla ei ole enää silmiä, ehkä laitan sille silmät, saa nähdä.

Varmaankin 1930-50-luvulta nämä nallet peräisin. Laihuus viittaa vanhoihin nalleihin. Joten isompi voi olla 30-lukua, ranskalainen. Mohair on hävinnyt melkein kokonaan. Pienempi voi olla 40-50-lukua.

Ystävät, kotiväki ja museokävijät sanovat, että ei mahdu enää museoon. Mutta minä saan ne mahtumaan, koska juuri iso reissussa rähjääntynyt nallekasa on sydäntä liikuttava.

Kuvassa on myös vanhoja taulu-tai valokuvakehyksiä, joita sain halvalla nukketaloon samalla kertaa. Niidenkin hintahaitari on suuri. Ajan patina maksaa. Mutta jos ei ole kiire, voi tehdä löytöjä.

Tässä kuva vielä nalleista kylvyn jälkeen. Ne kuivuivat melkein yhdessä päivässä yli 30°C helteessä.

Tyttöjä museossa - kuvat puhuvat

Molempia, tyttöjä ja poikia, on varmaan yhtä paljon museossa, jos laskee tilastoja. Vaikka museon nimi on nukkenallemuseo. Eivätkä pojat ole olleet tyytymättömän näköisiä, vaikka autoja on vähän kokoelmassani.

Tässä viime päivien museovieraat, joiden mukana oli kolme sukupolvea. He ovat paikallisia enemmän tai vähemmän kaukaa. Internetistä hekin olivat katsoneet ennen tänne tuloa, vaikka olivat nähneet museokyltit tien vieressä monet kerrat.

Kysyin, jos saan laittaa lasten kuvat blogien lisäksi Twitteriin ja Facebookiin. Kaikki muut olivat ok vanhemmille, paitsi Facebook. Siihen heillä oli negatiivinen asenne, niinkuin se olisi pahuuden pesä.

Sosiaalinen nettiverkosto on nykyään kiistaton uusi top markkinointipaikka aikaansa seuraaville museoille, yhdistyksille, yrityksille jne. Jos ei niitä hyödynnä ennakkoluulojensa takia, menettää hyviä "näyteikkunoita" koko maailmaan.

Toisaalta olen minäkin ennakkoluuloinen ja konservatiivinen enkä kaikkea uutta omaksu. Minulle lankapuhelin riittää vielä täysin tässä älypuhelinten maailmassa. Ei joka paikassa tarvitse olla tavoitettavissa. Vähät välitän kaikista uusista vempeleistä. Toisaalta siinä säästyy rahaa ja voin kartuttaa kokoelmaa. Sitäpaitsi Ranskassa on ollut kännykän käyttö hirmu kallista Suomeen verrattuna, en tiedä onko se halventunut.

Totta on myös se, että kaikki eivät halua kuviaan nettiin, varsinkaan lastensa kuvia suojellakseen heitä. Mutta aikamme uusi ilmiö selfie-muoti, jossa kuvia näpsitään milloin missäkin itsestään, lisää kuvavirtaa internettiin. Niitä on siellä lopulta niin paljon, että yksityisyys häviää yhteisöön. Ja kaikesta on vaikeampaa ja mielenkiinnottomampaa kertoa ilman havainnollistavia kuvia. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

Kaapin kätköissä yllätys

https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=1128851133796728&id=216775301670987

Tässä kaappi, jonka ostin viime kesänä 5 eurolla kirpputorilta. Se sopii nukketalon alle ja sisälle suunnittelin teatteria jo jouluna. Mutta vasta nyt kesällä löysin sen.

Tein punaiset verhot sivuille. Pieni Kasper-teatteri on saksalainen kuten tuolit, pöytä ja posliininuket.

Etummaisen tuolirivin nuket ovat alkuperäissä vaatteissaan, takimmaiseen riviin piti ostaa neljä nukkea lisää ja vaatettaa ne, muuten olisi ollut liian tyhjä yleisö. Kasper-teatterin viereinen nukke vääntää vivusta ja siten liikuttaa marionetteja. Punaisen hameen virkkasin sille hattuineen.

Tämä kuvaa aikaa ennen television vallankumousta. Toisaalta Kasper-teatteria me katsottiin telkkarista lapsena 60-luvulla. Museokävijät ovat kertoneet, miten he kävivät katsomassa kaupungilla Guignol-teatteriesitystä. Ne olivat suosittuja.

Annin ja Ullan kuvat Jumeau-nukesta

Tässä Jumeau-nukke, jonka sain viime syksynä. Anni sai sen vaatteet valmiiksi ja nyt nukke istuu vitriinissä odottammassa museovieraita.

Me otettiin kuvat molemmat, Anni hienolla kamerallaan luonnonvalossa yläkerrassa ilman salamavaloa ikkunan vieressä ja minä museossa nukketalon edessä salamavalolla vanhalla kamerallani, jonka ostin vuonna 2005.

Kova homma tuosta nuken vaatetuksesta oli, kun piti sille tehdä kaksinkertainen silkkihame, alle vanhasta rippipuvusta ja päälle uudesta Tampereen Eurokankaan silkistä. Anni näperteli myös ruusut eri värisistä silkeistä ja teki asuun sopivan hatun. Sukat ovat hamekankaasta tehdyt. Onneksi vanhat kengät sain nuken mukana, eikä tarvinnut ostaa.

On se nukke nyt niin korea, että kasvojen vahingoittunutta osaa ei huomaa, kun huomio menee tähän nättiin kiharapäiseen ranskalaiseen "ruusutyttöön". Anni antoikin sille nimeksi Ruusu. Ja sanoi äsken, ettei ole tehnyt nukenvaatteita sitten lapsuusvuosien. Minä kyllä olen vaatettanut monia pieniä nukkeja, mutta aina virkkaamalla. Koska niin saa halvemmalla, kun ostaa ilman vaatteita. En harrasta kangasompelua, ainakaan isossa koossa, miniatyyrinä joskus.

Yhdistyskirje eli museouutiset kesä 2015

http://myoldbear.free.fr/textes/finnois/yhdistyskirjekesa2015.pdf

Siinä museon kevätkauden tapahtumat 2015.