Kahvitarjoilua nukketaloissa

Harmi, että meillä ei ole museokahvilaa. Mutta nukketalomme ovat vieraanvaraisia.

Mikä vie huomiomme?

Tässä kuva koulunäyttelyn kirjahyllyltä.

Lapset tykkäävät ja ihmettelevät näitä vanhoja puhelimia museossa. Tämän oikean puhelimen lisäksi minulla on useita leikkipuhelimia eri ajoilta.

Kuvan leikkikirjoituskone on myös ihmetyksen aihe heille. Kirpparilla olen nähnyt myös oikeita kirjoituskoneita pienoiskoossa lasten versioina.

Noista koulukirjoista aikuisten huomion saa Kansalaistaidon kirja. Kansalaistaidon opetus on lopetettu kouluissa ja sitä kaivataan takaisin, vaikka kaikki eivät ole samaa mieltä. Mutta se on nyt tulossa uudestaan opetukseen Ranskassa.

"Rakkaus rakentaa, viha hävittää", ja sen sellaista kirjoitettiin kouluvihkoon kaunokirjoituksena 60-luvulla Suomessa. Elämänfilosofiaa se oli.

Täällä Ali Baban Luolassa koulussa on 1000 asiaa opittavana.

Muiston palasia

Tässä selfieni vuodelta 1969.

Tämä omakuva aihe on ollut koulussa piirustustunnilla, koska minulla on toinen isommassa koossa ja vähän erilainen, koko kuva.

Kun on lapsia museossa, varsinkin 10-11 vanhoja, ehdotan heille omaa portrait-muotokuva piirustusta. Se on kiva muisto myöhemmin.

Tallella on myös nuo silmälasini, jotka ovat elämäni toiset.

Ne ovat nallen päässä museossa. Kuva alla.

Ensimmäiset lasit saatiin siskon kanssa jo 8 vanhana. Niitä oli silloin alussa vaikea pitää, koska meidän luokalla ei ollut muilla. Ensimmäisenä päivänä koulussa kerrottiin kaikille, että meillä on uudet silmälasit, joita pidettiin piilossa taskussa  Vasta kun kaikki tiesivät, uskallettiin ne laittaa päähän!

Alimmassa kuvassa 1900-luvun alun ompelukoneen ja 1800-luvun silkkikenkien vieressä on ensimmäiset silmälasini. Vitriinit eivät ole kronologisessa järjestyksessä, joten eri aikakausia on sekaisin. Tilanpuute.

Siinä näkee 60-luvun silmälasimuotia. Lasten muoti mukailee aikuisten muotia.

Korjussa ovat vanhat tavarat. Ensin vintissä ja nyt kotimuseossa. Kiitos vinttikulttuurin, joka on valitettavasti häviämässä.

Nallet jonossa

Tässä nallet odottavat mittausta, kuvausta...ne listataan museon muistokirjaan. Kaksi isompaa nallea kävi kylvyssä, ne olivat kauhean likaiset. Nyt ne ovat kuin pulmusia.

Vaatteet on jo pesty ja silitetty.

Sireenit kukkivat jo

Nallekaupoilla

Ensimmäiset kolme nallea tulivat museoon 27 eurolla ja toiset neljä alla kuvassa 44 eurolla.

Minua on kielletty niitä hankkimasta, mutta kun tulossa ovat, niin ei kai ovea kiinni laiteta niiden nalleraukkojen edestä.

Tänne pelastetaan kaikki reissussa rähjääntyneet tilaisuuden tullen.

Uusi museoelämä alkaa näille poloille, kun vaatteet pestään ja silitetään. Toiset pääsevät lisäksi nallekylpyyn, että ovat siistimpiä, kun ovat vieraita vastaanottamassa.

Pollareille kutsu museoon

Nykyään olen eniten Twitterissä ja Facebookissa ja vähemmän näissä blogeissani. Somessa tulee vastakaikua, siksi se on haastavaa. Tällä hetkellä se on hyvää ja vielä ilmaista museomarkkinointia,  jos ei oteta huomioon kuukausittaista nettimaksua. 36 euroa maksaa netti/kk. Minulla on hyvä nettiyhteys, ei katkeile.

Nyt on kyllä jotakin kerrottavaa, mikä ei mahdu Twitterin pikaviestityksiin.

Seija ja Andrew kävivät kylässä Englannista ja jatkoivat sitten matkaa Valenceen, jossa Seijalla on Rita-ystävä Marseillen ajoilta. Seija on yhdistyksemme jäsen, ollut alkuajoista asti.

Perjantaina, kun ulkoilutin Dixoua aamulla, menin parkkipaikan poikki, jossa autoni on. Huomasin tuulilasissani monistekirjeen. Katsoin, onko se kunnantalon parkkipaikkakieltoviesti kuten joskus he meitä kuntalaisia viestittävät.

Mutta monisteposti oli jotain aivan muuta. Joku siinä syytti minua autonsa kolhimisesta ja pyysi korvauksia kuluihinsa. Oli kuulema jo poliiseihinkin ottanut yhteyttä. Lopussa oli sukunimi kännykkänumeroineen. Samanaikaisesti yksi koirantaluttajamies, jota näkee silloin tällöin, sattui paikalle, joten näytin hänelle kirjeen. Hänestä se ei ollut vakuuttava, vaan joku "rahastusjuttu".

On se kumma, kun voidaan syyttää mistä vaan, ilman mitään todistetta. En ole kolhinut kenenkään autoa, olen aina hyvin varovainen. Sitäpaitsi noina päivinä Seija ja Andrew olivat autossani ja todistivat, ettei me mihinkään törmätty parkkipaikalla eikä muuallakaan. Ei me sokeita autossa olla.

Tutkittiin kirjettä ystävien kanssa ja Sébastien oli sitä mieltä, että poliisilaitokselle kannattaa mennä sen kanssa. Hän on joutunut siellä asioimaan, kun kerran varastettiin auto ja muitakin harmeja on ollut retkeilymajassaan Anduzessa kuten katteettomia shekkejä.

Tänään olin sitten poliisilaitoksella. Näytin kirjeen. Poliisi katsoi tietokoneeltaan, eikä mitään ilmoitusta sinne ollut tehty, vaikka niin piti olla. Huijaukselta näyttää tuo viestitys.

Kerroin viranomaisille, että kun isosisko oli täällä Ranskassa, hän ihasteli uusia autoja parkkipaikallamme. Mutta ihmetteli, koska ne kaikki oli kolhittuja. Ei me Suomessa niin huolimattomia olla. Varovaisia me ollaan kalliiden autojen kanssa.

Lopuksi annoin museomainoksen poliisille, joka muuttui vähän pehmeämmäksi nähtyään 25 vuotta vanhan Peugeot 205:ni, jossa ei suuria rikosjälkiä ollut. Kerroin, että minulla on Nukkenallemuseo naapurikylässä ja käskin tulla tänne katsomaan perheen kanssa. Pollarimiehelle tuli hymy huuleen. Sitten annoin hänelle yhden vinkin. Lapin poliisit tekivät hauskan joulutervehdyksen Facebook-sivulleen, kun he kirjoittivat joulupukille kirjeen. Se sai paljon huomiota ja muutti poliisin kuvaa helpommin lähestyttäväksi, vähemmän machoksi. Huumoria tarvitaan. Hekin voisivat keksiä jotakin huumorinpuolta Facebook-sivulleen. Niin sain nauramaan lopulta pollarin.

Sébastien sanoi, että minun kannattaa ottaa yhteyttä vielä autovakuutukseeni ja selvittää heille, ettei ole mitään vahinkoa tapahtunut. "Kiristyskirjeessä" oli mainittu, että he ottivat ylös vakuutusnumeroni auton tuulilasista korvauksia varten.

Kaikkea kanssa tulee vastaan. Ihmejuttu tämä on.

Museo vailla lastentarhaa

 6-vuotias Elsa kirjoittaa meidän vieraskirjaamme, että oli kivaa museossa ja hän haluaa tulla uudestaan tänne.

Tyttö tykkäsi eniten kuvan Jumeau nukesta.

Meillä ei ole leikkipaikkaa eikä ateljeita lapsille, mutta silti he viihtyvät. Vanhan ajan museokin miellyttää.

Nykyään kaikissa museoissa, ainakin isoissa, on lapsia varten leikkipaikka ja se on kansainvälinen trendi. Niinkuin olisi pakollinen normi.

Mutta meillä on toisin. Ei olisi tilaa sellaiselle. Toisaalta vaikka olisikin, ei kannateta. Ei lasten joka paikassa tarvitse voida leikkiä. Me ollaan konservatiivisempia kuin muut museot. Tämä on tarkoitettu ihan kaikille sukupolville, pienille ja isoille lapsille, 1v:sta yli 100 vuotaisiin. Museo sana jo tuo mieleen jonkinlaisen kulttuuripyhäkön, jota kunnioitetaan. Kunnioitusta opitaan, kun ollaan hiljaa ja keskitytään menneen maailman elämään.

Lontoon Lapsuuden museossa on isot tilat. Ja vitriinien keskellä on pöytiä lasten leikkiä varten. Viime kerralla siellä seurasin sivusta vähän, kun äiti ohjasi pikkutyttären leikkiä. Useampia heitä oli pöydissä. Mahtaakohan nuo lapset huomata ollenkaan ympäröiviä täysinäisiä vitriinejä, kun ovat koko ajan oman leikkinsä ympyröissä niinkuin olisivat lastentarhassa, vaikka ovat museossa. Epäilen. Sitten isona, mitä noista museokäynneistä on jäänyt mieleen, omat leikit eikä itse museo, josta on tullut sivu- eikä pääasia.

Hiljaa kaikki lapset! Nyt astutaan kauas ajassa taaksepäin, voi olla ihan satojen vuosien taakse. Edessämme on nyt Ovi Auki Salaperäiseen Eilispäivän Maailmaan! Tervetuloa!

Kun kissa on poissa, hiiret tanssivat

Nyt on pääsiäisloma kuukausi Ranskassa. Museossa on tähän asti vuodesta käynyt yhtä paljon ihmisiä kuin viime vuonna. Tasoissa ollaan.

Eilen ystäväni toi Anduzesta bretagnelaisperheen, turisteja, jotka ovat ensimmäistä kertaa näillä main. Isovanhemmat lastenlastensa kanssa eli kolme 12-14 vuotiasta poikaa.

Kerroin heille samat tarinat alhaalla ja sitten ylhäällä. Murrosikää lähentelevät pojat kuuntelivat nätisti ja tarkkaavaisesti koko ajan, käsi nousi pystyyn kuin koululuokassa, jos he halusivat kysyä jotakin. Minä haastelin heitä kuten isovahempiakin ja keskustelua syntyi paljon.

Kun kaikki oli nähty, tein samat kysymykset kuten aina. Mistä he pitivät eniten? Nukketaloista, sanoivat kaikki vuorostaan. Yksi pojista selitti, että on mielenkiintoista, kun on yllätyksiä. Isoäiti taas sanoi, että niistä näkee kehityksen.

Lopussa ystäväni jäi alas juttelemaan vanhemman väen kanssa. Minä olin ylhäällä poikien kanssa. Nyt vasta pojat pääsivät vauhtiin, kun ei ollut ketään omista heitä komentamassa ja näkemässä. Soittopelini kiinnostivat kovasti ja niitä piti kaikkia koskea ja kokeilla, miten ne soivat. Haitarin annoin nallen sylistä ihan heidän mieliksi, että saivat soittaa yli 100 vuotta vanhaa argentiinalaistangoon tarkoitettua oikeaa soitinta, se ei ole lelu. Samanikäinen mandoliini piti myös testata kuten muut vempeleet. He innostuivat vähän liikaa lopulta aarteitteni vimputtamiseen, että täytyi alkaa komentaa tätä uutta villiä sukupolvea. Sanoin hiukan ankarana kuten äitini meitä pienenä ollessamme korjasi: "EI SAA KOSKEA!" Viesti meni hyvin perille ja pojannulikat muuttuivat kilteiksi esimerkkilapsiksi. Yksi heistä soittaa kuulema kitaraa ja siksi musiikki instrumentit saivat heidät valloilleen.

Sellaista se on, kun ollaan lapsia. Kun kissa on poissa, niin hiiret tanssivat.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Bandone%C3%B3n