Eilen ystäväni toi Anduzesta bretagnelaisperheen, turisteja, jotka ovat ensimmäistä kertaa näillä main. Isovanhemmat lastenlastensa kanssa eli kolme 12-14 vuotiasta poikaa.
Kerroin heille samat tarinat alhaalla ja sitten ylhäällä. Murrosikää lähentelevät pojat kuuntelivat nätisti ja tarkkaavaisesti koko ajan, käsi nousi pystyyn kuin koululuokassa, jos he halusivat kysyä jotakin. Minä haastelin heitä kuten isovahempiakin ja keskustelua syntyi paljon.
Kun kaikki oli nähty, tein samat kysymykset kuten aina. Mistä he pitivät eniten? Nukketaloista, sanoivat kaikki vuorostaan. Yksi pojista selitti, että on mielenkiintoista, kun on yllätyksiä. Isoäiti taas sanoi, että niistä näkee kehityksen.
Lopussa ystäväni jäi alas juttelemaan vanhemman väen kanssa. Minä olin ylhäällä poikien kanssa. Nyt vasta pojat pääsivät vauhtiin, kun ei ollut ketään omista heitä komentamassa ja näkemässä. Soittopelini kiinnostivat kovasti ja niitä piti kaikkia koskea ja kokeilla, miten ne soivat. Haitarin annoin nallen sylistä ihan heidän mieliksi, että saivat soittaa yli 100 vuotta vanhaa argentiinalaistangoon tarkoitettua oikeaa soitinta, se ei ole lelu. Samanikäinen mandoliini piti myös testata kuten muut vempeleet. He innostuivat vähän liikaa lopulta aarteitteni vimputtamiseen, että täytyi alkaa komentaa tätä uutta villiä sukupolvea. Sanoin hiukan ankarana kuten äitini meitä pienenä ollessamme korjasi: "EI SAA KOSKEA!" Viesti meni hyvin perille ja pojannulikat muuttuivat kilteiksi esimerkkilapsiksi. Yksi heistä soittaa kuulema kitaraa ja siksi musiikki instrumentit saivat heidät valloilleen.
Sellaista se on, kun ollaan lapsia. Kun kissa on poissa, niin hiiret tanssivat.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bandone%C3%B3n
