Noin 20km Saint-Hippolyte-du-Fort'in turistien ajomatkan ajan sain valmistaa museota, sitten ovikello soi.
Entisiä pariisilaisia, jotka ovat tulleet Välimeren aurinkoon viettämään eläkepäiviä, olivat nyt kulttuurimatkalla pitkien kävelyretkiensä lomassa. Erävaellus on harrastus. He tiesivät kaikki kuuluisat alueemme retkeilyreitit.
Madame sanoi, että hänen miehensä ei nukeista ja nalleista erikoisemmin ole kiinnostunut, mutta hän tuli hänen seurakseen.
He sanoivat, että tämä on erilainen museo kuin olisi voinut kuvitella nimen mukaan olevan vain nukkeja ja nalleja. Alusta alkaen on pitänyt monipuolistaa kokoelmaa, sen olen huomannut jo alkuvuosina. Joten hyvä näin.
Nukketalot saivat kiitosta eniten. Näille ranskalaisille se oli uutta. Vaikka Pariisissa on kaikkea, mutta rouva sanoi, että hän ei ole koskaan nähnyt tuollaisia nukkekoteja.
Monsieur'n kirjoittaessa vieraskirjaan, madame näytti minulle vielä pyykkitupa-nukketalon alakerrassa ja muisteli äitinsä pyykinpesua sota-aikana. Vaatimatonta elämä oli. Muistot toivat kyyneleet hänen silmiinsä.
Yllä kuvassa pyykkitupa.
Nykyään keksitään kaikkea uutta ohjelmaa museoihin ja muualle. Toisaalta henkilökuntaa ei ole liialti, koska säästetään, ja sitä korvataan koneilla.
Meillä ei ole kauheasti museokävijöitä vuodessa, joten on aikaa rupatella heidän kanssaan. Mutta he ovat tyytyväisiä, koska on myös sosiaalinen, inhimillinen puoli. Eivät koneet ihmistä korvaa.
Pienelläkin museolla on tärkeä paikkansa, jos voi sanoa, että Onni on museokäynti!
Täällä me ollaan kuin teatterissa, jossa voi uudestaan elää elämän komediaa ja tragediaa.
